Joululoma

Kahden viikon joululoma ja Greyn anatomia -maratooni <3. Ei mulla muuta. Ens viikolla palailen töihin. Sitä ennen varmaan tulen kuitenkin vielä päivittelemään kuulumisia tarkemmin. 

Ps. Jos jollain on joululomalla tylsää, niin Areenasta löytyy Kandit -sarjan kolmas kausi. Tälle kaudelle on kuvattu hammaslääkäriopiskelijoita, mutta Kandit on jokatapauksessa yksi mun suosikkejani.

Kuulumisia

Tällainen postaus oli viime kesänä jäänyt luonnoksiin (kaiketi odottamaan kuvien tms. lisäämistä), ja päätin julkaista sen nyt. Tämä on siis kirjoitettu viime kesän alussa.

Koska nyt kerrankin olen koneella, päätin samantien vähän päivitellä kuulumisiakin. Koulu on tosiaan ohi, ja viime päivityksen jälkeen meillä alkoi koulussa neuvolatyöhön liittyvät kurssit. Käytiin siis läpi perusjuttuja äitiys- ja lastenneuvolasta, harjoiteltiin kuulon ja näön mittaamista, rokottamista ja käytiin läpi että mitä milläkin neuvolakäynnillä pitäisi tehdä ja miten esimerkiksi sikiöseulonnoista tulisi keskustella. Käytiin myös läpi perheiden tukemiseen liittyviä juttuja sekä imetystä vielä syvällisemmin kuin perusopintojen aikana. Paljon oli teoriaa ja pitkiä tunteja, mutta onneksi mukaan mahtui sitten käytännön harjoituksia ja ryhmätöitäkin. Erityisesti lastenneuvolaan liittyvät tunnit oli kyllä onneksi muutenkin tosi mielenkiintoisia, kiitos hyvän opettajan.

Loppukeväästä oli sitten harjoittelu, ja itsellä oli vuorossa lastentaudit, jonka suoritin lastentautien poliklinikalla. Harjoittelu oli erittäin mielenkiintoinen, sillä sairauksia oli ihan laidasta laitaan. Suurin osa lapsista oli astmaatikkoja ja diabeetikkoja, mutta paljon oli myös siedätyshoitolaisia. Lisäksi kävi ummetuslapsia, ylipainoisia, alipainoisia, liian hitaast/vähän kasvavia, erilaisia iho-ongelmaisia, päänsäryistä tai muista neurologisista ongelmista kärsiviä, kastelevia lapsia... Joskus myös päivystyksestä saattoi tulla kuumeisia lapsia meille lastenlääkärin arvioitavaksi. Molemmat mun ohjaajat sekä meidän lastenlääkärit oli ihan huipputyyppejä! Varsinkin mun toisen ohjaajan kanssa meillä osui kyllä huumorintaju niin yksiin. Erityisesti diabeteksen ja astman hoito tosiaan tulivat niiden viikkojen aikana tutuksi, kun meillä kävi lapsia kontrolleissa. Pääsin puhalluttamaan sekä PEF:iä että Spirometriaa, antmaan astmalääkkeitä ja olemaan mukana mukana juoksurasituksessa ja neuvomaan astmalääkkeiden otossa. Nyt on kyllä itselläkin kirkaana mielessä, miten niitä lääkkeitä tulee ottaa ihan oikeaoppisesti, ja opin myös eri astmalääkkeistä.

Samoin diabeteksen kohdalla opin eri insuliineista, ja vähän että miksi jollain menee joku insuliini tietyllä annoksella. Ja hiilihydraattien laskemisesta sekä muista ruokavalioon liittyvistä jutuista. En ikinä ennen ole ymmärtänyt miten hankalaa diabeteksen hoito lopulta on! Varsinkin jos on aktiivinen urheilijanuorukainen, joka ei välttämättä aina ole niin kovin innostunut siitä hoidosta. Ja niihin sokeritasapainoihin kun vaikuttaa niin moni juttu, esimerkiksi liikunta, stressi, rakastuminen ym. Plus sitten kaikki vanhempien erot, ongelmat koulussa ja kaveripiirissä sekä mahdolliset alkoholikokeilut ja kaikki.... Huh. Opin myös jonkin verran tulkitsemaan arvoja, ja tiedän nyt selkeästi periaatteet diabeteksen hoidossa. Lisäksi insuliinipumppu tuli tutuksi, vielä kun pääsin näkemään kuinka se asennettiin lapseen. Pumppuhan on tosi monipuolinen kapistus, jos sen toimintoja vain hyödyntää. Insuliinipumpussa on nimittäin ateriaopas, joka neuvoo, kuinka paljon tulisi pistää, kun oppaaseen laittaa hiilihydraattimäärän ja verensokerin. Lisäksi pumpusta saa asetettua jaettuja tai "pitkitettyjä" boluksia, jolloin pumpusta tulee ensimmäinen annos vaikkapa ennen rasvaista pitsaa, ja seuraava noin puolessa välissä. Pitkitetty bolus on siinä mielessä fiksu, että sitä voi käyttää vaikkapa leffan aikana: jos leffassa on mukana karkkipussi, sen sisältämän hiilihydraattimäärän tarvitseman verran voi laittaa pumppuun ennen elokuvaa, ja pumppu annostelee insuliinia tasaisesti koko leffan ajan, niin ei tarvitse kokoaikaa pistää. Tasapaino säilyy parempana, kuin jos pistäisi syödyn määrän vasta vaikkapa leffan jälkeen. Harmi on, että läheskään kaikki eivät pumpun toimintoja hyödynnä, ja myös verensokerien mittaaminen saattaa erityisesti pumpun kanssa jäädä vähäiseksi, jolloin henkilö ainoastaan pistää, muttei mittaa sokereitaan ollenkaan laittaessaan insuliinia. Ei kaikki kyniä käyttävätkään kyllä mitään erityisen innokkaita mittaajia ole, mutta koska pumpusta tulee tavallaan kokoajan ns. perusinsuliinia (basaali), niin olis aika olennaista tietää välillä että missä mennään.

Harjoittelun loputtua olen jatkanut kesätöissä samassa paikassa, kuin viime kesänäkin. Työnkuva on sama edelleenkin, mutta kyllä sitä on huomannut viisastuneensa vuoden aikaa! Esimerkiksi tässä yhtenä päivänä otin kantaa erään potilaan insuliinihoitoon, mihin en olisi varmastikaan osannut sanoa mitään, ellen olisi ollut tuolla poliklinikalla harjoittelussa, ja siellä tutustunut eri insuliineihin. Tämä kesä vielä olisi tarkoitus jatkaa samassa paikassa, ja ensi kesäksi sitten keksiä jotain muuta.

Liebster award

Heheei! En mä ihan kokonaan ole tätä blogia unohtanut! Koulun ja töiden jälkeen en vaan ole saanut aikaiseksi tulla tänne päivittelemään mitään. Lisäksi tämä hajoamispisteessä oleva koneeni ei todellakaan houkuttele avaamaan sitä. No, suunnitelmissa olisi syntymäpäivä- ja palkkarahoilla ostaa uusi, koska tämä ei myöskään houkuttele tekemään opinnäytetyötä, joka on kuitenkin pakollinen juttu (ja tarkoitus olisi olla sen kanssa valmis joskus syyskuussa).

Muistin kuitenkin saaneeni Emme me pelkää pimeää -blogin Ninalta jo aikaa sitten tämän haasteen. Sen tarkoitus on tuoda näkyvyyttä alle tuhannen lukijan blogeille. Ideana on vastata haastajan antamiin yhteentoista kysymykseen jonka jälkeen vuorostaan haastaa yksitoista bloggaajaa keksien heille uudet yksitoista kysymystä. 

Ninan kysymykset:

1. Lempikappaleesi tällä hetkellä ja miksi juuri se?
-Ääk, tää on vaikea! Koska oon just nyt ihastunut hirveän moniin... Sanotaan nyt vaikka Sammi Sanchezin TALK.

2. Kerro jokin outo/vähemmän yleinen kiinnostuksen kohteesi?
-Ei mulla varmaan oo sellasia :D. Oon hirveen tylsä ja tavallinen. 

3. Missä opiskelet, mitä opiskelet ja miksi?
-Terveydenhoitajaksi ja sairaanhoitajaksi. Koska oon aina halunnu jotain tän tyylistä, ja haaveilin aina et musta tulis lääkäri. No ei musta lääkäriks sit kuitenkaan oo, koska en ole lainkaan matemaattisesti lahjakas enkä ees jaksais sellasta opiskelua mitä lääkikseen pääseminen ja siellä opiskelu vaatis. Niin päätin sitten kokeilla tätä, ja nyt en voisi kuvitellakaan itseäni lääkärin ammatissa. Pääsee tekemään erilaisia hoitotoimenpiteitä, mut sit tää on myöskin sellasta tosi ihmisläheistä ja näin. Tässä vaan yhdityy monta sellasta juttua mistä tykkään :).

4. Kerro mielipiteesi vapaavalintaisesta asiasta ja perustele se?
-Emmerdale. Koska en keksi nyt mitään fiksua ajankohtaisaihetta, ja Emmerdale nyt sattuu tulemaan juuri televisiosta. Oikeesti kyseessä on aika pirun hyvä sarja, maineestaan huolimatta. Ei liikaa epäuskottavia juonenkäänteitä, mutta kokoajan kuitenkin sattuu ja tapahtuu. Monet hahmoista mun mielestä helposti samaistuttavissa. Juonesta suhteellisen helppoa saada kiinni, vaikka olisi pitkiä aikoja seuraamattakin, mutta ei kuitenkaan junnaa paikoillaan tai toista samoja juonikuvioita samaan tapaan kuin vaikkapa Kauniit ja rohkeat. Pieni kylä, joten kaikki tuntee toisensa ja erityisesti kiitos muutaman ihmisen jutut kiertää nopeasti, mutta uskottavampi kuin Salkkarit, jossa kaikki on aina kuulemassa toisten jutut ja niin edelleen.

5. Mitä ihailit ollessasi 12-vuotias?
-Antti Tuiskua ja Avril Lavignea. Ja sit muistan että mua pelotti ihan hirveesti yläasteelle siirtyminen, ja aattelin et kaikki mun kaverit on hirveen "cooleja", kun niitä ei näyttänyt pelottavan ollenkaan. Hmm ja tietysti kaikkia vanhempia, tyyliin ysiluokkalaisia, koska ne vaikutti niin "cooleilta" :D.

6. Mille olet hymyillyt viimeksi?
-Varmaan jollekin kuvalle twitterissä tai facebookissa.

7. Viimeisin kirja jonka olet lukenut (koulukirjat poislukien)? Mistä se kertoi?
-John Green - Kaikki viimeiset sanani. Kirja kertoo Milesista, joka muuttaa omasta tahdostaan sisäoppilaitokseen, jota hänen isänsä on myös käynyt aikoinaan. Siellä Miles tutustuu huonetoveriinsa ja tämän kavereihin, ja rakastuu. Milesin huonetoveri kuitenkin johdattaa Milesin erinäisiin jäyniin, ja niin...

8. Onko sinulla tatuointeja? Tahtoisitko?
-Ei ole. Ei ole myöskään ikinä ollut mitään varsinaista halua saada tatuointi, mutta en myöskään ehkä sanoisi että ei koskaan. 

9. Kuvaile asuntoasi/huonettasi?
-No tämmönen vähän päälle 30 neliöinen lukaali tää on. Eteinen, kylpyhuone, "huone" ja keittokomero/mikälie. Eteisessä on kenkäteline, peili ja laatikosto. "Huoneesta" löytyy sänky, sohva (jonka saa muutettua sängyksi), sohvapöytä, ruokapöytä neljällä tuolilla ja sit toi tollanen ikean hyllyköstä, missä on keskellä telkkari. Keittiöstä nyt löytyy ihan perus keittiön varustus. Paitsi seinälle oon asentanu vuokranantajan luvalla sellasen systeemin, missä roikkuu kaikkia kivoja juttuja (mm. kaksi koria, missä on jotain pieniä keittiötarvikeita). Väritys on sellanen aika neutraali. Muistaakseni jossain postauksessa alkupuolella on muutamia kuvia täältä? Niin joo, ja onhan mulla parvekekin! Joka pitäisi siivota. Parvekkeelta löytyy pari tuolia ja kesäkukkia. 

 10. Kerro jokin asia, mitä moni ei sinusta tiedä?
-Mitä moni ei tiedä... No, moni ei tiedä että tykkään 5 Seconds of Summersista. Michael <3.

11. Vaihdatko kotiin tullessasi kotivaatteet? Mitkä ovat lemppari kotivaatteesi?
-En. Tai no joskus, jos olen koulupäivän aikana todennut vaatteet epämukaviksi. Lemppari kotivaatteet on joko "lökärit" tai sit sellaset supermukavat farkkulegginssit ja joku kiva (t-)paita.

En kyllä jaksa lähteä haastamaan ketään....

Synnytysosastolla

Heippa! Viimeisimmästä päivityksestä on taas ehtinyt vierähtää aikaa. Ensin ei moneen viikkoon tapahtunut mitään, kun olin lomalla ja värkkäilin opinnäytetyötä, nyt taas on ollut niin kiireistä että huh. Viime viikkoon mahtui 6 harjoittelupäivää, ja tältä viikolta niitä kertyisi vielä toinen samanlainen. Kouluhommiakin olen pikkuhiljaa yritellyt saada pois alta, vaan hitaaaaasti nuo edistyvät.

Olen siis ollut viimeiset kaksi viikkoa synnytysosastolla, jonne tulee äitejä käynnistykseen ja äidit ja vauvat sitten synnytyksen jälkeen (isiä huomiotta jättämättä!), mikäli kaikki menee hyvin. Ja voi, miten paljon olenkaan tykännyt olla tuolla! Osaston kätilöt ovat kaikki aivan ihania ihmisiä. No ainakin kaikki ne, joiden kanssa olen enemmänkin työskennellyt. Ensimmäisenä päivänä totta kai jännitti astella uuteen paikkaan, mutta jännitys laukesi heti, kun huomasin miten lämpimästi mut otettiin vastaan. Suurimman osan vuoroistani olen tehnyt toki oman ohjaani kanssa, mutta paljon myös muiden kanssa. Ja aina olen saanut yhtä hyvää ohjausta, ja kaikki on olleet tosi avuliaita ja ymmärtäväisiä. Osasto on ollut aika täynnä koko tämän kahden viikon ajan, mutta silti potilaille on yritetty antaa niin paljon aikaa kuin mahdollista, ja vaikka kuinka olisi kiire, niin varsinkin potilaille jaksetaan olla mukavia. Toki joskus pitää olla tiukkana, mutta silti. Nyt kun olen oppimistehtävän yhteydessä lukenut netistä kokemuksia synnytyksestä, niin ei voi kuin miettiä että huh, onneksi tuolla ei ainakaan ole tuollaista!

 

 
Itsekin olen ehtinyt runsaasti ohjata potilaita. Paljon on tullut selitettyä ihan perus lääkejutuista (toisin kuin jossain vanhusten parissa, tuolla monelle on ihan jotkut Pegorionitkin tuntemattomia), mutta sitten myös erilaisista tutkimuksista mitä lapsille tehdään (esimerkiksi että mikä on infektioseuranta, kenelle sitä tehdään ja mitä siinä tutkitaan). Vierihoitoja ja kylvetystä olen myös ohjannut, samoin imetystä olen avustanut ja ohjannut ja kerran olen myös päässyt antamaan kotiinlähtöinfon, jolloin kerroin äidille mm. imetyksestä, rintatulehduksesta ja kohtutulehduksesta sekä ehkäisystä. Eilen pääsin myös tosiaan katsomaan synnytystä (tosin ponnistusvaihetta lähellekään ei ehditty ennen kuin lähdin kotiin, sillä lapsi syntyi lopulta vasta aamuyöllä), ja siinä samalla keskusteltiin äidin kanssa eri kivunlievitysmuodoista. Täytyy kyllä sanoa, että olisi ehkä pitänyt kerrata noita juttuja ennen (kun siis oltiin puhuttu mun ohjaajan kanssa jo edellisenä päivänä, että voisin mennä synnytystä katsomaan), koska hieman piti kaivella tuolta muistin lokeroista ainakin vuoden takaisia synnytysopin juttuja. Ihan kaikkia mahdollisuuksia en edes muistanut, mutta onneksi iltavuoron kätilö kertoikin niistä sitten enemmän.

