Viikon aikana keskusteltiin mun toisen ohjaajan kanssa, joka kyseli, että onko sulle tullut mitään kysyttävää. Hetken mietittyäni totesin, ettei ongelma ole niinkään siinä, ettenkö uskaltaisi kysyä. Ongelma on, että en ehkä uskalla myöntää itselleni, jos en osaa jotain tai joku on epäselvää, enkä sitä myöten myöskään annan itselleni lupaa muodostaa kysymyksiä. Vakuutan vain itselleni osaavani asian, tai päättelen aisioita omassa päässäni tuomatta näitä päätelmiä kuitenkaan esille. Sen jälkeen ohjaajani totesi, että se, että uskaltaa kysyä, on kuitenkin osa ammatillisuutta ja ammattilaiseksi kasvamista. Mikä on tietenkin täysin totta. Lisäksi ohjaajani muistutti, että hän ei kuitenkaan tiedä mitä mä jo valmiiksi osaan, eikä aina osaa siksi kertoa kaikkea, tai sitten kertoo sellaista minkä jo tiedän, ja siksi olisi hyvä olla itse aktiivinen. Niimpä. Vaan helpommin sanottu kuin tehty. Olen kuitenkin mielestäni hieman parantunut tässä viime harjotteluun nähden, ja esim. toimenpiteitä tehtäessä uskallan aina kysyä apua, samoin jos vaikka raportilla tulee vastaan sellaisia sanoja mitä en tiedä. Puhuttiin myös oma-aloitteisuudesta, ja että sitä voisi olla vielä lisää. Mielestäni olen ollut joissain asioissa hyvinkin oma-aloitteinen, mutta myönnän että välillä voisin olla vieläkin oma-aloitteisempi.
Lisäksi keskustelin myös toisen ohjaajani kanssa harjoittelustani, ja kerroin mitä olimme aikaisemmin keskustelleet toisen ohjaajan kanssa. Tähän mennessä olen ollut enemmän tuon ensimmäisen kanssa samoissa vuoroissa, mutta kerroin kuitenkin tuosta keskustelusta ja omista fiiliksistäni siihen liittyen, kun tuli puheeksi nämä kuluneet kaksi viikkoa. Hän muistuttikin, että kyseleminen ei missään tapauksessa anna kenestäkään "tyhmää" kuvaa, vaan päin vastoin se on osa viisautta, ja kyselemällä osoittaa myös kiinnostuneisuutta. Niin, samaahan viime harjoittelussakin ohjaajani mulle sanoivat. Nyt vaan pitäisi vielä saada se iskostettua jonnekin, ja uskaltaa rohkeasti kyseenalaistaa ja miettiä asioita. Jotenkin vaan pistin nyt viime harjottelun jälkeen koulussakin huomiolle, että itse helposti otan asiat vastaan sellaisina kun ne on, kun taas ehkä taas jotkut toiset luokkaverit sattaa tunnillakin enemmän kyseenalaistaa asioita ja kysyä, että miksi näin. Eli varmasti kuten jo oikeastaan ensimmäisessä harjoittelussa mietin, tämä on sellainen juttu, mitä mun on pakko ihan tietoisesti kehittää koko opiskeluajan.
Mutta ei viime viikko kuitenkaan ihan plörinäksi kuitenkaan mennyt, vaan kuten sanoinkin, niin kyllä sieltä löytyi myös sellaisia hetkiä, missä oikeasti koen oppineeni ja kehittyneen. Varsinkin viimeiset kaksi päivää olivat sellaisia, että tunsin oppivani lähes kokoajan jotain uutta ja kehittyväni. Vietin nimittäin torstain ja perjantain hieman toisella puolella kuin missä normaalisti, ja pääsin harjoittelemaan potilaiden vastaanottoa (anestesialomakkeen täyttämistä ym.), potilaiden kotiuttamista, potilaille soittoa ja raportin antamista leikkaussalihoitajalle. Noi kaksi vuoroa olivat kyllä hirveän antoisia, ja ohjaajani jopa kehui mua! Kehityin kuulemma tosi paljon noiden vuorojen aikana noissa asioissa, ja myös itselle jäi tosi hyvä fiilis. Yllätyin jopa siitä, miten rohkeasti lopulta lähdin mukaan noihin juttuihin, ja kuinka hyvin ne alkoi luistaa. Voisin kuvitella, että myös jatkossa tuntuu huomattavasti helpommalta sanoa ohjaajalle että hei "mä voisinkin ottaa tän potilaan vastaan". Kuten ohjaajani mulle sanoikin sen käydyn keskustelun yhteydessä, että kun vaan rohkeasti yrittää jotain ja huomaa onnistuvansa, niin myös itsetunto ja rohkeus yrittää jatkossakin kasvaa! Lisäksi varsinkin noiden kahden päivän aikana huomasi myös, että tosi hyvin oikeasti ihmiset ymmärtää, että on vasta harjoittelija. Toki kaikki potilaat ei aina välttämättä sitä niin ymmärrä, mutta suuri osa kyllä. Ja kyllä sekin helpottaa, kun tajuaa että ei sua syödäkään elävältä, vaikka vähän tulee ehkä takelleltua sanoissa tms. =).
Onneksi on vielä 3 viikkoa jäljellä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti