Kuulumisia

Tällainen postaus oli viime kesänä jäänyt luonnoksiin (kaiketi odottamaan kuvien tms. lisäämistä), ja päätin julkaista sen nyt. Tämä on siis kirjoitettu viime kesän alussa.

Koska nyt kerrankin olen koneella, päätin samantien vähän päivitellä kuulumisiakin. Koulu on tosiaan ohi, ja viime päivityksen jälkeen meillä alkoi koulussa neuvolatyöhön liittyvät kurssit. Käytiin siis läpi perusjuttuja äitiys- ja lastenneuvolasta, harjoiteltiin kuulon ja näön mittaamista, rokottamista ja käytiin läpi että mitä milläkin neuvolakäynnillä pitäisi tehdä ja miten esimerkiksi sikiöseulonnoista tulisi keskustella. Käytiin myös läpi perheiden tukemiseen liittyviä juttuja sekä imetystä vielä syvällisemmin kuin perusopintojen aikana. Paljon oli teoriaa ja pitkiä tunteja, mutta onneksi mukaan mahtui sitten käytännön harjoituksia ja ryhmätöitäkin. Erityisesti lastenneuvolaan liittyvät tunnit oli kyllä onneksi muutenkin tosi mielenkiintoisia, kiitos hyvän opettajan.

Loppukeväästä oli sitten harjoittelu, ja itsellä oli vuorossa lastentaudit, jonka suoritin lastentautien poliklinikalla. Harjoittelu oli erittäin mielenkiintoinen, sillä sairauksia oli ihan laidasta laitaan. Suurin osa lapsista oli astmaatikkoja ja diabeetikkoja, mutta paljon oli myös siedätyshoitolaisia. Lisäksi kävi ummetuslapsia, ylipainoisia, alipainoisia, liian hitaast/vähän kasvavia, erilaisia iho-ongelmaisia, päänsäryistä tai muista neurologisista ongelmista kärsiviä, kastelevia lapsia... Joskus myös päivystyksestä saattoi tulla kuumeisia lapsia meille lastenlääkärin arvioitavaksi. Molemmat mun ohjaajat sekä meidän lastenlääkärit oli ihan huipputyyppejä! Varsinkin mun toisen ohjaajan kanssa meillä osui kyllä huumorintaju niin yksiin. Erityisesti diabeteksen ja astman hoito tosiaan tulivat niiden viikkojen aikana tutuksi, kun meillä kävi lapsia kontrolleissa. Pääsin puhalluttamaan sekä PEF:iä että Spirometriaa, antmaan astmalääkkeitä ja olemaan mukana mukana juoksurasituksessa ja neuvomaan astmalääkkeiden otossa. Nyt on kyllä itselläkin kirkaana mielessä, miten niitä lääkkeitä tulee ottaa ihan oikeaoppisesti, ja opin myös eri astmalääkkeistä.

Samoin diabeteksen kohdalla opin eri insuliineista, ja vähän että miksi jollain menee joku insuliini tietyllä annoksella. Ja hiilihydraattien laskemisesta sekä muista ruokavalioon liittyvistä jutuista. En ikinä ennen ole ymmärtänyt miten hankalaa diabeteksen hoito lopulta on! Varsinkin jos on aktiivinen urheilijanuorukainen, joka ei välttämättä aina ole niin kovin innostunut siitä hoidosta. Ja niihin sokeritasapainoihin kun vaikuttaa niin moni juttu, esimerkiksi liikunta, stressi, rakastuminen ym. Plus sitten kaikki vanhempien erot, ongelmat koulussa ja kaveripiirissä sekä mahdolliset alkoholikokeilut ja kaikki.... Huh. Opin myös jonkin verran tulkitsemaan arvoja, ja tiedän nyt selkeästi periaatteet diabeteksen hoidossa. Lisäksi insuliinipumppu tuli tutuksi, vielä kun pääsin näkemään kuinka se asennettiin lapseen. Pumppuhan on tosi monipuolinen kapistus, jos sen toimintoja vain hyödyntää. Insuliinipumpussa on nimittäin ateriaopas, joka neuvoo, kuinka paljon tulisi pistää, kun oppaaseen laittaa hiilihydraattimäärän ja verensokerin. Lisäksi pumpusta saa asetettua jaettuja tai "pitkitettyjä" boluksia, jolloin pumpusta tulee ensimmäinen annos vaikkapa ennen rasvaista pitsaa, ja seuraava noin puolessa välissä. Pitkitetty bolus on siinä mielessä fiksu, että sitä voi käyttää vaikkapa leffan aikana: jos leffassa on mukana karkkipussi, sen sisältämän hiilihydraattimäärän tarvitseman verran voi laittaa pumppuun ennen elokuvaa, ja pumppu annostelee insuliinia tasaisesti koko leffan ajan, niin ei tarvitse kokoaikaa pistää. Tasapaino säilyy parempana, kuin jos pistäisi syödyn määrän vasta vaikkapa leffan jälkeen. Harmi on, että läheskään kaikki eivät pumpun toimintoja hyödynnä, ja myös verensokerien mittaaminen saattaa erityisesti pumpun kanssa jäädä vähäiseksi, jolloin henkilö ainoastaan pistää, muttei mittaa sokereitaan ollenkaan laittaessaan insuliinia. Ei kaikki kyniä käyttävätkään kyllä mitään erityisen innokkaita mittaajia ole, mutta koska pumpusta tulee tavallaan kokoajan ns. perusinsuliinia (basaali), niin olis aika olennaista tietää välillä että missä mennään.

Harjoittelun loputtua olen jatkanut kesätöissä samassa paikassa, kuin viime kesänäkin. Työnkuva on sama edelleenkin, mutta kyllä sitä on huomannut viisastuneensa vuoden aikaa! Esimerkiksi tässä yhtenä päivänä otin kantaa erään potilaan insuliinihoitoon, mihin en olisi varmastikaan osannut sanoa mitään, ellen olisi ollut tuolla poliklinikalla harjoittelussa, ja siellä tutustunut eri insuliineihin. Tämä kesä vielä olisi tarkoitus jatkaa samassa paikassa, ja ensi kesäksi sitten keksiä jotain muuta.

Lähtövalmiina

Tai... No ainakin melkein. Kamat on jo kaikki kasassa, mutta ne pitäisi vielä saada jotenkin ängettyä tohon matkalaukkuun. Lentoliput on hommattu sekä juna katsottu. Paikallinen tutori tms. kavereineen otti myös yhteyttä, ja lupauduimpas joihinkin paikallisten opiskelijoiden koulun alkajais - bileisiinkin :D. Pitäähän sitä nyt käydä tsekkaamassa, että minkälainen meininki siellä on opiskelijabileissä! Vaikka itse en kylläkään mikään hurja bile-eläin olekaan. Mutta ainakin sitä kautta pääsee tutustumaan ihmisiin jne. 

       

           Epämääräinen tavarakasa.... Oikeasti puolet näistä on varmasti pakko jättää suomen 

           kamaralle, mutta yritys hyvä 10?

Tämän postauksen on kuitenkin tarkoitus toimia jälleen lähinnä jonain epämääräisenä kuulumis-postauksena. Varsinaisesti vaihtoon lähdöstä olisi sitten tulossa kokonaan oma postauksensa. Vaikka en tiedä kuinka paljon asiasta on enää kerrottavaa... Kuitenkin. Mulla oli siis viimeinen kesätyöpäivä viime viikolla, ja aika haikein fiiliksinhän sieltä tuli lähdettyä. Onneksi meidän asukkaat (ja työntekijät) kovasti kaikki tsemppas mua vaihtoon, ja moni ilostui kuullessaan, että en mä heitä ole kokonaan jättämässä. Nimittäin viime viikolla kävin myös allekirjoittamassa sopimuksen sijaisuuksista! Eli työt odottaa, kunhan palaan takaisin (jos sama tahti jatkuu kuin nyt, niin töitä on varmasti tarjolla niin paljon, kuin vain jaksaa tehdä).

                                     

                                     

                                          Ei, mä en normaalisti töissä paparazzaile (paitsi pukkareilla tms. :D)!

                                          Mutta sattuipahan nyt hiljaisempi hetki + vielä sattumalta oli kännykkä

                                          mukana, niin päätinpä tänne jonkunlaisen täytekuvan räpsäistä ;).

Jotenkin niin ihanaa omata hyvät työkaverit ja mukava työympäristö. Mikään ei oikeasti ole tässä kesän aikana tsempannut niin paljon, kuin kannustavat kommentit meidän asukkailta! Ja tietysti kiitokset työtovereilta. Etenkin nyt tämä mun vaihtoon lähtö on ollut usein puheenaihe meidän asukkaiden kanssa. Heillä kun on itsellä monilla lapsia, jotka on reissanneet ja heillä itsellä on monenlaista kokemusta elämästä, niin on ollut jotenkin helppoa ja myös todella mielenkiintoista keskustella heidän kanssaan näistä asioista. Monesti kun kotona on ensin panikoinut ja itkenyt että ei tästä tule yhtään mitään (ei töistä eikä vaihtoon lähdöstä), niin töissä kuitenkin mieli on parantunut. Vaikka tottakai kesään mahtui monenlaisia hetkiä, myös työpäiviinkin, mutta kuitenkin.

                                     

                                           Viimeisen kesätyöpäivän kunniaksi päätin kotimatkalla pistäytyä 

                                           matkan varrella olevalla huoltoasemalla/kahvilassa hakemassa 

                                           vähän "syöpöttelemässä". Harmi vain, että tajusin kuvan vasta, kun                  

                                           marjapiirakan pala ja melkein kaikki pasteijasta oli jo kadonnut mahaan,   

                                           joten tässä nyt erittäin esteettinen kuva mun pasteijan palasesta ja    

                                           vedestäni :D.

Työkuvioihin liittyy muuten vielä se, että viime viikolla käväistessäni koululla kuuntelemassa erään kurssin aloitustunnin törmäsin muutamiin viime kesän työkavereihin, ja vaihdeltiin siinä sitten kuulumiset jne. Jotenkin kun pelkäsin, että tästä tulee taas se perinteinen "joo vaihdetaan numeroita ja moikkaillaan kaupungilla jne. - mut ei sit kuitenkaan oikeesti" -juttu, kun kaikki palaa kouluun ja omiin kaveriporukoihin. Oli kyllä sikälikin kivaa nähdä tuttujakin koululla, kun omilla luokkalaisilla ei ollut koulupäivä, ja rinnakkaisluokkalaisia lukuunottamatta ympärillä parveili lähinnä vain uusia ekaluokkalaisia. Hassua miten siitäkin on jo kaksi vuotta... :).

3kk ja 1 päivä

Kesätöitä takana siis. Niin se kesä vain hurahti ohitse :(. Ja vaikka ensin olin sitä mieltä, että en varmasti tule tuolla kesätyöpaikassa koskaan viihtymään, niin (kuten olen jo todennutki) siinähän kävi sitten kuitenkin niin, että viihdyin. Paremmin kuin hyvin! Oikeasti, parempaa kesätyötä saa hakea. Vaikka mielelläni olisinkin mennyt myös esim. jommalle kummalle edellisistä harjoittelupaikoistani, ja ihan varmasti viihtynyt hyvin myös niissä. Tuolla oli kuitenkin hyvää se, että kaikki ymmärsi mun olevan vasta opiskelija, mutta toisaalta myös, että multa löytyy jo alalta kokemusta ja tietotaitoa, ja kohteli myös sen mukaisesti. Eli kuten oikeaa työntekijää. Muistan hyvin, kun ensimmäisellä viikolla meille kesätyöntekijöille pidettiin infotilaisuus, jossa puhuttiin siitä että kun me ollaan kuitenkin vielä opiskelijoita, ja toivottavasti sikäli saamme paljon lisää oppia ja kehitytään ammatillisesti. Näin todellakin tapahtui! Koska vaikka meille kesätyöntekijöille ei kuulunutkaan mitään paperien pyörittelyä (paitsi kirjaaminen), puhelinasioiden hoitelua (esim. yhteyden pito omaisiin tai sairaalaan) tms., niin kuitenkin tuolla on päässyt treenaamaan monia taitoja. Kuten jo aikaisemmassa postauksessa myöskin totesin. Mutta vasrinkin viime viikko oli hyvin tapahtumarikas, ja piti sisäällään omaisten tapaamista, asikkaiden tilan arviointia ja seuraamista, sitä perushoitoa, haavahoitoa, leikin ohjaamista jne... Varsinkin tapahtumarikas viikko siis, ja osoitti kyllä taasen, että kyllä sitä vanhainkodissakin sattuu ja tapahtuu, ja työ voi olla yllättävänkin haastavaa joskus.

Mulla on siis jäljellä enää yksi työvuoro tuolla (ainakin näillä näkymin. Sijaiskutsujahan tuolta pukkaa, kun porukkaa on sairaslomalla, mikä on sikäli kiva että tietää olevansa haluttu. Vaihdon jälkeen onkin tarkoitus jatkaa tuolla sijaisena opiskelujen ohessa). Sen myötä tietysti on miettinyt paljon noita edellä mainittuja asioita: missä sitä tulikaan kehityttyä, ja millainen hoitaja minusta on kasvanut. Mielestäni kehityin paljon asiakkaiden/potilaiden kohtaamisessa ja asiakkaille/potilaille (tässä tapauksessa siis asukkaille) juttelussa. Kuitenkin erästä esseetä vääntäessäni erityisesti tämä kohta pysäytti:

Se herätti mietiimään, olenko ehkä jossain kohtaa itse syyllistynyt tähän höpötyspuheeseen, ja ajatellut kääntäväni asukkaan ajatukset "jälleen tähän hetkeen" ilmoittamalla lähestyvästä ruoka-ajasta (ennen lainausta esiintyi siis kertomus levottomasta ja masentuneesta Saara-mummosta, joka mm. pyrki pois ruokailutilanteesta). Ajatus on varmasti siinä hetkessä tuntunut hyvältä, ja ehkä joskus se toimiikin. Jos aina vain ajettelee synkkiä asioita, ei niistä ajatuksista oikein pääse eroonkaan. Mutta auttaako jatkuva ajatusten kääntö muualle sittenkään, vai käykö niinkuin lainatussa tekstipätkässä sanotaan? Toisaalta muistan kyllä hämärästi hetkiä, joissa selkeästi hiljaa myönsin itselleni, etten oikein tiedä mitä sanoa, ja toisaalta hetkiä, joissa en sitten sanonut mitään. Muistanpa myös jonkun kerran keskustelleni mm. taivaasta ja kuolemasta eräänkin asukkaan kanssa. Joka tapauksessa erityisesti tämä katkelma herätti ajattelemaan, kuinka tärkeää on aidosti pyrkiä kohtaamaan jokainen potilas/asukas omana yksilönään. Ja ettei aina tarvitse höpöttää! Onneksi minulla on vielä paljon aikaa ja mahdollisuuksia oppia lisää ja kehittyä hoitajana. Tämä kesä antoi paljon lisää kokemusta ja työkaluja sekä ennen kaikkea uskoa omaan itseen.

Never Alone

Viimeisen viikon aikana olen yrittänyt hoitaa viimeisiä vaihtoon liittyviä asioita pois alta. Eilen täyttelin apuraha-anomuksen (, jonka mukaan minulle on nyt myönnetty päälle 1200 euron verran apurahoja), ja tänään puolestani asioin sekä terveyskeskuksessa että koulussa. Nyt on oikein mustaa valkoisella ja lääkärin nimikirjoituksella varustettuna, että tämä tyttö on terve, rokotettu ja sitä myöten valmis suuntaamaan ulkomaille! Kunhan vain saisi lähtöpäivän vielä varmistettua...

Vaihtoon on joka tapauksessa enää noin neljä viikkoa aikaa. Mikä tarkoittaa myös sitä, että kesätöitä on jäljellä enää kaksi viikkoa. Olenkin tällä hetkellä paikan ainoa kesätyöläinen, muut kun ovat jo palailleet kouluun tai lomailevat hetken ennen sen aloittamista. Tuntuu hassulta, että kahden viikon päästä sitä pitäisi jättää taas tuokin paikka hetkeksi taakseen. Niin hurjan paljon olen tämänkin kesän aikana oppinut, ja niin hyvin viihtynyt tuolla. Asukkaathan joskus osaa olla hyvinkin vaikeita/pahantuulisia, mutta sitten löytyy niitä mukaviakin hetkiä. Ja onneksi niitä on ollut kuitenkin paljon enemmän, kuin niitä hetkiä, että joku on oikeasti käyttäytynyt huonosti. Mun mielestä parhaita hetkiä työssä on ne, kun saa hoitojen välissä ja niiden aikana jutella asukkaille, ja hieman hassutellakin. Ei aamutoimetkaan ole niin tylsiä, kun vähän vitsailee tai laulelee samaan aikaan :). Tottakai tähän työhön kuuluu monta surullistakin hetkeä, ja niitä kun joutuu olemaan auktoriteetti ja myös se tuki ja turva asukkaalle, mutta juuri sitä mä tykkään. Koskaan ei tiedä, mitä työpäivä tuo tullessaan, mutta parasta on kun saa kuulla kiitoksen tehdystä työstä joko asukkaalta tai työkaverilta. Hyvät työkaverit ja mukavat asukkaat pelastaa myös muuten mönkään menneen työpäivän! Lisäksi on ollut kivaa päästä toteuttamaan haavahoitoja, vetämään leikkejä ja muutenkin haastamaan itsensä ja oppimaan uutta. Koenkin oppineeni paljon lisää melkein jokaiselta hoitotyön osa-alueelta. Jopa lääkehoidosta, vaikka itse en sitä niinkään päässyt toteuttamaan.

Kesätöiden jälkeen pidän reilun kahden viikon loman ennen lähtöä. Sen aikana olen ajatellut nähdä kavereita, hengailla vanhempien luona ja ihan vain rentoutua. Niin, ja pakata ja hermoilla lähdöstä. Varsinainen pelko ja itku lähtöä kohtaan on kuitenkin ainakin tällä hetkellä poissa, ja vaihtariblogien ja muiden selailun myötä innostus on jälleen vallannut enemmän tilaa. Jotenkin sitä vain on pakottanut itsensä ajattelemaan, että kyllä ne vanhemmat ja koti ja kaverit kaikki odottaa kunnes palaan, ja tähän kaikkeen pääsee takaisin kun on taas takaisin. Ja että ei sitä loppujen lopuksi ole kuitenkaan yksin, vaikka miten olisi toisella puolen palloa. Paikallisista toivottavasti tietenkin saa kavereita, mutta internetin avulla saa myös jatkuvasti pidettyä yhteyttä täällä oleviin. Lisäksi paluu on kuitenkin joulukuun puolessa välissä, jolloin on jo melkein joululoma ja ehtii nähdä kaikkia ihmisiä melkein kyllästymiseen asti. Lisäksi muutama sukulainen ja kaveri on näillä näkymin myös tulossa käymään, eli ihan ilman kaikkia ei tarvitse koko kolmea kuukautta olla. 

    Tässä eräänä päivänä kotimatkalla oli niin ihana vaaleanpunainen taivas, että oli pakko

    oikein pysähtyä kuvaamaan :). Harmi vain, että puhelimen kännykällä kuvattuna (ja koska

    olen huono muokkaamaan kuvia) tuo ei näytä kuvassa läheskään yhtä hyvältä.

Come Clean

Voisko tää sade jo loppua? Ei sillä, eipähän ainakaan ärsytä olla töissä sen sijaan, että voisi olla pihalla. Mutta arvannette, että ei niitä mummeleitakaan kiinnosta ulkoilla, jos pihalla tulee kokoajan joko lunta, rakeita, räntää tai vettä. Ja minä kun haaveilin aurinkoisesta kesästä, rusketuksesta, asukkaiden kanssa ulkona olemisesta ja autolla ajelemisesta ilta-auringossa. Ja p*skat. Jollain oli muita suunnitelmia mun kesän varalle :D. Kerrankin kun olisi jopa tuo ranta ja järvi lähellä, niin eipä tarvitse paljoa haaveilla uiskentelusta, kun enimmillään olen juuri ja juuri uskaltanut varpaat kastella. No, saapahan hyvällä omalla tunnolla olla tekemättä yhtään mitään aktiivista.

Totisesti, tuntuu etten ole vielä ehtinyt tekemään yhtään mitään muuta, kuin käydä töissä. Juhannukseksikaan ei ollut mitään suunnitelmia, joten vietin tämän viikonlopun vain vanhempien luona grillaillen jne. No eipä sillä, kyllä tää kolmen päivän vapaa ihan vapaan merkeissä tuli tarpeeseenkin. Muuten olen käynyt kirjastossa lainaamassa kasan kirjoja, siivonnut, suunnitellut vaihtoa, sopinut kavereiden kanssa muutaman tapaamisen myöhemmälle kesälle ja.... No, eiköhän se ole jo tullut selväksi, että mun elämä on yleensä aika tylsää :D. Tai siltä tuntuu. No, onneksi sentään myöhemmin kesällä on tiedossa muutama ihan hauska tapahtuma, ja suunnitelmissa olisi tehdä pieniä roadtrippejä tähän lähiympäristöön, jahka noi säät vaan paranisivat. Jotenkin odotan ihan hirveästi sitä, että pääsisi oikeasti kävelemään kaupungilla shortsit ja toppi päällä ja tapaamaan kavereita vaikka ihan vaan jätskien merkeissä. Piknik voisi olla myös kiva. Lisäksi ikävöin meidän parin vuoden takaisia ajeluja kaveriporukalla ympäri kaupunkia ja lähikuntia, joten olisi kiva jos tänäkin kesänä taas menisi jossain kohtaa vuorot yksin, ja päästäisiin ajelemaan pitkin öisiä katuja.Vaikka onneksi pääsee sentään sitten syksyä pakoon myöhemmin.

Töissä sentään olen huomannut viihtyväni. Työporukka on tosiaan ainakin tähän mennessä tuntunut mukavalle, samoin asukkaat. Vaikka ihmisiähän nekin on siinä missä mekin, ja kaikille sattuu huonojakin päiviä tai kausia, eikä kaikki aina tule kaikkien kanssa toimeen. Sinänsähän työ on sitä samaa perushoitoa mitä viimevuonnakin, mutta aina sitä oppii kaikenlaista, kun työskentelee eri ihmisten kanssa. Jokaisella asukkaalla on myös vähän omat hommansa, jo ihan diagnoosien puolesta. Kenellä on parkinson, kenellä sydämen vajaatoiminta, kenellä diabetes ja kenellä skitsofrenia jne. Ja mitä kaikkea niihin sitten liittyy. Haavahoitoja olen myös päässyt jonkin verran tekemään, mikä on ihan tervetullutta hommaa, sillä koen että itsellä ei vielä loppujen lopuksi ihan hirveästi kokemusta niistä ole. Perusjutut kyllä on ainakin jotenkin hanskassa, mutta muuten sillä saralla riittää vielä harjoiteltavaa, jotta itsekin osaisi tulevaisuudessa paljon paremmin valita juuri oikeat haavanhoitotuotteet. Viriketoimintaa järjestetään kanssa paljon mikä on kiva.

Tosin kauhulla, tai pikemminkin jännityksellä, odotan seuraavia viikkoja, sillä meille on tulossa ilmeisesti näin kesällä paljon intervallipaikkalaisia. Nämä pari viikkoa kun ovat mun mielestä olleet sellaisia sopivan kiireisiä: tekemistä on riittänyt, mutta on ollut myös aikaa vain olla ja antaa huomiota asukkaille. Inhoan sitä, jos kokoajan pitää sännätä jonkun kanssa paikasta toiseen, eikä ole aidosti aikaa vain olla ja jutella. Kyllähän sitä vessareissullakin tulee tärkeimmät kuulumiset vaihdettua, mutta ei se ole sama asia, kuin se että aidosti istuisi porukalla keskustelemassa, tai kehittäisi vaikka ekstempore jotain kivaa tekemistä. Mun mielestä olisi ikävää vain lykätä mummelit aulaan ilman, että kenelläkään olisi missään kohtaa yhtään aikaa seurusteluun. Onneksi tuolla oikeasti välitetään noista asukkaista! Samoin kuin edellisessäkin kesätyöpaikassa. Ja varsinkin kesätyöntekijänä pystyy vielä vähän eri tavalla jakamaan sitä aikaansa, kun meille ei tuolla kuulu mitkään paperityöt tms. Mutta esimerkiksi yksi kaveri kertoi olleensa aikaisemmin paikassa, missä hänelle oli ihan suoraan sanottu, ettei asiakkaiden kanssa kuulu keskustella. Oikeasti mitä ihmettä?! Miten sitä muuten voi tietää, jos jollain on muistisairaus edennyt tai yöllä ei saa kipujen takia nukuttua tms. Toisekseen keskustelu voi olla myös osa viriketoimintaa ja kuntouttavaa toimintaa. Sen avulla voi myös selvittää minkälaisesta toiminnasta asukas tykkää, tai on aikaiseimmin tykännyt tai mistä asioista tää asukas muuten tykkää ja mitä pitää tärkeinä, tai mitä inhoaa (esim. ruoka: jos joku ilmoittaa, että aamupalapuuro maistui pahalta, voi miettiä kannattaako sitä enää toisten yrittääkään tarjota).

Koska tämä sää ei totisesti ole innostanut myöskään kuvaamaan (+ kaikki vähänkin järkevät kuvat on ipadin muistissa, ja meikäläinen ilmeisesti rikkoi sen johdon tuosta -taas), myöskin tämä postaus jää ilman kuvia. Jälleen. Tylsää, mutta parempi näin, kun läntätä taasen miljoona kuvaa, jotka ei mikään liity mihinkään. Sen sijaan saatte säähän sopivan videon. Ehkäpä tässä sateessa tosiaan on jotain puhdistavaakin?

Summer And Sun

Harjoittelu siis loppui, ja kesäloma alkoi. Tai kesäloma ja kesäloma.... En muista kuinka paljon olen kesätöihin liittyen tänne kirjoitellut, todennäköisesti en kuitenkaan kovin paljoa. Siispä, aloittakaamme aivan alusta. Muistanette nimittäin kuitenkin, kun mielenterveysharjoittelun aikoihin hehkutin, kuinka paljon tykkäsin siitä paikasta, ja myös siitä että siellä ei niin paljoa tehty mitään erikoisia toimenpiteitä (vaikka loppujen lopuksi ihastuin myös "perus" osastotyöhön :D)? No niin. Sehän oli samoihin aikoihin, kun päätin että todellakin lähden sinne vaihtoon. Niimpä päätin tammikuussa kesätyöhaun alkaessa, että voisi olla kiva hakea johonkin mielenterveyspaikkaan. Kuitenkin, koska halusin pitää vaihtoehdot avoimena, laajensin aluetta myös muihin potentiaalisiin paikkoihin, jotka olisivat ehkä vähän erilaisia, kuin missä olen tähän mennessä ollut. Tärkein kriteeri oli kuitenkin, että edelliskesän tapaan en palaisi vanhempien paikkakunnalle, vaan jäisin opiskelupaikkakunnalle. Ensinnäkin kesän vietto siellä houkutteli, mutta toiseksi koti-ikävän määrä olisi varmasti syksyllä vaihdon koittaessa kasvanut triljoonakertaisesti, mikäli olisin ensin viettänyt kesän kotona (, jossa ei ensinnäkään melkein ikinä ole yksin). Tosin ympäristön painostuksesta laitoin kuitenkin myös viestiä edelliseen työpaikkaan. Lisäksi laitoin ensimmäiseen harjoittelupaikkaan, ja sinne osastolle missä olin harjoittelussakin, hakemukset. Kieltämättä harmittaa näin jälkeenpäin, että noista kahdesta viimeisestä tuli hylkäys, vaikka silloin en ihan tosissani ehkä niitä hakemuksia laittanutkaan.

Loppujen lopuksi kävin täällä kahdessa haastattelussa. Toinen paikka oli sellainen, että sinne olisin ensisijaisesti halunnut ihan sydämeni pohjasta, ja koska haastattelu meni hyvin (ja haastattelijan kommenttien perusteella olin jo lähes varma paikasta) jätin menemättä erääseen kolmanteen haastatteluun. Jälkeenpäin ajateltuna myös se harmittaa, mutta eipä tuolle enää voi mitään. Onneksi sentään tuosta toisesta paikasta tuli hyväksyvä vastaus. Paikka on aikailailla saman tyylinen mitä viimevuonnakin, eli ikäihmisten parissa ollaan vieläkin, mutta silti ihan erilainen. Tuolla järjestetään jonkin verran toimintaa myös paikan ulkopuolisille, ja paljon enemmän kaikenlaista viriketoimintaa, ryhmiä yms. Mikä on tosi kiva. Ensimmäinen ajatukseni paikasta tosin oli, että mitenkähän tulen tuolla koko kesän viihtymään.... Talo on iso, ja varsinkin aamuisin ja iltaisin pesujen aikaan on kiireistä. Lääkehoitolupia mulla ei myöskään tuolla ole, ja tulevaisuudessa ehdin antaa näytön luultavasti vain suun kautta annettavista lääkkeistä. Lääkehoitoa ei siis siinä mielessä myöskään juurikaan tule, toisin kuin viime kesänä. Onhan tuolla muutenkin ihan erilaista, kuin osastolla sairaanhoitajaharjoittelijana. Nyt vähän aikaa paikassa olleena voisin kuitenkin sanoa, että siellä on ihan mahdollista viihtyä ainakin nyt tämä kesä. Työkaverit on mukavia, ja siellä on monta muutakin kesätyöläistä jotka on aloittaneet nyt vähän aikaa sitten. Myös asukkaat on suurimmaksi osaksi mukavia. Ja nyt kun päivärytmi on jo vähän tuttu ja asukkaatkin alkaa käydä päivä päivältä tutummiksi, on helpompi toimia yksinkin, eikä tunne olevansa enää kokoajan ihan niin hukassa :).

Grillaamassa kavereiden kanssa;)

                               

Uimarannalla. Harmi, että säät on taas viilenneet....

Tanssiakatemia <3. Kesä on siis vihdoin täällä! Harmi vain, että tämä on viimeinen kausi kyseenomaisesta sarjasta.

Waterloo Road. Tv:n (aka Netfilxin) orja, vai mitä?

Opiskelua vaihtoa varten...

30pv koulun alkuun!

Ihan ensimmäiseksi v*tuttavin asia: Taisin hukata työavaimeni. Jes, voin kuvitella jo kun maanantaina maleksin johtajan pakeille ja kuulen kuinka paljon joudun tästä hyvästä pulittamaan.... Ei taida olla ihan halpa lysti tuo lukkojen ja avainten vaihto? Oikeasti koko kesän olen koittanu olla tarkkana noiden kanssa, ja nyt sitten aamulla huomasin ettei ne olekaan siellä missä kuuluisi... Tai muuallakaan mistä olen etsinyt.

Sitten toisekseen, kuten jo aikaisemmin mainitsin, niin koulun alku todellakin lähestyy! Laskin siis tänään että tuohon on _tasan_ kuukausi. Ja mulla on työpäiviä jäljellä 8 + mitä viimeiselle työviikolle sitten onkaan merkattu. Jos nyt laskin oikein. Aika jännittävää ;). Me saatiin jo vähän ennen juhannusta tietää lukujärjestykset, ja näillä näkymin päästään heti taas työn touhuun, kun alkaa ruotsit ja lastentaudit ja labrat ja muut. Kun siis näillä näkymin viikko alkaa siis jo heti projektisuunnittelulla sekä

iltaluennoilla, jes! Eivaan, mielenkiintoista nähdä mitä noihin projekteihin kuuluu, ja muutenkin ihan mukavan oloinen toi meidän lukkari.

Hassua on myös, että ens vuonna todellakin olen jo tokan vuoden opiskelija. Mihin se ensimmäinen vuosi katosi? Vastahan meikäläinen oli ensimmäisessä harjoittelussa, ja kaikki tuntui jotenkin uudelta ja oudolta. Ja nyt vastassa on jo kaikki samat ja tutut naamat (vaikka toki ainakin uusia opettajia tulee). Ensi vuonna  olisi myös kolme harjoittelua, mielenterveys, sisätaudit ja joku kolmas. Sisätaudeista kiinnostaisi gastroenterologinen osasto, ja mielenterveyspuolelle hain päihdekuntoutukseen. Kolmanneksi kiinnostaisi lähteä lastenosastolle (se tai kirra jää sitten seuraavalle vuodelle), mutta se taas riippuu ihan siitä lähdenkö kolmantena vuonna vaihtoon (haluttaisi kyllä hirveästi!) ja mitä siellä suorittaisin. Jotenkin hirvittää että noilla pitäisi sitten jo osata niin paljon enemmän! Onneksi sitä vartenhan tuo koulu on... 

Ps. Mitä muuta kesätöihin tulee, niin tänään oli taas askeleen varmempi fiilis! Osasin mm. ottaa verenpaineen, sain kaikillle jaettua yksin kahvit, ja onnistuin yksin 'vaipattamaan' ja aamupesemään yhden meidän sänkypotilaan! Noin muun muassa siis. Työkaverin kanssa juteltiin myös, että eikö ole kivaa päästä pois taksisin nuorten joukkoon. Mutta ääh, kyllä mua on ihan hyvin kohdeltu vaikka tuolla onkin noita vanhempiakin perushoitajia yms., eikä mua ole haitannut vaikka joskus joku sanookin vähän kovemmin. Kyllä mä tiedän että ne tarkottaa hyvää, ja onkin olleet sillä asenteella että onhan se selvä etten mä voi vielä kaikkea osata.

Tänne sitä pitäis palata kuukauden päästä - aika kiva toi ranta tossa 10m päässä kotoa, eikö?

Postaus nro 2 -kesätöistä

Noniin, vihdoinkin sain aikaiseksi aloittaa seuraavan postauksen. Jotenkin ei vaan ole jaksanut, vaikka oikeastihan mulla oli tässä juurikin 5 päivää putkeen vapaata ja muutenkin olen yleensä aamuvuorossa... Mutta sitten oon nähny kavereita ja muuta.

Tänään kuitenkin töissä tuli sellanen fiilis että olis kiva kirjottaa vähän ajatuksia ylös. Tuntuu jotenkin niin hassulta, että tätä työtä on jäljellä enää kuukausi ennen kuin joudun jättämään noi vanhukset ja palaamaan koulun penkille. Mihin tää kaikki aika on kadonnut? Toisaalta tuntuu joskus, etten olis oppinut mitään koko kesän aikana, mutta olenhan mä kai oppinut kaikenlaista. Olen oppinut pesemään ja vaipattamaan vuodepotilaita, olen laittanut peg-letkuun ruokaa ja lääkkeitä, olen mitannut verenpaineita, kirjannut ja käynyt pyörätuolilenkeillä sekä saunottanut ja kävelyttänyt mummoja ja pappoja. Ja kai se sosiaalisuus ja avoimuus -puolikin on parantunut, sillä tänäänkin löysin itseni istumasta erään asukkaan sängyllä ja juttelemasta, kun tyyppi ei meinannut saada unenpäästä kiinni. Mutta joskus se ujous silti iskee päälle. Esimerkiksi eilen seisoin tyhmänä vieressä, kun työkaveri jakoi ruokaa, enkä uskaltanut sanoa mitään (oikeasti siis odotin että pääsisin syöttämään, mutta silti tuntui tyhmältä vain seisoa siinä ja odottaa, että kaveri liikauttaa ruokakärryä oikeaan suuntaan -vaikka oikeasti olisin kai voinut auttaa tai jotain), ja onnistuinhan tuohoamaan erään wc-ämpärinkin ihan vain sen takia etten uskaltanut kysyä. Lähinnä ongelma onkin kai edelleenkin kysymisessä - joku siinä vain on niin vaikeaa, ettei saa välillä suutaan auki (ehkä se on se kuuluisa itsetunto). Kun siis asukkaille juttelu menee jo yleensä ihan ok, toki riippuen siitä miten puhelias asukas itse on (mikäli asiakas ei itse juttele/vastaile, tuntuu välillä vaikealta puhella, mutta jos asiakas itse on orientoituneempi, on keskustelu helppompaa/helpoa). Ja huomaan jopa nautin heidän kanssaan juttelemisesta. Mutta ehkä työkavereista monille olen jäänyt vähän etäisemmäksi (parannusta on kuitenkin harjoitteluun, jossa en tainnut puhua monille työkavereille sanaakaan ellei multa kysytty jotain :D). 

Nyt toki kaikki ajattelee että mitä hittoa sitten teen alalla, jos en saa edes suutani auki oikeissa tilanteissa... Mutta hei, parannusta tosiaan on havaittavissa! Ja todellakin joskus olen ollut niinkin ujo, etten saanut yhtään sanaa ulos suustani jos seurassa oli joku vähänkin tuntemattomampi. Nyt tuolla olen jopa lähes ystävystynyt muutaman ulkomaalaisen työntekijän kanssa sekä saanut eräältä asukkaalta tittelin hymytyttö! Suurimmaksi osaksi yleensä on jopa jo sellainen "kyllä minä osaan" -fiilis, eikä ole sellainen jännitys päällä kuin ekat pari viikkoa. Tai jos en osaa, niin haen apua. Tuolla on onneksi oltu ihan ymmärtäväisiä siinä suhteessa etten voikaan vielä (vaikka takana on 5vk harjoittelukin - tavallaanhan se on kuitenkin "vain", kun ei tuo takaa vielä samanlaista työkokemusta kuin vuosia töissä olleella) ihan kaikkea osata. Vaikka keskusteluissa onkin tullut ilmi että he olis toivoneet sinne edes yhtä jo valmista lähihoitajaa töihin. Ja ymmärtäähän sen, kun ei samaan vuoroon voi laittaa kahta epäpätevää ja toisaalta entäs jos jotain sattuu ja paikalla olisi vaikka vain minä ja joku muu... 

Postauksen idea siis oli kaiketi (pahoitteluni että tämä menee ehkä hieman toisteluksi, eikä yhdentoista aikaan illalla saa enää aikaan niin hienoa tekstiä kuin kuvittelin :D), että on ollut hienoa huomata että kyllä se sisäinen hoitaja sieltä pilkistää ( ja ennen kaikkea että oikeasti viihdyn tässä työssä)! Vaikka matkaa sinne on vielä, unelmissahan siintää sellainen avoin ja läsnäoleva (oikeasti mulla oli tähän joku osuvampi kuvaus mielessä, mutta unohdin mikä se oli) minä, joka osaisi jutella rennosti potilaalle kuin potilaalle :). Ehkä sitten kolmen vuoden päästä valmistuessa? Onneksi tässä on kuitenkin nyt vielä 4vk tätäkin hommaa jäljellä... Ja ainakin nyt lähipäivien komentit asukkailta on olleet että oon kiva ja epäitsekäs, sekä aina hymyileväinen. Ei taitaisi olla huono lähtöpiste?

Loppuun muutama kuva kesältä, jotka ei mitenkään liity aiheeseen: