Toinen harjoittelu

Ennen kuin menen sen tarkemmin toiseen harjoitteluun tai mihinkään tavoitteisiin tai muihin, ajattelin tulla nopeasti kertomaan fiilikset ensimmäisestä päivästä. Koko viikonloppu meni oikeastaan vaan hengaillessa, ja yritin jotenkin päästä ymmärrykseen siitä, että en oikeasti enää tule palaamaan tonne edelliselle osastolle, vaan nyt olis taas uudet haasteet edessä.

Ensimmäisen päivän fiiliksiä siispä. Ihan ensimmäiseksi kiinnitin huomiota osaston ankeuteen. Ei jumalaut, luulin että meillä on vähän rähjääntynyttä tuolla toisella paikkakunnalla, mutta eheei... Siellä sentään on kivan sairaalan valkoista, mikä muuten on värinä (vaikkakin aika tylsä niin) raikas. Myös pöydät on uusittu ehkä joskus edellisen vuosikymmenen puolella, ja jokaiselta potilaalta löytyy radiot ja sängyn yläpuolella oleva valo toimii hienon sängyssä kiinni olevan säätimen kautta. Tuolla taas huomion kiinnitti heti ne harmahkot seinät yhdistettyinä myrkynvihreisiin oviin. Voin kertoa että tunnelma ei ole ollenkaan valoisa :D. Moni muukin juttu sisustuksessa ja muissa ratkaisuissa pisti heti silmään, mutta ehken kuitenkaan mene niihin nyt sen tarkemmin. Mutta seuraavan kerran kun joku valittaa tosta edellisestä sairaalasta, niin kehotan ehkä tonne tutustumaan :D. Meillähän oli tuolla edellisessä tähän verrattuna hyvinkin modernia... Tämä toki on vain ensivaikutelma, ja sekin aika pinnallinen. 

Mutta mitä tulee mun ohjaajiin, niin toinen ainakin vaikutti tosi mukavalta ja kiinnostuneelta mun ohjauksestani. Aika samanlaiselta tuntui kuin mun edellisetkin ohjaajat, tosi kiinnostunut selittämään mulle asioita ja ottamaan itsekin selvää ja näin. Tiesinkin jo tosin etukäteen, että hän on mukava, koska kaveri auliisti mua informoi. Eli sikäli ei tarvinnut jännittä. Toista en ole vielä nähnyt, mutta toivottavasti hän on vähintään yhtä mukava! Myös muut vaikutti ihan kivoilta, tosin eipä tässä nyt vielä montaakan ihmistä kerinnyt yhden vuoron aikana näkemään sen kummemmin. 

Aika erilaistahan tuolla on. Vaikka vaikeaa vielä yhden vuoron perusteella nyt sen kummempaa analyysiä tehdä, koska ei tiedä millaista tuolla jatkossa on esim. iltaisin tai päivisinkään... Esim. taukojen pidossa huomasin kuitenkin heti eroa, ja no tietysti kyse on taas ihan erilaisesta työyhteisöstä. Myös päiväohjelma on ainakin sikäli erilainen, että hoitajat ei ilmeisestikään sen kummemmin jaa ruokaa saatikka keräile lautasia pois. Korkeintaan auttavat laitoshuoltajia. Mikä on mun mielestä ihan outoa, kun on tottunut siihen, että ne ruokailut kivasti rytmittää päivää, kun aamulla pitää laittaa aamupalakärry valmiiksi ja jakaa aamupala, tai no sama homma kaikissa ruokailuissa. Juomat kärryyn (mikälie tarjoiluvaunu olikaan), ruokakärry mukaan ja menoksi. Ja illalla iltapala piti tehdä alusta alkaen itse, keittää teet ja tehdä leivät yms. Tuolla ei tietenkään edes ole keittiötä tätä varten, vaan kaikki tulee valmiina. No, eipä tarvitse huolehtia mistään ruokakorttien teostakaan, kun ilmeisesti kaikki tehdään puolesta. 

Tässä nyt siis ihan lyhyesti ja ytimekkäästi päällimmäiset ajatukset. Ei nyt ihan ovin sulavaa tekstiä, mutta piti vain päästä kertomaan ihan ekat ajatukset. Katsoo sitten miten fiilikset muuttuu viiden viikon aikana :D. Toivottavasti ne nyt johonkin suuntaan muuttuu, positiivisemmiksi siis! Tällä hetkellä vielä vähän sellainen, njääh - tunne. Tottakai kivaa päästä oppimaan taas uusia asioita, mutta vähän jotain kevätväsymystä ehkä liikkeellä, ja toisaalta ei hirveästi huvittaisi opetella kaikkea alusta. Vaikka on sitä kai jotain tähän mennessä oppinut muistakin harjotteluista... Silti paljon olisi taas opittavaa, ja ärsyttää myös se, että taas viiden viikon päästä pitäisi aloittaa uudessa paikassa. Tai no todennäköisesti teen muutaman vuoron jo sitä ennen. Enkä edes saanut sitä kesätyöpaikkaa, minne kaikista eniten halusin, eikä edellisestä harjoittelustakaan auennut, koska kesätyöläiset oli jo valittu. Täältäkään ei tarvitse töitä toivoa, koska joku osasto ilmeisesti lakkautetaan ja jotain. Ja valivali. Noo, itsepähän kesätyöpaikkani valitsin, ja eiköhän tästä keväästä ja kesästä vielä ihan kiva tule. Toivottavasti ainakin :). Nyt kuitenkin kömmin peiton alle, jotta jaksan taas huomenna ihan uudella tarmolla!

