Harjoitteluista

Postausta postauksen perään, haha :D! No mutta kun kerrankin on aikaa ja tarmoa... Eniveis. Viime postauksessa kerroin vapaa-ajasta, niin nyt ois sitten harjoitteluiden vuoro.

First things first, elikkäs aloitetaan ekasta harjoittelupaikasta. Olin tosiaankin kirran osastolla, jossa pääsin näkemään paljon mm. trachea -potilaita. Mikä oli todella jännää! Ikinä aikaisemmin en oo trachea -potilaaseen nimittäin törmännyt, vaikka niitä joskus neurollakin kuulemma on/oli. Toki muutkin potilasryhmät oli aikalailla uusia, mutta toi nyt niistä jännempinä. Ko. osastolla porukka oli pääosin tosi lämminhenkistä ja otti pienen ulkomaalaisen opiskelijan hyvin vastaan. Etenkin mun ns. ykkösohjaajani oli aivan ihana ihminen. Puoli vuotta sitten vasta itsekin valmistunut, mutta silti ammattitaitoinen, ystävällinen ja kaikenkaikkiaan hyvä ohjaaja. Tyyppi oli myös nimetty mun ohjaajakseni siitä syystä, että hän on itsekin ollut vaihdossa maassa, jonka kieltä ei kunnolla osannut. Eli hän todellakin ymmärsi mua. Vaikka joskus tuntuikin, että ei ymmärtänyt. Mutta silloin ongelma oli enemmänkin se, että mä en osannut kunnolla selittää omia ajatuksiani. Kakkosohjaaja taas... no, ensimmäisen kerran kun tavattiin, hän vaikutti myös aivan ihanalle. Kuitenkin seuraavilla kerroilla tää oli jotenkin vähän kylmä? Ihan asiallisesti käyttäytyi siis, mutta varsinkin jos hänen ns. ykkösohjattavansa oli samassa vuorossa, niin meikäläinen jäi kyllä huomiotta.

Tällä osastolla pärähdin kuitenkin myös itkuun muutaman kerran. Ensimmäisen kerran sen takia, kun ohjaajan kanssa puhuttiin potilaiden kanssa kommunikoinnin tärkeydestä. Koska tokihan minä haluan heidän kanssaan kommunikoida, ja mua turhautti hirveästi tuossa vaiheessa, etten osannut enkä uskaltanut. Tunsin itseni jotenkin huonoksi hoitajaksi ja huonoksi (vaihto-)opiskelijaksi, ja ylipäänsä koko tilanne turhautti ja ahdisti, koska kuitenkin yritin kokoajan parhaani. Niin itkuhan siinä tuli. Onneksi mun ohjaaja oli tosiaan itsekin käynyt saman läpi, ja lohdutti mua eikä ollut moksiskaan asiasta. Toisen kerran kyyneleet pääsi, kun olin yrittänyt selviytyä potilaan kanssa aamutoimista vessassa, mutta mun puutteelliset kommunikointitaidot ja paikallisten tapojen eroaminen Suomalaisista aiheuttivat sen, ettei juttu tosiaankaan mennyt ihan putkeen. Kun vielä jälkeenpäin sain huomautuksen käsihygieniasta (hygieniasta ollaan täällä todella tarkkoja, vielä tarkempia kuin Suomesssa), niin itkuksihan se meni. Harmikseni tällä kerralla näkijöitä oli enemmän paikalla kuin viimeksi, varsinkin kun yksi ns. paikallinen lähihoitaja vielä suunnilleen kailotti mun itkevän... No ei siinä, kaikki vaan lohdutti mua ja jälkeenpäin kyseli että eikai mua enää harmita jne. Kolmannenkin kerran teki mieli itkeä, kun aamupesut meni päin prinkkalaa (asiasta saisi ihan oman postauksenkin aikaiseksi, mutta siis heti aluksi paikallinen ns. lähihoitaja käski mun tehdä niin kuin Suomessa tehdään - vaan eipä arvannut meistä kumpikaan varmasti, että tavat voisi erota niin paljon... Mielestäni en kuitenkaan saanut tilanteessa edes tarpeeksi ohjausta, ja koko hommasta jäi vain paha mieli. Jota onneksi muutama muu "lähihoitaja" jälkeenpäin ihan onnistuneesti paikkaili oikeasti opettamalla mua). Mutta tuolloin vain purin huulta, ja päätin että tästä ei voi kuin parantaa. Oppimaanhan tänne on tultukin.

Loppupalautteessa yhteenvetona oli että olen hieman ujo, ja oikeestaan kaikkiin kohtiin tuli että "parannettavaa", mutta joku raksi tuli myös kohtaan "hyvä", ja yksikään ei jäänyt tasolle "paljon parannettavaa". Siitä olikin sitten hyvä jatkaa tähän harjoitteluun, jota siis parhaillaan suoritan vanhusten parissa. Myös tällä osastolla on hyvä porukka -joskin tosin seläntakana puhumista jonkin verran on. Mutta mulle kaikki on kuitenkin olleet kivoja, mikä on tärkeintä. Tavallaan viihdyn tuolla jopa paremmin kuin edellisellä osastollani! Ainut miinus on, että kaipaan edellistä ohjaajaani. Ihan jo hänen itsensä takia, mutta myös sen takia, että tuolla mulla periaatteessa on kai ns. nimellinen ohjaaja, mutta oikeasti työskentelen kaikkien kanssa. Mikä hämmentää joskus, kun eri hoitajat neuvoo ja tekee ihan eri tavoin... Toisaalta on hyvä nähdä eri tapoja, mutta sitten kun toinen neuvoo että "juu ei tässä pidä haavataitoksia käyttää" ja toinen vaatii ehdottomasti, niin hankalaa tietää miten kenenkin kanssa pitäisi käyttäytyä. Ja joskus myös tuntuu, että loppujen lopuksi kaikki ei sitten kuitenkaan tajua, millaista on olla vieraassa maassa opiskelijana (varsinkin, kun jotkut on olettaneet, että mä teen täällä koko tutkinnon). Varsinkin, kun ei osaa kieltä kunnolla (pari kertaa tälläkin osastolla on ollut tapauksia, jossa selkeästi kielimuuri on aiheuttanut väärinkäsityksiä) Joka tapauksessa viihdyn osastolla hurjan hyvin. Ainut miinus on, että tällä hetkellä meillä on paljon raskashoitoisia potilaita, mikä aiheuttaa sen, että hoitajilla on entistä vähemmän aikaa potilaille, ja varsinkin aamuvuorossa on melkein kokoajan kauhea kiire. Iltavuorot on huomattavasti rauhallisempia, mutta aamuvuorojen jälkeen on kyllä kuollut.

Mitä mun tekisi joskus mieli huutaa, kun puhutaan siitä, mitä normaalisti täällä opiskelijat tekee
harkassa (esim. ottaa vastuupotilaita), ja multa odotetaan samaa. On hienoa, että olen päässyt
tekemään täällä juttuja, eikä niinkuin Suomessa kuulin erään hoitajan suusta vaihtarista:
"No sehän on täällä vaan lähinnä kattelemassa" (tosin ko. opiskelija olikin osastolla huomattavasti
lyhyemmän pätkän). Mutta rajansa kaikella.....

Mitä kaikkea mä sitten olen päässyt tekemään? No tosiaan, ekalla osastolla hoidin noita trachea -potilaita, joilla kahdesti päivässä puhdistettiin se trakeostomia-alue + vaihdettiin kanyyli siihen (kanyyli vaihdettiin myös yötä vasten ns. "ikkunattomaksi" niillä, keillä oli "ikkunallinen" versio käytössä - en kyllä tiedä puhutaanko suomessa "ikkunoista", mutta täälläpäin ainakin). Sen lisäksi edellisellä osastolla pääsin hoitelemaan leikkaushaavoja ja poistelemaan tikkejä sekä vaihtamaan/poistamaan dreenejä. Kummallakin osastolla olen myös päässyt mittailemaan arvoja (rr/lämpö/sat) valmistelemaan iv-lääkkeitä ja nesteitä, antamaan lääkkeitä eri reittejä (nenä-maha -letkuun, suun kautta, ihon alle, maskilla keuhkorakkuloita avaavia jne.) sekä ottamaan verikokeita. Täällä siis sairaanhoitajat ottaa sairaaloissakin kaikki verikokeet, joten sitä on kyllä päässyt treenaamaan ihan urakalla! Vaikka vieläkään en siinä erityisen hyvä ole. Jos potilaalla on hyvät, ja erityisesti hyvin näkyvät suonet, niin ei mitään ongelmaa, mutta varsinkin nää vanhukset tuppaa olemaan vähän hankalia. Niin ja kirjannut tietysti olen myös jonkin verran (täällä muuten kirjaaminen tapahtuu toistaiseksi käsin. Jonkin näköinen sähköinen ohjelma on kyllä tulossa ihan näinä viikkoina?, mutta vielä toistaiseksi se ei ole toiminnassa). Lisäksi tällä osastolla olen päässyt vaihtelemaan vaippoja/asettamaan alusastioita, avustamaan aamupesuissa (pari kertaa olen pessyt itsekin, mutta viime viikolla paikallinen lähihoitaja arvioi mun pesun, ja ilmeisesti se ei ihan putkeen mennyt, niin vielä en kai saa periaatteessa yksin pestä ketään. Paikalliset tavat siis todella eroaa Suomalaisesta), näkemään jättimäisen, tulehtuneen takapuolihaavan hoidon, asettamaan "s/c-kanyylin" (en tiedä miksi tuota pitäisi suomeksi kutsua, kun en ole siihen ikinä missään Suomessa törmännyt - mutta siis sellanen kanyyli, minkä avulla annetaan nesteytystä ihon alle), näkemään katetroinnin, tapaamaan omaisia jajaja... Aika monipuolisesti siis kaikkea!