Never Alone

Viimeisen viikon aikana olen yrittänyt hoitaa viimeisiä vaihtoon liittyviä asioita pois alta. Eilen täyttelin apuraha-anomuksen (, jonka mukaan minulle on nyt myönnetty päälle 1200 euron verran apurahoja), ja tänään puolestani asioin sekä terveyskeskuksessa että koulussa. Nyt on oikein mustaa valkoisella ja lääkärin nimikirjoituksella varustettuna, että tämä tyttö on terve, rokotettu ja sitä myöten valmis suuntaamaan ulkomaille! Kunhan vain saisi lähtöpäivän vielä varmistettua...

Vaihtoon on joka tapauksessa enää noin neljä viikkoa aikaa. Mikä tarkoittaa myös sitä, että kesätöitä on jäljellä enää kaksi viikkoa. Olenkin tällä hetkellä paikan ainoa kesätyöläinen, muut kun ovat jo palailleet kouluun tai lomailevat hetken ennen sen aloittamista. Tuntuu hassulta, että kahden viikon päästä sitä pitäisi jättää taas tuokin paikka hetkeksi taakseen. Niin hurjan paljon olen tämänkin kesän aikana oppinut, ja niin hyvin viihtynyt tuolla. Asukkaathan joskus osaa olla hyvinkin vaikeita/pahantuulisia, mutta sitten löytyy niitä mukaviakin hetkiä. Ja onneksi niitä on ollut kuitenkin paljon enemmän, kuin niitä hetkiä, että joku on oikeasti käyttäytynyt huonosti. Mun mielestä parhaita hetkiä työssä on ne, kun saa hoitojen välissä ja niiden aikana jutella asukkaille, ja hieman hassutellakin. Ei aamutoimetkaan ole niin tylsiä, kun vähän vitsailee tai laulelee samaan aikaan :). Tottakai tähän työhön kuuluu monta surullistakin hetkeä, ja niitä kun joutuu olemaan auktoriteetti ja myös se tuki ja turva asukkaalle, mutta juuri sitä mä tykkään. Koskaan ei tiedä, mitä työpäivä tuo tullessaan, mutta parasta on kun saa kuulla kiitoksen tehdystä työstä joko asukkaalta tai työkaverilta. Hyvät työkaverit ja mukavat asukkaat pelastaa myös muuten mönkään menneen työpäivän! Lisäksi on ollut kivaa päästä toteuttamaan haavahoitoja, vetämään leikkejä ja muutenkin haastamaan itsensä ja oppimaan uutta. Koenkin oppineeni paljon lisää melkein jokaiselta hoitotyön osa-alueelta. Jopa lääkehoidosta, vaikka itse en sitä niinkään päässyt toteuttamaan.

Kesätöiden jälkeen pidän reilun kahden viikon loman ennen lähtöä. Sen aikana olen ajatellut nähdä kavereita, hengailla vanhempien luona ja ihan vain rentoutua. Niin, ja pakata ja hermoilla lähdöstä. Varsinainen pelko ja itku lähtöä kohtaan on kuitenkin ainakin tällä hetkellä poissa, ja vaihtariblogien ja muiden selailun myötä innostus on jälleen vallannut enemmän tilaa. Jotenkin sitä vain on pakottanut itsensä ajattelemaan, että kyllä ne vanhemmat ja koti ja kaverit kaikki odottaa kunnes palaan, ja tähän kaikkeen pääsee takaisin kun on taas takaisin. Ja että ei sitä loppujen lopuksi ole kuitenkaan yksin, vaikka miten olisi toisella puolen palloa. Paikallisista toivottavasti tietenkin saa kavereita, mutta internetin avulla saa myös jatkuvasti pidettyä yhteyttä täällä oleviin. Lisäksi paluu on kuitenkin joulukuun puolessa välissä, jolloin on jo melkein joululoma ja ehtii nähdä kaikkia ihmisiä melkein kyllästymiseen asti. Lisäksi muutama sukulainen ja kaveri on näillä näkymin myös tulossa käymään, eli ihan ilman kaikkia ei tarvitse koko kolmea kuukautta olla. 

    Tässä eräänä päivänä kotimatkalla oli niin ihana vaaleanpunainen taivas, että oli pakko

    oikein pysähtyä kuvaamaan :). Harmi vain, että puhelimen kännykällä kuvattuna (ja koska

    olen huono muokkaamaan kuvia) tuo ei näytä kuvassa läheskään yhtä hyvältä.

