Mutta kyllähän sitä hommaa tuntuukin riittävän. Vaikka ei sillä, välistä mietin kyllä että miten ikinä selvisin lukiosta ja kirjoituksista, kun nytkin tuntuu että miten riittää aika. Ja lukiossa kumminkin tuli ainakin lähes jokapäivä kotitehtäviä, plus sitten kaikki esseet ja kirjat mitä piti lukea yms. Niin siihen verrattunahan tässä kai on kuitenkin aika vähän tehtävää. Mutta ehkä se johtuu siitä, kun viime vuonna kerkesi tottua siihen ettei pahemmin ole muuta kotihommaa kuin kokeisiin lukeminen. Mutta nyt tottapuhuen mun pitäis tälläkin hetkellä olla lukemassa... vaan nappasimpas itselleni jostain päänsäryn, eikä tuo lukeminen oikein muutenkaan nappaa. HLA-MatchMaker-algoritmi ja acceptale mismatch mitä?
Kotitehtävien lisäksi ollaan siis harjoiteltu vauvojen hoitoa, puhuttu harjoitteluista, ja ymmmn... no siinäpä ne oikeastaan onkin :D. Lähinnä ollaan opiskeltu kaikkea lapsiin liittyvää, muuten ei ole vielä oikeestaan ollut mitään järkevää. Niin paitsi kerrattu lääkelaskuja. Oikeastaan osa meidänkin luokasta palaili vasta eilen lomilta, että nyt vasta pyörähtää sitten koulu oikein kunnolla käyntiin. Kunhan vaan saisin jonain päivänä sen HOPS:ini takaisin, niin pääsisin katsomaan, josko siellä olis jotain kivaa valinnaista kurssia vielä tälle vuodelle, kun olisin parin ylimääräisen pisteen tarpeessa...
Ja kunhan saisin tietää harjoittelupaikkani, niin loppuisi tämä panikoiminen!
Kuva Tehy-lehdestä, joka pamahti tänään postiluukusta. Artikkelin oli siis tarkoitus ikäänkuin toimia aasinsiltana aiheeseen, jota me pohdittiin myös koulussa tässä yksi päivä, eli hyvään ohjaamiseen, ja sitä kautta mun harjoitteluun. Mullahan on/oli nimittäin hakea nyt mielenterveyden harjoitteluun, kuten jo joskus aikaisemmin mainitsin. Hain erääseen ns. tukiasuntolaan, siis sellaseen missä ilmeisesti asuu jotain päihdekuntoutujia tms. Alunperin olisin halunnut lasten ja nuorten pariin, mutta sinne ei pääse ellei ole aikaisempaa kokemusta alalta (lähihoitajan tutkinto ja suuntautunut mielenterveystyöhön). Mikä on toisaalta varmaan ihan hyväkin, koska kyllähän se varmasti olis ollut aika raskasta kun siellä olis joutunut kohtaamaan niitä 16-vuotiaita (ei-niin-kaukana omasta ikäluokasta) nuorempia itsemurhaa yrittäneitä tai muuten tosi vakavasti sairaita nuoria, ja jotain perheväkivaltaa kokeneita pieniä lapsia. Mielenterveysongelmat kun muutenkin on aika rankkoja, ja sitte miettii että vanhemmat olis ollu aika lähellä sitä omaa ikää, ja kun lapset ja nuoret on muutenkin aika herkkiä, saatikka että on oikeasti vakavia mielenterveydellisiä ongelmia. Ja sitte se niihin ongelmiin liittyvä hoitotyö, esim. kaikki pakkohoidot sun muut. Ehkä enemmän se syy, miks olisin sinne halunnut hakeakin, oli enemmän se ajatus siitä, kuinka hienoa olis päästä auttamaan noita lapsia ja nuoria, kuin se kuinka rankkaa se tulis olemaan. Varsinkin tässä vaiheessa opiskeluja, kun on vasta se ensimmäinen harjottelu (+ kesätyöt) takana, ja se ammatillinen identiteetti on vasta kehittymässä. Eli sen takia ehkä ihan hyvä että päätin hakea -en edes mihinkään psyk. osastolle- vaan tollaseen ehkä vähän kevyempään paikkaan. Vaikka kyllä tuollakin varmasti saa nähdä ja kuulla monenmoista, ainakin sen perusteella mitä nyt on vanhemmilta mielenterveysharjoittelun jo tehneiltä kuullut... Kunhan vaan sellasen paikan, että jos tulee henkisesti tiukkoja paikkoja (voin kuvitella että ylipäätään mielenterveystyössä tarvitaan hyvää itsetuntoa, ja että kestää asiakkaiden/potilaiden mahdolliset haukut jne.), niin sais tukea ja ohjausta! Toivottavasti nyt vaan kanssa pääsisin sinne (pitäiskin lähettää sähköpostia opettajalle)....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti