Viikko nro 3

Enää kaksi viikkoa jäljellä! Tällä hetkellä aika positiiviset fiilikset harjoittelusta, ainoastaan mua harmittaa, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi katsoa itselleni leikkausta. Plus haluaisin myös labraan joksikin päiväksi, mutta en tiedä että pitääkö mun itse soitella sinne vai miten, ja ehtiiköhän sinne edes enää. Kysyin asiasta meidän osastonhoitajalta, mutta mulle ei paljoa auta, jos sanoo että "no varaat sinne ajan", kun tarviin ihan konkreettiset ohjeet, että pitääkö mun soittaa sinne vai käydä ja keneltä mä eitä kysyn ja näin. Tietysti kysymällähän sekin selviäisi, ja mun piti tällä viikolla hoitaa noi molemmat pois alta, mutta jotenkin kaikki päivät on olleet niin kiireisiä ettei mukamas ehtinyt. No maanantaina on sitten pakkopakko tarttua puhelimeen tai jotain, ettei nyt omaa typeryyttä jää sitten varsinkaan tuo leikkaus kokematta. Kieltämättä aika olis aika siistiä päästä näkemään joku tyräleikkaus tai kohdunpoisto tms. ;)

Mutta mitä sitten olen muka tehnyt kaikki päivät? No. Perushoidon lisäksi olen jakanut lääkkeitä, ja valmistanut + tiputtanut antibiootteja ja perusnesteitä (sain jopa luvan muutaman kerran laittaa tippumaan ihan ilman, että joku seisoo vieressä vahtimassa!) sekä veriä. Veren tiputtaminen oli kyllä aika kuumottavaa, kun mun ohjaaja varoitteli, että se pussi menee helposti rikki, jos sen letkun runttaa sinne liian varomattomasti. Ekoilla kerroilla siis lähinnä vain avustin, mutta eilen sain tehdä kaikki ihan itse. Sinänsähän se ei ole sen kummoisempaa kuin minkään muunkaan nesteen tiputus, mutta on siinä kuitenkin enemmän asioita, mitkä pitää huomioida (mm. verenpaineen ja mahd. kuumeenkin mittaus ennen tiputusta, mahdolliset verestä saatavat reaktiot jne.). Pääsin myös kanyloimaan pariinkin otteeseen, ja otin jopa verikokeen! En kyllä tosiaan sanoisi olevani mikään mestari kanyloinnissa vieläkään, mutta ainakin olen joka kerralla osunut suoneen. Paitsi kerran onnistuin puhkaisemaan suonen, ja potilaan käsi turposi, hupsista (lucky me kyseessä oli vain suolaliuos, jota sinne kudokseen pääsi, kun testattiin kanyylin toimivuutta). Onneksi potilas ei ollut milläänsäkään, ja ei kun uusi yritys! Jälkeenpäin sain myös tuosta kehuja, että hienosti sain laitettua, vaikka potilaan suonet ei olleetkaan helposti näkyvissä. Verikoe oli myös kuumottava tilanne, varsinkin kun molemmat mun ohjaajat oli siinä tuijottamassa, mutta hyvin se kuitenkin meni! Osallistuin viikon aikana lisäksi haavahoitoon sekä kotiutuksiin, ja otin muutaman potilaan vastaan sekä annoin potilaasta raportin leikkuriin. Niin ja pidin iltavuorolaisille raportin yhdestä potilaasta. Raportin antaminen on kyllä ehdottomasti sellainen, mitä pitää vielä jatkossa harjoitella, koska verrattuna johonkin vanhainkotiin siellä on niin paljon asioita, mitä pitää muistaa sanoa. Nimi, ikä, miksi tullut, mitä tehty (jos muutakin kuin leikkaus, mahdolliset tulokset, esim. röntgen), monesko leikkauksen jälkeinen päivä, lääkityksistä, muut sairaudet, onko ollut liikkeellä, miten voi, onko kotiututumista suunniteltu yms.... Toisin kuin viime kesänä vanhainkodilla yleensä kerrottiin vain voinnista/minkälaisella tuulella on ollut, jos oli käynyt suihkussa/saunassa ja jos vatsa oli toiminut. Usein meillä vielä tehtiin niin, että kaikki kertoi niistä, jotka oli hoitanutkin, ja joskus joku saatettiin kuitata toteamalla "ei hällä mitään erikoista ole ollut, tässä aulassa istuskellut", kun monesti oli päiviä ettei oikeasti mitään sen kummempaa joillain asiakkailla ollut. He kuitenkin oikeasti asui siellä, ja kaikki asukkaat oli hoitajille tuttuja. Toki mielenterveyspuolen harkassakin harjoittelin raportin pitoa, mutta vain kerran. Ja olihan se sielläkin ihan erilaista, kun kyse oli ihan erilaisista potilaista, ja hekin oli siellä paljon pidempään kuin mitä noi meidän potilaat tuolla kirralla. Vielä kun tuolla on se kuntoutus kaikki kaikessa: leikkauksen jälkeinen olotila vrt. vaikka toinen post operatiivinen päivä, jolloin on ehkä ensimmäistä kertaa jalkeilla vrt. kotiutuspäivä.

Jos nyt jotenkin tähän loppuun vielä yleisesti summaisin kolmannen viikon jälkeisiä fiiliksiä, niin jotenkin viime viikkoon verrrattuna tämä viikko sujui niin paljon paremmin. Nyt tuntuu, että on päässyt jo vähän jyvällekin asioista, ja uskaltaa vähän enemmän tehdä myös yksin. Tuntuu, että olen hirveästi oppinut tuolla eri asioita, ja myös halu oppia on lisääntynyt. Vielä kun vaan saisi hieman enemmän rohkeutta peliin, niin hyvä olisi ;). Siihenkin on kuitenkin nähtävissä parannusta! Selasin juuri tänään omia tavoitteitani, ja katselin, että kunhan tuon leikkauksen ja labran saisi järjestymään, niin oltaisiin loppujen lopuksi jo aika hyvällä mallilla. Haavahoidot on tosin kanssa sellainen, että mun pitäisi mahdollisesti sopia joku päivä hoitavani vähän eri potilaita kuin normaalisti. Meillä siis on jaettu porukkaa niin, että kaikki ei hoida kaikki ei hoida aivan kaikkia, ja niissä huoneissa mitä itse enemmän hoitelen, harvemmin on pahempia haavoja. Mutta onneksi mulla on ensi viikolla monta päivää, etten ole omien ohjaajieni kanssa samassa vuorossa, niin sen kun kysäsen joltain muulta että voisko hän ohjata mua (niin, että pääsisin osallistumaan haavahoitoihin). Sitten voikin haikein mielin pakata kimpsut ja kampsut, ja suunnata kohti seuraavaa harjoittelua. Onneksi sitä ennen on kuitenkin vielä yhteensä 9 vuoroa jäljellä. 

//: Miten tää kävi taas? Kirjoitin tän siis jo perjantaina, mutta näemmä jätin jälleen julkaisematta. Tai en mä tiedä. Ilmeisesti tää oli julkaistuna, mutta ainakin toi bloggerin mobiiliversio näytti että kun muokkasin tärä, niin tää oli mennyt vaan tallennettuihin tms. No eniveis, labrapäivä check! Leikkaus... No melkein. We'll get there.