5 viikkoa

Niin, 5 viikkoa ja tämä likka hyppää lentokoneeseen. Sillä vaihtohakemus tuli vihdoin ja viimein viimeviikolla hyväksyttynä takaisin. Tarkempi lähtöpäivämäärä on vielä kuitenkin hämärän peitossa, sillä en uskaltanut varata mitään lippuja ennen kuin sain varmistuksen asiasta. Nyt odottelen vielä kohdemaasta vastausta, että minä päivänä sinne olisi mahdollista saapua (koska ensimmäinen virallinen vaihtopäivä on myös ensimmäinen harjoittelupäivä, joten paikalla pitäisi luonnollisesti olla viimeistään edeltävänä päivänä, ja tajusin oikeastaan vasta nyt ajatella että siellä ei ehkä ole ihan sama milloin minä sinne lennän. Vaikka ne aikaisemmin käskikin vain ilmoittaa saapumisajan, jotta ovat sitten vastassa.).

Vaihtoon lähteminen sekä pelottaa että jännittää, ja toisaalta taas odotan sitä suurella innolla. Aikaisemmin pelko ei ole juurikaan vaivannut, vaikka tänne blogiin olenkin useamman kerran asiasta kirjoitellut. Se on kuitenkin ollut lähinnä sellaista asioiden pohdiskelua ja miettimistä, ja aika pientä tähän verrattuna. Silloin kun kaikki tuntui vielä niin kaukaiselta. Vielä silloinkin, kun sain vahvistusviestin, ja lähtöön oli se puolitoistakuukautta. Tai kun kävin terkkarissa hoitamassa rokoteasioita, ja keskusteltiin lääkärin kanssa vaihtoon lähdöstä (oli muuten erittäin mukava nainen). Mutta nyt siihen on enää 5vk ja alkaa olla viimehetket järjestää asiat kuntoon. Toisaalta kaverit aloittelee pian koulua ja monesti, jos mietitään vaikkapa jotain leffareissua, joutuu toteamaan olevansa silloin jo muualla. Kävin myös eräässä vaoaaehtoistoiminnan infotilaisuudessa, mutta ongelmaksi saattaa koitua se, että koulutus on juuri tuona aikana kun olen poissa. Jotenkin tässä vaiheessa sitä siis oikeasti tajusi, että tulee olemaan melkein koko syyslukukauden poissa. Tai nojaa, jäähän siihen jotakuinkin 3vk joulukuuta. Kuitenkin. Se on pitkä aika ihmiselle, joka ei ole ikinä ollut pitkiä aikoja erossa perheestään. Sitä miettii, mistä kaikesta jää paitsi, ja mitä tulee kaipaamaan eniten. Mikään kaverien tai muun jättäminen ei nyt mulle mitenkään vaikeaa ole, mutta perhe on aina ollut mulle tosi tärkeä, ja tuntuu oudolta ajatella, että sitten ei pääsekään enää viikonlopuksi kotiin. Ei enää yhteisiä saunailtoja sisarusten kanssa, ei äidin kokkaamaa ruokaa, ei leffailtoja... Onhan skypet ja muut keksitty, mutta onhan se ihan erilaista kuin fyysinen keskusteluyhteys. Vaikka toisaalta meidän yhteydenpito tulee varmaan olemaan niin tiivistä (instagramista sun muista kuitenkin aina näkee mitä toinen puuhaa :D), että ehkä sitä ei ehdi edes kaipaamaan?

Ja minähän tulen toki asustamaan tuon ajan useamman hengen solussa. Ja siellä ei varmaankaan kovin tylsää tule olemaan. Toivottavasti sitä kautta löytyisi myös joku sielunheimolainen, jonka kanssa keksiä tekemistä. Olen etsiskellyt netistä toisten vaihtarien blogeja ja seurannut instoja, ja lisäksi itse olen opiskelujen aikana tutustunut muutamaan vaihtariin. Kaikki blogien vaihtarit ainakin ovat matkustelleet paljon, ja myös eräs tuttu vaihtarini kehoitti minua ehdottomasti matkustelemaan paljon noiden kuukausien aikana. Minkä aion myös toteuttaa, jahka saan jonkun matkakumppanin. Vaihtopaikkahan on sikäli hyvällä sijainnilla, että siitä pääsee kätevästi maan isoimpiin kaupunkeihin, ja vaikka aina Keski-Eurooppaan asti, mikäli pidemmälle tahtoo. Onneksi paikkaan on tulossa myös muita vaihtareita.

Ja tietysti myös odotan innolla toiseenlaiseen kulttuuriin tutustumista. Onkohan Suomi-tyttö ihan hukassa sitten siellä...?