Byäääää

Itken (no en aivan oikeasti, mutta melkein tekisi mieli). Kurkussa kuristaa, ja olen varma etten tule enää sopeutumaan arkeen, johon ei kuulu nimeltä mainitsemattoman sairaalan kirurgian osastoa numero 1. Never. Miten muka mun pitäisi pärjätä jatkossa ilman sitä loistavaa henkilökuntaa, niitä lukuisia naurunhetkiä kahvihuoneessa ja toimistossa sekä ennen kaikkea mun ihania, ihania ohjaajiani? Saatikka niitä potilaita? Niitä hetkiä, kun istuttiin ohjaajan kanssa toimistossa, ja eksyttiin selailemaan netistä taloilmoituksia sekä nauramaan osalle niistä (joo, työaika on työaikaa, mutta vannon ettei silloin oikeasti ollut muuta tekemistä ;D). Ja sitä, kun hiljaiselta vaikuttaneen toimistossa istuskelun jälkeen tulikin kiire hakemaan potilasta leikkurista sekä jakamaan päivällistä kaikille halukkaille. Niitä päiviä, kun oli täysin rauhallista ja päiviä, kun taas oli jatkuvasti jotain tekemistä ja potilaat kaipaili enemmän apuja kaikessa. Potilaiden vastaanottoa, raportin antoa leikkaussaliin.... Ihan kaikkea. Etenkin sitä henkilökuntaa ja ilmapiiriä, joka oli ennen kaikkea lämmin ja vastaanottavainen. Sitä, että keneltä tahansa saattoi kysyä apuja. Kaiki olivat myös motivoituneita työhönsä, ja jokaisesta näkyi se halu tehdä sitä työtä ja kehittää itseään. Sanoo joku potilas lehden tekstaripalstalla mitä tahansa, niin kyllä tuolla oli erittäin osaava henkilökunta.

Mutta niin. Lupasin kertoa näin viimeisen päivän kunniaksi meidän rutiineista. Elikkäs. Jokaisessa paikassa, missä hoitotyötä tehdään, luultavasti alkaa aina aamu raportilla. Niin myös tuolla. Ensin yökkö kertoili yöstä, ja sen jälkeen sitten paneuduttiin enemmän uusiin sekä vanhoihin potilaisiin, ja missä kenenkin kohdalla mennään. Raportin jälkeen sitten jaettiin potilaille aamupala ja otettiin uudet potilaat vastaan. Tarvittaessa joltakulta mitattiin myös verensokeri ennen aamupalaa, ja lisäksi yksi hoitajista jakoi aina aamulääkkeet (yleensä meillä lääkkeet jakoi sairaanhoitajat - tai joskus me opiskelijat, jos kaksoistarkastus oli jo tehty). Aamupalan jaon jälkeen oli hoitajien tauko, johon mahdollisesti kuului myös erinäisten asioiden käsittely (mm. viime tiistaina aamun tauolla pidettiin samalla kokousta aiheesta haiprot). Sitten siinä puoli yhdeksän tai yhdeksän maissa alettiin hakemaan kärryjä aamutoimia varten, lääkärin kierrosta riippuen. Mitään järkeähän ei olisi ollut änkeä lääkäreiden ja kierrolla olleen hoitajan kanssa samaan aikaan samaan potilashuoneeseeen, joten siksi yleensä odoteltiin että lääkärit ovat jo ohittaneet ainakin ensimmäisen huoneen. Plus joskus lääkärit antoi siinä kierrolla ohjeita esim. dreenien ja katetrien poistosta, jolloin oli ihan järkevää odottaa että lääkäri on nähnyt potilaan. Kierron sekä aamutoimien jälkeen oli raportti, jossa kierolla ollut hoitaja kertoi tehdyistä päätöksistä ja muutoksista, sekä informoi paikalla olleita muiden alojen ammattilaisia mahdollisista konsultaatiotarpeista ym. (esim. sosiaalihoitaja kävi monesti keskustelemassa potilaiden jatkohoidosta heidän kanssaan ja järjesteli tarvittavia jatkohoitopaikkoja, fyssari kävi kuntouttamssa potilaita jne.). Tässä välissä yleensä myös kirjattiin aamupesuista, ja itse esimerkiksi saatoin välillä jo ennen yhtätoista aloitella lääkkeiden jakoa. Yhdentoista aikohin (usein jo siinä puolelta) oli hoitajien ruokatauko, ja about puoli 12 saapui ruokakärry potilaiden ruokien jakamista varten. Päivällä sitten yleensä noin muuten käytiin viemässä potilaita leikkuriin tai tutkimuksiin, haettiin takaisin, vietiin lääkkeitä, avustetiin vessaan ja takaisin ynnä muuta. Yhden aikoihin tehtiin sitten lämpökierto, eli mitattiin kaikilta leikkauspotilailta ja muilta keillä oli tarvetta mittaukselle niin lämpö, ja samalla kyseltiin vointia, vatsan toimintaa ynnä muuta. Kahdelta jaettiin lääkkeet, ja iltavuoron saapuessa töihin yksi sairaanhoitajista (1 kummastakin ryhmästä) piti aina raportin iltavuorolaisille. Useimmiten potilaat myös kotiutuivat iltapäivästä, jolloin iltapäivään kuului myös papereiden hommailua potilaille, lääkkeiden tsekkailua (onko potilaalla kaikki tarvittava kotona, käykö hän samana päivänä apteekissa vai annetaanko osastolta mukaan lääkkeitä), kyytien tilailua ja potilaiden ohjausta kotihoitoon. 

Iltavuoroon sitten kuului lähinnä ruoan jakoa sekä iltatoimissa avustamista, plus sitten samana päivänä leikkauksesta tulleilta mittailtiin tasaisin väliajoin verenpaine ja happisaturaatio ja tietysti tarkkailtiin vähän tiiviimmin yleisvointia. Sitten tietysti potilaita avustetiin vessaan ja wc - tuolille, annettiin lääkkeitä ym. (ilalla toki myös ihan jaettiin porukalle säännölliset lääkkeet, iv:t ym.) Toisessa ryhmässä monesti kai illalla tehtiin joskus ihan haavahoitojakin, mutta meillä harvemmin sellaisia siinä illassa oli. Toki itselle taisi sattua aina vaan poikkeuksellisenkin rauhalliset illat :D. Mutta joo. Ja toki ilalla sitten saatettiin esim. kävelyttää potilaita ympäri osastoa. Ja joskus saattoi olla, että joku potilas ei ollut vielä edes saapunut takaisin leikkauksesta päivävuoron aikaan, jolloin hakeminen ym. jäi sitten iltavuorolle. Ja toki niin ilta- kuin päivävuorossakin saattoi tulla uusia potilaita myös toisista sairaaloista sekä päivystyksestä ja valvonnasta.

Mutta siinä siis meidän päivät noin niinkuin tiivistettynä. Aamuvuorot usein oli aika kiireisiä, illasta sitten oli rauhallisempaa. Ei kuitenkaan mun makuun ollut liian kiireistä ainakaan tällä hetkellä, vaan tekemistä oli aikalailla sopivasti, jotta ehti oikeasti kiinnittää huomiota potilaisiinkin Ja pääosinhan meidän potilaat oli varsin mukavia, joten heidän kanssaan oli kiva toimia. Oli kuitenkin hyvä päästä näkemään ja kokemaan hirmu monenlaista, ja hirmu monen tyyppisiä ihmisiä ja potilaita. Kyllähän sitä jos jonkinnäköistä tyyppiä ehti tuon viiden viikon aikana näkemään, kun oikein muistelee ;). Kaikki oli kuitenkin myös kovin ymmärtäväisiä mua kohtaan, ja ymmärsi kun kerrottiin, että harjoittelen vasta. 

Kuinka hyvältä muuten tuntuikaan, kun lähtiessäni vielä oikein halattiin molempien ohjaajien kanssa, ja mulle sanottiin, että "susta tulee vielä hyvä hoitaja". Lupasin myös piipahtaa joskus käymään tuolla, ja tulla kertomaan kuulumiset. Ja todellakin menen, jos vaan tulee sellainen hetki että olen lähettyvillä, koska kyllä mäkin haluan kuulla sitten mitä kaikille tuolla kuuluu. 

Arviointi

Ensin ajattelin, että kirjoittaisin arvioinnista ja muutenkin viimeisen viikon tunnelmista huomenna kun mulla on viimeinen päivä, mutta sitten ajattelin, että jotakuta saattaisi ehkä myös kiinnostaa kuulla hieman, että minkälainen on normipäivä (meidän) kirurgisella osastolla? Rutiinit toki vaihtelee eri paikoissa, mutta kuitenkin. Ja koska tänään on kuitenkin vielä kaikki niin tuoreessa muistissa, niin ajattelin, että päivitän nyt fiilikset arvioinnista, ja huomenna sitten vielä kertoilen vähän, miltä tuntuu jättää toi paikka ja vaihtaa toiseen, ja samalla sitten meidän päivärutiineista. 

Tosiaan, mulla oli siis tänään arviointikeskustelu, ja onneksi opettaja raahautui ihan fyysisesti paikalle, sillä niin oli paljon mukavampaa jutella (tässä siis ehti tapahtua monenmoista käännettä, ennen kuin saatiin aika sovittua). Arviointi jännitti, vaikka uskoinkin että ohjaajat on olleet mun kanssa palautteissaan aika paljon samaa mieltä. Vaan kyllähän se aina hieman jännittää. Onneksi mun ohjaajani on huipputyyppi, ja ennen kaikkea oikeudenmukainen ja sellanen lempeä sekä hyvä ohjaamaan ja opettamaan. Hänellä ei myöskään ole kauhean kauaa omasta valmistumisestaan, joten hän ymmärtää kyllä tosi hyvin minkälaista on olla nuori ja opiskelija. Opettajakin ihan mukava, joten sillain ei kuitenkaan tarvinnut sen suurempia pelätä. 

Kehitettävää sekä oman arvioinnin että opettajan palautteen mukaan olisi etenkin nyt siinä omien ajatusten esille tuomisessa. Ilmeisesti jonkin verran tässä parannuin harjottelun aikana, ja kysyttäessä multa kyllä löytyi vastaus, mutta jälleen kerran sanottiin sitä samaa, että hankalaa tietää mitä toinen ajattelee (ja ennen kaikkea mitä jo osaan ja mitä en) ja kuinka motivoitunut toinen on työhön, jos ei koskaan tuo ajatuksia esille. Keskusteltiin myös tästä asiasta, ja itse toin esille, että mä koen ehkä hankalaksi kysyä, jos en edes tiedä tavallaan että mitä voisi kysyä (jos ei ole hajuakaan asiasta), ja kun en tosiaan ehkä oikein osaa kyseenalaistaa. Jossain vaiheessa joku myös kysyi, että onko mulla itsellä sellainen ajatus, että mun pitäisi jotenkin tietää kaikki. Tai ei nyt ihan noilla sanoin, mutta kuitenkin. Ehkä siinä myös tosiaan on se, että varsinkin jos on asioita, joista muistan, että näitä on aikaisemmin koulussa joskus käsitelty ja periaatteessa nää pitäisi osata, mutta en ehkä osaakaan, niin myöntää se. Ehkä silloin tulee ajateltua, että kai noi nyt olettaa mun osaavan, ja mitähän ne ajattelee jos en osaakaan. Siitäkin huolimatta, että mulle sanottiin, etten todellakaan ole tyhmä, jos en jotain osaa. Vaan että se on osa sitä ammatillisuutta, että osaa kysyä ja pyytää apua. Ja niinhän se onkin, kyllähän tuollakin huomasin, kuinka työkaverit kyseli toisiltan apua ja neuvoja, ja konsultoi eri alojen ammattilaisia. Lisäksi sain kommentin, että mun pitäisi enemmän selittää potilaille, mitä teen (esim. dreeniä irrottaessa). Mun ohjaaja myös muistutti, että ihan jo se, että kerrotaan mitä tehdään, vähentää pelkoja. Ihan vaikka ei tehtäisi mitään erikoista, isompaa toimenpidettäkään. Mikä oli aika hyvä kommentti mun mielestäni.

Mutta sitten ne positiiviset kommentit. Arvioinnin mukaan toimin eettisesti potilaan oikeuksis kunnioittaen, ja huomioin heidät yksilöinä. Hoidan myös tehtäväni luotettavasti, ja osaan ottaa palautetta vastaan. Anna potilaiden tehdä itse sekä kannustan omatoimisuuteen. Harjaannuin harjoittelun aikana raporttien sekä kotihoito-ohjeiden antamisessa. Potilaiden kohtaaminen sujuu hyvin, ja kehityin harjoittelun aikana potilaan huomioinnissa sekä kommunikoinnissa. Tulen kaikkien kanssa toimeen, ja kunnioitan muita. Osaan jakaa lääkkeitä oikein sekä laimentaa antibiootteja, ja lääkehoitoa toteuttaessani olen tarkka ja huolellinen. Ilmeisesti omaan myös hyvät kädentaidot,eli kanylointi ja verinäytteet sujuu ainakin jotenkin :D. 

Tossa siis nyt osa niistä kommenteista, joita sain. Ihan kaikkea en jaksanut kirjoittaa, mutta siis kehittämisehdotuksia oli loppujen lopuksi aika vähän siihen nähden, mistä lähdettiin. Eli melkein sieltä jostain nollatasosta, koska sairaalamaailma oli mulle aivan vieras. Oikeastaan ns. "negatiivisia" kommentteja (aka kehitysehdotuksia) ei juuri ollutkaan kuin nuo mitä kirjoitin, tai kaikki muut liittyy noihin. Sitten positiivisia olisi ollut vielä enemmänkin. Opettaja myös kommentoi, että täytyy muistaa, että olen ollut harjoittelussa vaativalla osastolla, ja siihen nähden suoriutunut harjoittelussa hyvin. Ja toisaalta tämä oli myös vasta ensimmäinen harjoittelu sairaalan puolella erikoissairaanhoidossa.

(En kyllä tiedä, kiinnostaako ketään edes lukea tämän tyyppisiä postauksia, ja joskus mietin kuinka järkevää on avautua esim. noista kehitettävistä jutuista, mutta kun ainakin toistaiseksi olen yrittänyt jonkin verran anonyminä pysytellä, niin tämä on toiminut myös jonkin sortin päiväkirjana. Ja muutenkin haluan olla mahdollisimman avoin, ja toivon että näistä teksteistä välittyisi kuitenkin se kehitys. Toivottavasti myös tämän kaltaisista postauksista nyt joku saisi jotain irti.)

Viimeisiä viedään

Niimpä, neljä päivää enää. Ja minä kun en tahtoisi ikinä tuolta pois. En ikinä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, ottaen huomioon että aloitin panikoinnin tästä harjottelusta jo puoli vuotta ennen. Tai oikeastaan jo siinä vaiheessa, kun meillä oli koulussa sisätautien ja kirran harjotteluihin liittyviä aineita ja harjoiteltiin kanylointia sun muuta. Olin ihan satavarma, että olen kaikkien kauhu epäonnistuessani kerta toisensa jälkeen kanyloinnissa ja tiputtaessani aina tippaletkut lattialle ja saadessani kaikki steriilit jutut kontaminoitumaan ja mitähän vielä. Vaan toisin kävi. Kanylointi sujuu jo ihan hyvin, jos saan jonkun siihen viereen vielä hieman opastamaan. Lääkkeiden jako on jo ihan tuttua hommaa, ja nesteitä olen saanut luvan laittaa yksikin tippumaan, kun homma sujuu (tosin osastolla tästä käydään kyllä tällä hetkellä vääntöä, että onko opiskelijalla lupa yksin tiputtaa nesteitä tai edes korkata kanyyleja). Tällä viikolla otin jopa ihan yksinäni potilaan vastaan, ja kirjoittelin leikkauksesta saapuvasta potilaasta tulotiedot efficaan ja tein potilaalle lääkelistan. Yksin. Tai no melkein yksin. Uskallan myös myöntää jos en osaa jotain, vaikka se kysely on juu hankalaa edelleen. Raportoinnin harjoittelu on vielä hieman vaiheessa, mutta tiedän että mua ei syödä elävältä vaikkei se niin täydellisesti menisikään. Vastahan minä harjoittelen. 

Viime viikolla pääsin myös käymään skopioissa ja leikkauksessa. Niin, sain kuin sainkin lopulta sen leikkauksen järjestettyä itselleni! Harmittaa, että se jäi hieman viime tippaan, ja tässä vaiheessa ei ollut enää kauheasti vaihtoehtoja. Tosin eipä tuolla muutenkaan niin hirveän ihmeellisiä loppujen lopuksi tehdä ainakaan ihan rutiinisti (toki esim. joku syöpäleikkaus tai pannikulektomia olis voineet olla sellaisia jännempiä, mutta niitä ei nyt juuri sattunut olemaan)... Tai mikä nyt sitten on jännittävä ja mikä ei, olisihan joku proteesileikkauskin ollut varmasti kokemisen arvoinen, mutta kun niissä pitää olla niin tarkkoja "steriileydestä" (miten ihmeessä toi nyt taipuukaan), että niihin ei opiskelijoita tuolla oteta. Lähinnä kuitenkin tarkoitin, että kaikki oikeasti vaativammat sydänleikkaukset ja muut on sitten isommissa sairaaloissa.Toisaalta myös esim. sappileikkauskin olisi voinut olla mielenkiintoinen, mutta seuraava mahdollinen sattui menemään noiden skopioiden kanssa päällekkäin, niin valitsin sitten mieluummin olkapääleikkauksen. Eihän se ehkä kovin "jännittävä" sinänsä ollut, koska kyseessä ei ollut edes avoleikkaus vaan tähystys, mutta toisaalta oli kuitenkin hyvä kokea se leikkaushomma ylipäätään ja nähdä miten sitä potilasta ohjataan (varsinkin, kun leikkaus tehtiin puudutuksessa). Ja että mitä kaikkea pitää valmistella ennen sitä leikkausta, ja miten potilasta tarkkaillaan (joka leikkauksessahan on myös omat riskinsä!). Se puuduttava lääkäri sattui myös olemaan tosi kiva, ja selosti mulle kokoajan mitä siinä ultraäänilaitteessa (jonka avulla puudutettava kohta haettiin) näkyi, ja näytti mulle kaikkea muutakin kuin vain sen puudutettavan kohdan (esim. missä menee kaulavaltimo jne). Hän myös selitti siitä puudutteen vaikutuksesta, ja nyt opin että ohuet hermosäikeet aistii kylmän (ohuet kipusäikeet myös puutuu nopeammin, minkä takia puutumista testataan kylmillä pirtu - tupoilla). Leikkaava lääkäri ei sitten paljoa selitellytkään, mutta hoitajat sitten hoiti sen puolen :). Ja olihan se itse leikkauskin kuitenkin lopulta aika "siisti". Toisaalta siitä sai myös aika hyvin irti juuri sen takia, että se oli tähystys, (jolloin kaikki näkyi siinä näytöllä) ja oikeastaan olikin aika mielenkiintoista seurailla näytöltä niitä tapahtumia sekä kaikkien toimintaa. Kaiken kaikkiaan leikkauksesta jäi siis tosi mukava fiilis. Oltiin myös sovittu mun ohjaajan kanssa, että mä hoidan tän potilaan sitten alusta loppuun saakka, ja sainkin siis olla siis mukana ottamassa häntä vastaan, suoritin tulohaastattelun ja leikkauksen jälkeisen tarkkailun siihen saakka mitä pystyin + myöhemmin olin myös mukana kotiutuksessa. Eli siinä tuli sitten harjoiteltua oikein urakalla sitä potilaan hoitopolkua ja tarkkailua.

Skopioita oli myös jännä seurata. Kävin siis tähystys - yksikössä seuraamassa parit gastroskopiat sekä hysteroskopian ja kolonoskopian. Gastroskopia oli kyllä vähän sellainen, että muutaman kerran potilaan kakoessa sai kyllä itsekin pidätellä oksennusta.... No, ainakin opiskelijakaverilla oli hauskaa, kun hän oli nähnyt gastroskopian jo aikaisemmin ja tiesi mitä odottaa, eikä hällä tehnyt tippaakaan pahaa, toisin kuin mulla :D.

#missä nimikyltti  #hukkaan aina kaikki kynät jonnekin :(

Sinut on valittu vaihtoon syksyllä 2014

Vaihtoaikaisi on alustavasti syyskuun alusta marraskuun loppuun.

Niin. Unohdin siis vallan mainita viime postauksessa, että mut hyväksyttiin vaihtoon. Tai no, okeasti jätin sen mainitsematta puolittain sen takia, että mua alkoi pelottamaan, miten oikeasti pärjään vieraskielisessä maassa (niin, sitähän en ollenkaan miettinytkään ennen vaihtoon hakemista? Vitsivitsi ;D). Tiesin kyllä, että en tule enää tota perumaan, mutta tarvitsin muutaman päivän ihan sulatellakseni asiaa, ja vakuutellakseni itselleni että todellakin pärjään vieraskielisessä maassa. Tai no 5 päivää. Lähinnä tää harjoittelu on tuonut mukanaan sellaisen ajatuksen, että koska mua kerta toisensa jälkeen kehotetaan ja yritetään rohkaista kyselemään enemmän, niin miten sitten täysin vieraskielisessä maassa? Maassa, jossa mun pitäisi ensin muotoilla omat ajatukseni suomeksi, ja sen jälkeen pyrkiä saamaan ne jollain keinolla ulos täysin vieraalla kielellä (ilmeisesti mä olen jotenkin kykenemätön kyseenalaistamaan asioita tarpeeksi). Eikai siinä, jos olisin matkustamassa englannin kieliseen maahan, mutkun ei... No, onneksi tässä on vielä aikaa parannella omaa kielitaitoa, ja kyllä mä sitten lopulta tosiaan vastasin tohon viestiin että menossa ollaan, ja kieli kyllä taittuu tarpeeksi jotta pärjään (opettaja halusi vielä varmistua asiasta).

Ulkomaat siis kutsuvat n.5 kuukauden päästä! Onneksi on kesä aikaa kerätä rahaa ;).

Viikko nro 3

Enää kaksi viikkoa jäljellä! Tällä hetkellä aika positiiviset fiilikset harjoittelusta, ainoastaan mua harmittaa, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi katsoa itselleni leikkausta. Plus haluaisin myös labraan joksikin päiväksi, mutta en tiedä että pitääkö mun itse soitella sinne vai miten, ja ehtiiköhän sinne edes enää. Kysyin asiasta meidän osastonhoitajalta, mutta mulle ei paljoa auta, jos sanoo että "no varaat sinne ajan", kun tarviin ihan konkreettiset ohjeet, että pitääkö mun soittaa sinne vai käydä ja keneltä mä eitä kysyn ja näin. Tietysti kysymällähän sekin selviäisi, ja mun piti tällä viikolla hoitaa noi molemmat pois alta, mutta jotenkin kaikki päivät on olleet niin kiireisiä ettei mukamas ehtinyt. No maanantaina on sitten pakkopakko tarttua puhelimeen tai jotain, ettei nyt omaa typeryyttä jää sitten varsinkaan tuo leikkaus kokematta. Kieltämättä aika olis aika siistiä päästä näkemään joku tyräleikkaus tai kohdunpoisto tms. ;)

Mutta mitä sitten olen muka tehnyt kaikki päivät? No. Perushoidon lisäksi olen jakanut lääkkeitä, ja valmistanut + tiputtanut antibiootteja ja perusnesteitä (sain jopa luvan muutaman kerran laittaa tippumaan ihan ilman, että joku seisoo vieressä vahtimassa!) sekä veriä. Veren tiputtaminen oli kyllä aika kuumottavaa, kun mun ohjaaja varoitteli, että se pussi menee helposti rikki, jos sen letkun runttaa sinne liian varomattomasti. Ekoilla kerroilla siis lähinnä vain avustin, mutta eilen sain tehdä kaikki ihan itse. Sinänsähän se ei ole sen kummoisempaa kuin minkään muunkaan nesteen tiputus, mutta on siinä kuitenkin enemmän asioita, mitkä pitää huomioida (mm. verenpaineen ja mahd. kuumeenkin mittaus ennen tiputusta, mahdolliset verestä saatavat reaktiot jne.). Pääsin myös kanyloimaan pariinkin otteeseen, ja otin jopa verikokeen! En kyllä tosiaan sanoisi olevani mikään mestari kanyloinnissa vieläkään, mutta ainakin olen joka kerralla osunut suoneen. Paitsi kerran onnistuin puhkaisemaan suonen, ja potilaan käsi turposi, hupsista (lucky me kyseessä oli vain suolaliuos, jota sinne kudokseen pääsi, kun testattiin kanyylin toimivuutta). Onneksi potilas ei ollut milläänsäkään, ja ei kun uusi yritys! Jälkeenpäin sain myös tuosta kehuja, että hienosti sain laitettua, vaikka potilaan suonet ei olleetkaan helposti näkyvissä. Verikoe oli myös kuumottava tilanne, varsinkin kun molemmat mun ohjaajat oli siinä tuijottamassa, mutta hyvin se kuitenkin meni! Osallistuin viikon aikana lisäksi haavahoitoon sekä kotiutuksiin, ja otin muutaman potilaan vastaan sekä annoin potilaasta raportin leikkuriin. Niin ja pidin iltavuorolaisille raportin yhdestä potilaasta. Raportin antaminen on kyllä ehdottomasti sellainen, mitä pitää vielä jatkossa harjoitella, koska verrattuna johonkin vanhainkotiin siellä on niin paljon asioita, mitä pitää muistaa sanoa. Nimi, ikä, miksi tullut, mitä tehty (jos muutakin kuin leikkaus, mahdolliset tulokset, esim. röntgen), monesko leikkauksen jälkeinen päivä, lääkityksistä, muut sairaudet, onko ollut liikkeellä, miten voi, onko kotiututumista suunniteltu yms.... Toisin kuin viime kesänä vanhainkodilla yleensä kerrottiin vain voinnista/minkälaisella tuulella on ollut, jos oli käynyt suihkussa/saunassa ja jos vatsa oli toiminut. Usein meillä vielä tehtiin niin, että kaikki kertoi niistä, jotka oli hoitanutkin, ja joskus joku saatettiin kuitata toteamalla "ei hällä mitään erikoista ole ollut, tässä aulassa istuskellut", kun monesti oli päiviä ettei oikeasti mitään sen kummempaa joillain asiakkailla ollut. He kuitenkin oikeasti asui siellä, ja kaikki asukkaat oli hoitajille tuttuja. Toki mielenterveyspuolen harkassakin harjoittelin raportin pitoa, mutta vain kerran. Ja olihan se sielläkin ihan erilaista, kun kyse oli ihan erilaisista potilaista, ja hekin oli siellä paljon pidempään kuin mitä noi meidän potilaat tuolla kirralla. Vielä kun tuolla on se kuntoutus kaikki kaikessa: leikkauksen jälkeinen olotila vrt. vaikka toinen post operatiivinen päivä, jolloin on ehkä ensimmäistä kertaa jalkeilla vrt. kotiutuspäivä.

Jos nyt jotenkin tähän loppuun vielä yleisesti summaisin kolmannen viikon jälkeisiä fiiliksiä, niin jotenkin viime viikkoon verrrattuna tämä viikko sujui niin paljon paremmin. Nyt tuntuu, että on päässyt jo vähän jyvällekin asioista, ja uskaltaa vähän enemmän tehdä myös yksin. Tuntuu, että olen hirveästi oppinut tuolla eri asioita, ja myös halu oppia on lisääntynyt. Vielä kun vaan saisi hieman enemmän rohkeutta peliin, niin hyvä olisi ;). Siihenkin on kuitenkin nähtävissä parannusta! Selasin juuri tänään omia tavoitteitani, ja katselin, että kunhan tuon leikkauksen ja labran saisi järjestymään, niin oltaisiin loppujen lopuksi jo aika hyvällä mallilla. Haavahoidot on tosin kanssa sellainen, että mun pitäisi mahdollisesti sopia joku päivä hoitavani vähän eri potilaita kuin normaalisti. Meillä siis on jaettu porukkaa niin, että kaikki ei hoida kaikki ei hoida aivan kaikkia, ja niissä huoneissa mitä itse enemmän hoitelen, harvemmin on pahempia haavoja. Mutta onneksi mulla on ensi viikolla monta päivää, etten ole omien ohjaajieni kanssa samassa vuorossa, niin sen kun kysäsen joltain muulta että voisko hän ohjata mua (niin, että pääsisin osallistumaan haavahoitoihin). Sitten voikin haikein mielin pakata kimpsut ja kampsut, ja suunnata kohti seuraavaa harjoittelua. Onneksi sitä ennen on kuitenkin vielä yhteensä 9 vuoroa jäljellä. 

//: Miten tää kävi taas? Kirjoitin tän siis jo perjantaina, mutta näemmä jätin jälleen julkaisematta. Tai en mä tiedä. Ilmeisesti tää oli julkaistuna, mutta ainakin toi bloggerin mobiiliversio näytti että kun muokkasin tärä, niin tää oli mennyt vaan tallennettuihin tms. No eniveis, labrapäivä check! Leikkaus... No melkein. We'll get there.

Toinen viikko

Toinen viikko harjoittelua jätti jälkeensä hieman erilaiset fiilikset kuin ensimmäinen. Oli paljon asioita missä onnistuin, ja mitä opin, mutta myös paljon sellaista, missä mielestäni epäonnistuin. Ensinnäkin oko viime viikko kului niiskutellen ja köhien, mikä ei todellakaan auttanut. Ja jo koko viikko alkoi sillä, että raahauduin paikalle neljän tunnin yöunilla. Eli ei mikään paras alku viikolle.

Viikon aikana keskusteltiin mun toisen ohjaajan kanssa, joka kyseli, että onko sulle tullut mitään kysyttävää. Hetken mietittyäni totesin, ettei ongelma ole niinkään siinä, ettenkö uskaltaisi kysyä. Ongelma on, että en ehkä uskalla myöntää itselleni, jos en osaa jotain tai joku on epäselvää, enkä sitä myöten myöskään annan itselleni lupaa muodostaa kysymyksiä. Vakuutan vain itselleni osaavani asian, tai päättelen aisioita omassa päässäni tuomatta näitä päätelmiä kuitenkaan esille. Sen jälkeen ohjaajani totesi, että se, että uskaltaa kysyä, on kuitenkin osa ammatillisuutta ja ammattilaiseksi kasvamista. Mikä on tietenkin täysin totta. Lisäksi ohjaajani muistutti, että hän ei kuitenkaan tiedä mitä mä jo valmiiksi osaan, eikä aina osaa siksi kertoa kaikkea, tai sitten kertoo sellaista minkä jo tiedän, ja siksi olisi hyvä olla itse aktiivinen. Niimpä. Vaan helpommin sanottu kuin tehty. Olen kuitenkin mielestäni hieman parantunut tässä viime harjotteluun nähden, ja esim. toimenpiteitä tehtäessä uskallan aina kysyä apua, samoin jos vaikka raportilla tulee vastaan sellaisia sanoja mitä en tiedä. Puhuttiin myös oma-aloitteisuudesta, ja että sitä voisi olla vielä lisää. Mielestäni olen ollut joissain asioissa hyvinkin oma-aloitteinen, mutta myönnän että välillä voisin olla vieläkin oma-aloitteisempi.

Lisäksi keskustelin myös toisen ohjaajani kanssa harjoittelustani, ja kerroin mitä olimme aikaisemmin keskustelleet toisen ohjaajan kanssa. Tähän mennessä olen ollut enemmän tuon ensimmäisen kanssa samoissa vuoroissa, mutta kerroin kuitenkin tuosta keskustelusta ja omista fiiliksistäni siihen liittyen, kun tuli puheeksi nämä kuluneet kaksi viikkoa. Hän muistuttikin, että kyseleminen ei missään tapauksessa anna kenestäkään "tyhmää" kuvaa, vaan päin vastoin se on osa viisautta, ja kyselemällä osoittaa myös kiinnostuneisuutta. Niin, samaahan viime harjoittelussakin ohjaajani mulle sanoivat. Nyt vaan pitäisi vielä saada se iskostettua jonnekin, ja uskaltaa rohkeasti kyseenalaistaa ja miettiä asioita. Jotenkin vaan pistin nyt viime harjottelun jälkeen koulussakin huomiolle, että itse helposti otan asiat vastaan sellaisina kun ne on, kun taas ehkä taas jotkut toiset luokkaverit sattaa tunnillakin enemmän kyseenalaistaa asioita ja kysyä, että miksi näin. Eli varmasti kuten jo oikeastaan ensimmäisessä harjoittelussa mietin, tämä on sellainen juttu, mitä mun on pakko ihan tietoisesti kehittää koko opiskeluajan.

Mutta ei viime viikko kuitenkaan ihan plörinäksi kuitenkaan mennyt, vaan kuten sanoinkin, niin kyllä sieltä löytyi myös sellaisia hetkiä, missä oikeasti koen oppineeni ja kehittyneen. Varsinkin viimeiset kaksi päivää olivat sellaisia, että tunsin oppivani lähes kokoajan jotain uutta ja kehittyväni. Vietin nimittäin torstain ja perjantain hieman toisella puolella kuin missä normaalisti, ja pääsin harjoittelemaan potilaiden vastaanottoa (anestesialomakkeen täyttämistä ym.), potilaiden kotiuttamista, potilaille soittoa ja raportin antamista leikkaussalihoitajalle. Noi kaksi vuoroa olivat kyllä hirveän antoisia, ja ohjaajani jopa kehui mua! Kehityin kuulemma tosi paljon noiden vuorojen aikana noissa asioissa, ja myös itselle jäi tosi hyvä fiilis. Yllätyin jopa siitä, miten rohkeasti lopulta lähdin mukaan noihin juttuihin, ja kuinka hyvin ne alkoi luistaa. Voisin kuvitella, että myös jatkossa tuntuu huomattavasti helpommalta sanoa ohjaajalle että hei "mä voisinkin ottaa tän potilaan vastaan". Kuten ohjaajani mulle sanoikin sen käydyn keskustelun yhteydessä, että kun vaan rohkeasti yrittää jotain ja huomaa onnistuvansa, niin myös itsetunto ja rohkeus yrittää jatkossakin kasvaa! Lisäksi varsinkin noiden kahden päivän aikana huomasi myös, että tosi hyvin oikeasti ihmiset ymmärtää, että on vasta harjoittelija. Toki kaikki potilaat ei aina välttämättä sitä niin ymmärrä, mutta suuri osa kyllä. Ja kyllä sekin helpottaa, kun tajuaa että ei sua syödäkään elävältä, vaikka vähän tulee ehkä takelleltua sanoissa tms. =).

Onneksi on vielä 3 viikkoa jäljellä!