5 viikkoa

Niin, 5 viikkoa ja tämä likka hyppää lentokoneeseen. Sillä vaihtohakemus tuli vihdoin ja viimein viimeviikolla hyväksyttynä takaisin. Tarkempi lähtöpäivämäärä on vielä kuitenkin hämärän peitossa, sillä en uskaltanut varata mitään lippuja ennen kuin sain varmistuksen asiasta. Nyt odottelen vielä kohdemaasta vastausta, että minä päivänä sinne olisi mahdollista saapua (koska ensimmäinen virallinen vaihtopäivä on myös ensimmäinen harjoittelupäivä, joten paikalla pitäisi luonnollisesti olla viimeistään edeltävänä päivänä, ja tajusin oikeastaan vasta nyt ajatella että siellä ei ehkä ole ihan sama milloin minä sinne lennän. Vaikka ne aikaisemmin käskikin vain ilmoittaa saapumisajan, jotta ovat sitten vastassa.).

Vaihtoon lähteminen sekä pelottaa että jännittää, ja toisaalta taas odotan sitä suurella innolla. Aikaisemmin pelko ei ole juurikaan vaivannut, vaikka tänne blogiin olenkin useamman kerran asiasta kirjoitellut. Se on kuitenkin ollut lähinnä sellaista asioiden pohdiskelua ja miettimistä, ja aika pientä tähän verrattuna. Silloin kun kaikki tuntui vielä niin kaukaiselta. Vielä silloinkin, kun sain vahvistusviestin, ja lähtöön oli se puolitoistakuukautta. Tai kun kävin terkkarissa hoitamassa rokoteasioita, ja keskusteltiin lääkärin kanssa vaihtoon lähdöstä (oli muuten erittäin mukava nainen). Mutta nyt siihen on enää 5vk ja alkaa olla viimehetket järjestää asiat kuntoon. Toisaalta kaverit aloittelee pian koulua ja monesti, jos mietitään vaikkapa jotain leffareissua, joutuu toteamaan olevansa silloin jo muualla. Kävin myös eräässä vaoaaehtoistoiminnan infotilaisuudessa, mutta ongelmaksi saattaa koitua se, että koulutus on juuri tuona aikana kun olen poissa. Jotenkin tässä vaiheessa sitä siis oikeasti tajusi, että tulee olemaan melkein koko syyslukukauden poissa. Tai nojaa, jäähän siihen jotakuinkin 3vk joulukuuta. Kuitenkin. Se on pitkä aika ihmiselle, joka ei ole ikinä ollut pitkiä aikoja erossa perheestään. Sitä miettii, mistä kaikesta jää paitsi, ja mitä tulee kaipaamaan eniten. Mikään kaverien tai muun jättäminen ei nyt mulle mitenkään vaikeaa ole, mutta perhe on aina ollut mulle tosi tärkeä, ja tuntuu oudolta ajatella, että sitten ei pääsekään enää viikonlopuksi kotiin. Ei enää yhteisiä saunailtoja sisarusten kanssa, ei äidin kokkaamaa ruokaa, ei leffailtoja... Onhan skypet ja muut keksitty, mutta onhan se ihan erilaista kuin fyysinen keskusteluyhteys. Vaikka toisaalta meidän yhteydenpito tulee varmaan olemaan niin tiivistä (instagramista sun muista kuitenkin aina näkee mitä toinen puuhaa :D), että ehkä sitä ei ehdi edes kaipaamaan?

Ja minähän tulen toki asustamaan tuon ajan useamman hengen solussa. Ja siellä ei varmaankaan kovin tylsää tule olemaan. Toivottavasti sitä kautta löytyisi myös joku sielunheimolainen, jonka kanssa keksiä tekemistä. Olen etsiskellyt netistä toisten vaihtarien blogeja ja seurannut instoja, ja lisäksi itse olen opiskelujen aikana tutustunut muutamaan vaihtariin. Kaikki blogien vaihtarit ainakin ovat matkustelleet paljon, ja myös eräs tuttu vaihtarini kehoitti minua ehdottomasti matkustelemaan paljon noiden kuukausien aikana. Minkä aion myös toteuttaa, jahka saan jonkun matkakumppanin. Vaihtopaikkahan on sikäli hyvällä sijainnilla, että siitä pääsee kätevästi maan isoimpiin kaupunkeihin, ja vaikka aina Keski-Eurooppaan asti, mikäli pidemmälle tahtoo. Onneksi paikkaan on tulossa myös muita vaihtareita.

Ja tietysti myös odotan innolla toiseenlaiseen kulttuuriin tutustumista. Onkohan Suomi-tyttö ihan hukassa sitten siellä...?