Hirveästi erilaisia perheitä on kyllä tullut kohdattua. On ollut ensisynnyttäjiä, viiden lapsen äitejä, ulkomaalaistaustaisia, päihdetaustaisia (varsinaisesti nyk. päihteiden käyttäjää en ole itse hoitanut, mutta osastolla on kyllä ollut), jollain on taustalla tosi pahat synnytykseen ja raskauteen ylipäänsä liittyvät pelot ja niin edelleen. Ja siis ei tarvitse olla edes olla mitään erityistä, niin kyllä jokainen perhe on omalla tavallansa ihan erilainen.  Mutta sehän tässä työssä niin hienoa onkin. Ja on siinä vaan jotain tavallaan aika maagista, kun pääsee auttamaan perheitä alkuun sen uuden pienen elämän kanssa. Varsinkin ensisynnyttäjiä on ollut ihana päästä ohjaamaan, ja seuraamaan sitä vuorovaikutusta ja kun äiti yrittää tutustua vauvaansa ja hänen hoitoon.  

 

Pieni ensimmäisen tai toisen vuoden opiskelija -minä olisi kyllä varmasti ollut aikoinaan aika kauhuissaan, jos multa olisi tultu kysymään, että haluanko ohjata synnytyksen, tai antaa kotiinlähtöinfon. Muistan vieläkin sen ensimmäisen soiton potilaalle ja sen ensimmäisen potilashaastattelun sekä kotihoito-ohjeiden antamisen kirurgian osastolla, ja sen kun mun ohjaaja sen 5 viikon päätteeksi totesin mun kehittyneen aivan hurjasti noissa asioissa. Mut kai sitä kuitenkin kesältä sai niin paljon lisää kokemusta tästä työstä, ja sitten kun siellä vaihdossa en kielimuurin takia niin paljon pystynyt ohjaamaan (mutta kuitenkin huomasin sen tärkeyden!). Niin nyt löysin mun vaihtokokemuksen aiheuttaman väsymyksen (ja siitä seuranneen pienoisen motivaation katoamisen koko alaa kohtaan) jälkeen taas rakkauden tätä koko alaa kohtaan. Ja ennen kaikkea synnytysosastotyötä kohtaan. Tällä jaksolla mua ei jännittänyt lähes ollenkaan lähteä esim. ohjaamaan pesuja! Harmi vain kun synnytysosastoilla pääosassa työskentelee vain kätilöitä sekä joitain lastenhoitajia (joita ei niitäkään juuri taideta uusia palkata, ja hekin taitaa olla suuri osa lähihoitajataustaisia... Toisaalta nyt odotan myös yhä enemmän niitä terveydenhoitajatyön opintoja, ja nämä kaksi viikkoa on kyllä antaneet siihen työhön ihan hirveästi).

 

Iso vaikutus edellä mainittuun on kyllä ollut varmasti tosiaankin ihanalla työporukalla. Alusta saakka mut on otettu ihan täysillä mukaan kaikkeen. Mun mielipiteitä on kuunneltu ja kysytty, mun taitoihin on luotettu ja mä olen saanut tehdä paljon myös ihan itsenäisesti, mutta kertaakaan ei ole tarvinnut pelätä, ettäkö jäisin yksin. Päin vastoin, tällä jaksolla varmaan eniten ikinä olen toistanut lausetta tyyliin "joo, okei. No tota... Mä voisin vaikka hakea ton kätilön tähän kattomaan, se osaa sanoa paremmin." Ja aina sieltä on joku tullut, ihan sama minkälainen asia. Tänään ohjauskeskustelussa mukana ollut kätilö sanoikin, että muhun on voinut kyllä luottaa ihan täysillä, että mä en mitään typeryyksiä itsekseni puhu, vaan kysyn tarvittaessa joltain muulta. Ja tähän porukkaan on ollut helppoa päästä mukaan. Tauoillakin olen hölöttänyt varmaan enemmän kuin muissa harkoissa :D. Mun ohjaaja on myös siitä hyvä, että se sanoo tosi paljon omia ajatuksiaan mulle ääneen, jollon niihin on ollut tosi helppo tarttua, ja kertoa vastavuoroisesti oma mielipiteensä.

 

Tokihan minä olen aikaisemmissakin paikoissa viihtynyt (muistanette varmaan, kuinka kirurgian jälkeen itkin haluavani sinne takaisin?). Mutta varmaan tässä välillä on jotain kasvamistakin tapahtunut, että nyt pystyy paremmin olemaan mukana keskusteluissa ja näin. Ja tämän jakson aikana kyllä opin tuomaan omaa mielipidettäni esille sekä kyselemään. Ja vaikka aikaisemmissakin harkoissa olen saanut juuri positiivista palautetta tosta luotettavuudesta, niin itsellä se kyllä vielä jotenkin korostui tässä harkassa, kun tämä oli niin erilainen ja tuli niin paljon uutta informaatiota, kun niillä vanhemmillahan tietysti on myös tietysti ihan kaikenlaisia kysymyksiä laidasta laitaan. Tästä on hyvä jatkaa seuraavaksi kahdeksi viikoksi vielä poliklinikoiden puolelle, ja sitten taas kouluun. Vaikka harmittaa kyllä jättää ne pikkuset tuhisijat perheineen :(.

 

Onko muka olemassa jotain söpömpää?

 

ps. Ensimmäinen kuva osoitteesta http://www.jyvaskyla.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/jyvaskyla/embeds/jyvaskylawwwstructure/6fd48a5b937004d5fa6d92934c3bedee83275bd7.jpg
ja toinen osoitteesta http://www.vsshp.fi/SiteCollectionImages/Synnytysvo_002.jpg

Goodbye 2014

                         

Siis mihin tää aika oikein vierii? Joko musta on tullu hidas ja laiska tai sit aika vaan jotenkin menee tosi nopeesti. Enhän mä taaskaan ole ehtinyt kirjoitella tänne juuri mitään. Tälle vuodelle voisinkin ottaa tavoitteeksi herätellä kuihtunutta rakkautta valokuvaukseen ja kirjoitella tänne. Vaikka katsotaan nyt, en lupaa siis vielä mitään :D. Jotenkin kun toi oikean kameran mukana kantaminen ja liittäminen tietokoneeseen tuntuu nykyään niin vaivalloiselta. Saatikka että jaksaisin ottaa aikaa, ja tehdä tolle tän blogin  ulkonäölle jotain... No ehkä nyt tässä lomalla saisi ainakin sen tehtyä, kelpaahan se kai ainakin tekosyyksi vältellä kouluhommia.

(Varautukaa siihen, että tää on pitkä postaus. Popparit mukaan ja silleen.)

      

         Minä matkalla Suomeen, kun yöllä yritin tihrustella ikkunasta ulos.... Juu turha homma, 

         edes tähtiä ei tietenkään näkynyt. Mikä oli ihan tylsää, koska ulos tiirailuhan on parasta 

         lentomatkailussa.

Harjoittelu siis oli ja meni ja nyt oon ollu kait kohta jo kolme viikkoa takaisin Suomen kamaralla. Viimeksi taisin kirjoitella tuosta harkasta jotakin, että hyvin menee ja että viihdyn tuolla. Ja no se on kyllä totta, että viihdyin siellä. Yksikään hoitaja ei ollut ainakaan mulle päin naamaa ilkeä, vaan kaikki vaikutti mukavilta, ja sain kuitenkin tehdä aika paljon juttuja ja näin. Omasta mielestä harkka meni myös ihan ok:sti. Ei mitenkään täydellisesti, mutta ei nyt aivan surkeastikaan omasta mielestäni. Varsinkin jälkeenpäin ajatellen olisin voinut paljon avoimemmin kysellä kaikesta. Mut voi olla et jotenkin mä olin ehkä loppujen lopuksi hieman ujo vaihtoon. Siitä huolimatta mielestäni opin tosi paljon! Ja ainakin oma ajattelu kehittyi, kun pääsi tekemään ja näkemään kaikenlaista. Harmi vain, että se ei ilmeisesti välittynyt sitten muille hoitajille... Koska siis palaute harjoittelusta ei ollut erityisen mairittelevaa. Kuulemma mun olis pitänyt olla omatoimisempi, kysellä enemmän ja kaikkea muutakin. Ihan kaikkea mitä niissä papereissa sanottiin en viitsi tänne laittaa, koska blogi on julkinen, ja vaikken tätä omalla nimellä kirjoitakaan, niin silti. Mutta siis ensinnäkään mun mielestäni ihan kaikki mitä niissä papereissa luki, ei pitänyt täysin paikkaansa (enkä tiedä että kuinka paljon mua verrattiin paikallisiin opiskelijoihin, ja siihen mitä siellä odotettiin yleensä opiskelijoilta - ainakaan just siellä paikassa ei ollut ollut mua aikaisemmin kuin yksi ulkomaalainen opiskelija, ja kyllä joskus tosiaan kieltämättä tuntui että multa odotettiin aika paljon. Koska tuolla yleisestikin odotetaan mun mielestä opiskelijoilta jo aika paljon). Ja no vaikka oliskin pitänyt, niin kaikkein eniten mua risoi se, että se palaute kirjoitettiin ja annettiin eteenpäin ilman, että mä edes näin niitä papereita (ennen kuin tapasin paikallisen vaihtovastaavan). Saatikka, että niistä asioista olis keskusteltu mun kanssa. Koska ensinnäkin jotkut asiat tuli mulle ihan puun takaa (ja olis kiva et joku olis jo sillon harkan aikana vaivautunut niistä sanomaan mulle suoraan), ja mä olisin kyllä kaivannut pientä selittelyä joihinkin kohtiin. Koska nyt jotkut kohdat on tosiaan vähän sillain, että en oikein tiedä että mitä niillä haetaan.

                          

                                           Fiilis viimeisten päivien aikana harjoittelussa......

Jokatapauksessa mun olis nyt alkuviikosta tarkoitus saada lähetettyä kaikki noi paprut koululle, ja sit varmaan sovitaan opon kanssa joku keskustelu ja katotaan, et miten tästä eteenpäin. En tiedä saisko tai kannattaisko näin tehdä, mut koska haluan olla rehellinen täällä blogissa, enkä antaa jotain epätodellista ruusuista kuvaa mun opinnoista, niin... pakko myöntää, et välillä tunnen itteni ihan huonoks, ja kaikenmaailman epämääräiset pelot valtaa mielen. Entä, jos musta ei koskaan rulekaan hoitajaa? Mut sit taas toisaalta kun miettii, niin kaikki mun edelliset harkat on menny kuitenkin hyvin, ja varsinkin viime kesänä kesätöissä oikeesti rakastuin tähän alaan. Enkä vois kuvitella itteeni oikeestaan missään muualla. Jotenkin tää vaan tuntuu niin omalta jutulta. Vaikka aina ei jaksais kaikkia koulujuttuja ja harkat väsyttää ja ties mitä, niin kuitenkin tykkään tästä kaikesta. Nytkin välillä netistä tulee selattua jotain terveysjuttuja, ja eilen luin Sairaanhoitaja -lehden, joka ilmestyi mun poissaollessa (tosin heti palatessani olin niin väsynyt tosta harjottelusta ja muusta, etten tosiaan jaksanut tyyliin pariin viikkoon miettiä mitään alaan liittyviä juttuja). Ja kuitenkin ite tiedän, et en mä oikeesti nyt mikään huono hoitaja oo. Tai siis semmosta palautetta ainakin oon muilta saanu täällä Suomessa! Ja silleen koitan itselleni nyt uskotella. Oishan mun tarkoitus jatkaa tuolla kesätyöpaikassakin nyt sijaisena. Kai se jotain merkkaa? Ja mä siis oon todellakin valmis tekemään kaikkeni pysyäkseni tällä alalla ja tullakseni hyväksi hoitajaksi. Teen ihan mitä vaan sen eteen. 

       

                                             And I will not! Minähän en hevillä luovuta.

Mut mitä kaikkea mä sitten opin ton 3 kuukauden aikana? Joo no niitähän tosiaan jo listasinkin edellisessä postauksessa. Mut opin mä paljon muutakin. Esimerkiksi mielestäni kehityin myös omaisten kohtaamisessa, sillä varsinkin jälkimmäisellä osastolla illoissa niitä pyöri tosi paljon ympärillä. Tosin tuli kyllä jokin verran sellaisiakin hetkiä, että potilas oli romahtanut, ja olisi halunnut sanoa jotain omaiselle, mutta ei osannut. Oman lisänsä siihenkin toi toki vieras kieli. Ja sit ehkä opin jotain päätösten teosta? Ja ainakin et miten siellö ylipäänsä toimii sairaalassa kaikki jutut. Niin ja siitä kielestäkin! Varsinkin lopussa pystyin käymään ihan järjellisiä keskustelujakin potilaiden kanssa, ja laittamaan alusastiaa, vaihtamaan vaippaa yms. ja muuta missä piti kommunikoida kielellisesti potilaan kanssa. Vaikka hoitajien läsnäollessa tosin olin jostain syystä ujo puhumaan. Mut sit, kun oltiin kaksin potilaan kanssa... Ja hei, mähän kävin vikalla viikolla jopa katsomassa leffan, joka ei siis ollut puhuttu enkuksi eikä siinä ollut enkun kielisiä tekstejä! Ja pysyin jopa ihan hyvin kärryillä. Lisäks jotkut paikalliset opiskelijatkin kommentoi mun parantunutta kielitaitoa, kun ilman mitään vaikeuksia selitin heille, et ei meidän toinen vaihtari oo vielä lähteny, sehän lähtee vasta mun jälkeen. Kuulostaa pieneltä jutulta, mut alussa ei olis kyllä sujunut läheskään niin sutjakasti. Sain myös tutustuttua paikalliseen opiskelijakulttuuriin, sekä yöelämään. Onneks mulla oli hyviä opastajia, yksin oisin varmaan ollu hukassa :D. Ihastuin myös täysin siihen kaupunkiin, sekä naapurikaupunkiin. Ehkä opinkin vähän myös seikkailemaan, yksinänikin. Eli aina ei tarvii olla se kaveri mukana, kaikenlaista voi tehdä yksinkin, jos kukaan ei lähde mukaan. Toisaalta toivoisin, että niiden mahtavien tyyppien avulla olisin myös oppinut enemmän luottamaan muihin. Vaikka kyllä sielläkin joskus vaivasi se ajatus, että "mitähän noikin musta ajattelee", niin sit oli kuitenkin ihan huippua, että siellä ihmiset tuli sanomaan et "sä voit aina tulla kysymään ja juttelemaan, jos tulee jotain ongelmia". Vikanakin päivänä mun vollottaessa kaks jotain semituntematonta tyyppiä (jotka asui samassa kerroksessa jne., mut joiden kanssa en oikeestaan ollu aikaisemmin jutellu) tulil lohduttamaan mua, kun meikäläinen vollotti täysillä. Opin myös, miltä tuntuu olla vieraassa maassa, jonka kieltä ei kunnolla osaa. Ja et miten se vaikuttaa itseen ja omaan tavallaan persoonaan, kun ei voikaan kommunikoida äidinkielellään, eikä ne lauseet muodostu ihan niin helposti. Lisäksi opin paljon itsestäni ja omista peloistani. Ja että vaihtoon lähteminen todellakin kannattaa (tai no, kieltämättä mä mietin et varmaan noi harkat olis menneet paljon paremmin täällä Suomen kamaralla, mut muita kannustan kyllä jatkossakin hakemaan ulkomaille)! 

                        

Että sellainen reissu. Pakko kyllä myöntää, että silloin tällöin esim. jotain biisiä kuunnellessa iskee ikävä. Varsinkin sitä kaupunkia kohtaan. Ja viikonlopun shoppausreissuja jättimäisessä ostoskeskuksessa. Ja iltaisin hengaamista yhteisissä tiloissa. Ja yöhiippailua käytävällä, kun hipsin keittiöön syömään, enkä tahtonut herättää muita. Ja myös joitain ihmisiä siellä. Hukuttaakseni kaiken suruni olenkin mennyt nyt joululomalla koukuttautumaan Hakekaa kätilö! -sarjaan, jota nyt tässä lopussa hyvinkin ovelasti suosittelen kaikille muillekin. Kannattaa ehdottomasti tsekata tää sarja (2 ekaa kautta läytyy Netflixistä, joten sen omistajat pystyy tsekkaamaan sen sieltä. Enkkutaitoiset voi sitten katsoa kaikki kolme kautta muualta netistä. Tai sit voi tietysti vaikka tilata dvd:t, mutta kannattaa ehdottomasti tutustua), varsinkin jos yhtään tykkää Sydämen asialla tai Downton Abbey -tyyppisistä brittisarjoista. Toki myös ne kirjat kannatata lukea, tosin ne on vähän eri tyyppisiä kuin toi sarja, muistelmia kun ovat. Mut ainakin näin terkkaopiskelijana oon lukenu ne ihan mielenkiinnosta, ja tykännyt. Tässä linkki sarjan ensimmäisen kauden traileriin (tietokone hajos, ja mulla ei ole muuta kuin tabletti nyt käytössä, joten oli tyytyminen jälleen vain blogger - sovellukseen, jonka kautta itse en ainakaan osaa noita videoita upottaa näihin postauksiin):

http://youtu.be/4tY0eUynAOY

Ps. Kuvat saa tälläkin kertaa niinkin "hyvän" lähdemerkinnän kuin weheartit....