Ensinnäkin, mun pelot osoittautuivat aivan turhiksi, ja kaiken kaikkiaan osastolla on hyvin vastaanottavainen ja lämminhenkinen työyhteisö, ja se ryhmähenki siellä on ainakin yhtä hyvä kuin edellisissäkin. Ellei parempikin. Tuolla kaikki ottaa ilomielin mukaansa (niin kuin aiemminkin), ja mun ohjaajat on aivan huippuja. Vaikka mulla on omasta mielestäni ollut hyvät ohjaajat myös aikaisemmin, nää on jotenkin aivan huiput. Tai sellainen tunne on ainakin tällä hetkellä. Jotenkin nää on vaan sellaiset tyypit, että vaikka meidänkään luonteet ei ehkä aina ihan kohtaa, molemmat on kuitenkin kärsivällisiä, jaksaa opettaa ja selittää, ja heiltä mä uskallan oikeasti kysyä apua enkä pelkää näyttää, jos en jotain osaa.Tosin tässä on kyllä osittain kyse myös siitä, että oon itse koittanut petrata tossa, ja miettiä ettei se ole maailmanloppu jos ei jotain osaa. Vaikka siinä vaiheessa tuntuukin äärimmäisen typerältä, kun ei saa neulan suojusta irti tai edes lääkettä vedettyä neulaan ilman äärimmäistä keplottelua. Olenhan minä sentään jo toisen vuoden opiskelija. Mutta hei, oppimassahan tuolla ollaan.
Ja oppinut minä toki olenkin. Tänään oli aivan ihana, kun osastonhoitaja otti mut puheilleen, ja käytiin siinä sitten läpi mun tavoitteita ja muuta (ensinnäkin, varmaan ei missään aikaisemmassa harkassa ole osastonhoitajaa kiinnostanut sen suuremmin mun tavoitteet, kunhan on ohimennen kysynyt kuulumiset, ja ehkä jossakin kohtaa kysäissyt, että onko tavoitteita täyttynyt). Lopuksi kun lähdin, niin hän vielä oikein totesi toivovansa ihan sydämensä pohjasta, että mä saisin tuolta paljon eväitä tulevaa ammattiani varten :)! Tämän viikon ajan olen aika pitkälti tehnyt perushoitoa, mutta on se todella erilaista kuitenkin taas eri paikassa, vielä kun kyse on kuitenkin leikatuista ihmisistä. Ja omasta mielestä on ollut kivakin, että on lähdetty sieltä helpoimmasta päästä, ja on saanut rauhassa tutustua siihen työhön ja niihin potilaisiin. Kuitenkin sairaanhoitaja sitten on vähän enempi lääkehuoneessa ja hoitaa paperijuttuja. Mulla on siis toinen ohjaaja lähihoitaja, ja toinen sairaanhoitaja, mikä on ihan huippu juttu. Itse kun en edes sitä perushoitoa mitenkään kavahda. Sen lisäksi olen myös saanut olla mukana hakemassa ja viemässä potilaita leikkaukseen, poistanut kanyylejä ja dreenin, seurannut epiduraalikatetrin poistoa, käynyt röntgenissä, kirjannut... Pikku hiljaa myös osaston rutiinit alkaa käydä tutuiksi, tosin ensi viikolla pitäisi ehkä vielä enemmän kiinnittää huomiota siihen leikatun potilaan jälkitarkkailuun. Tosin lupasin myös katsoa lääkehommia ja alkaa harjoittelemaan raportointia ensi viikolla, että saas nähdä. Sain onneksi kuitenkin ihan kirjallista materiaalia tosta tarkkailun toteutumisesta juuri tuolla osastolla, että siitä on hyvä lähteä.
Oikeasti kertaakaan mua ei ole ennen vuoroa sen suuremmin jännittänyt mennä tonne, ei ole tarvinnut miettiä mokailuja tai sitä mitä muut musta ajattelee. Tai no jaa sitä nyt mietin monesti muulloinkin ihan liikaa. Mutta kun sitten taas ekasta paikasta muista, että vaikka osastolla sinänsä oli mukavia työntekijöitä ja näin, niin joka ikinen aamu mua jännittä aivan hulluna, ja mietin vaan että mitä kaikkea päivä tuo tullessaan, ja entäs jos mokaan jotain. Saatikka sitten jos oikeasti mokasin jotain. Vaikka jossain kohti olen toki miettinyt, että tää ei kyllä ole lainkaan mun juttu. Mutta nyt taas on ihan postiiviset fiilikset, että ainakin mielenkiinnolla tutustun tohon työhön ja on paljon halua oppia ja nähdä kaikenlaista. Myös positiiviset kommentit potilailta ja omaisilta lämmittää aina mieltä :).
Eikä ole edes jännittänyt se, että joka päivä kohtaan jonkun uuden ihmisen. Vaikka aluksi mietin paljon, että miten tämä tulee onnistumaan. Mutta siellä se on niin jotenkin niin neutraalia, kun onhan se tilanne kaikille muillekin hoitajille aina uusi, ja tietysti myös sille potilaalle (Aika paljon parannausta tapahtunut siis myös mussa, kun alunperin on kuitenkin lähdetty tilanteesta, jossa en uskaltanut sanoa sanaakaan ventovieraille ihmisille!). Joskus vieläkin tulee toki omasta mielestä kiusallisiltakin tuntuvia hiljaisia hetkiä, mutta nautin kuitenkin potilaiden kanssa jutustelusta. Ja meidän potilaat kuitenkin on tuolla kaikki yleensä ainakin muutaman päivän, niin siinä ehtii ihan hyvin jo vähän tutustuakin. Vaikka ehkä siihen hoitosuhteen laatuun vois myös kiinnittää vielä enemmän huomiota, mutta onhan tässä neljä viikkoa aikaa vielä petrata kaikkea. Nyt on saanut vasta ensikosketuksen hommaan.
//: okei, tää viesti jäi viime viikolla siispä julkaisematta. Tästä ja eilisestä jäi oikeataan hiukan eri fiilikset, mutta siis kaiken kaikkaan olen kyllä yllättäen viihtynyt tuolla osastolla tosi hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti