Kuulumisia

Tällainen postaus oli viime kesänä jäänyt luonnoksiin (kaiketi odottamaan kuvien tms. lisäämistä), ja päätin julkaista sen nyt. Tämä on siis kirjoitettu viime kesän alussa.

Koska nyt kerrankin olen koneella, päätin samantien vähän päivitellä kuulumisiakin. Koulu on tosiaan ohi, ja viime päivityksen jälkeen meillä alkoi koulussa neuvolatyöhön liittyvät kurssit. Käytiin siis läpi perusjuttuja äitiys- ja lastenneuvolasta, harjoiteltiin kuulon ja näön mittaamista, rokottamista ja käytiin läpi että mitä milläkin neuvolakäynnillä pitäisi tehdä ja miten esimerkiksi sikiöseulonnoista tulisi keskustella. Käytiin myös läpi perheiden tukemiseen liittyviä juttuja sekä imetystä vielä syvällisemmin kuin perusopintojen aikana. Paljon oli teoriaa ja pitkiä tunteja, mutta onneksi mukaan mahtui sitten käytännön harjoituksia ja ryhmätöitäkin. Erityisesti lastenneuvolaan liittyvät tunnit oli kyllä onneksi muutenkin tosi mielenkiintoisia, kiitos hyvän opettajan.

Loppukeväästä oli sitten harjoittelu, ja itsellä oli vuorossa lastentaudit, jonka suoritin lastentautien poliklinikalla. Harjoittelu oli erittäin mielenkiintoinen, sillä sairauksia oli ihan laidasta laitaan. Suurin osa lapsista oli astmaatikkoja ja diabeetikkoja, mutta paljon oli myös siedätyshoitolaisia. Lisäksi kävi ummetuslapsia, ylipainoisia, alipainoisia, liian hitaast/vähän kasvavia, erilaisia iho-ongelmaisia, päänsäryistä tai muista neurologisista ongelmista kärsiviä, kastelevia lapsia... Joskus myös päivystyksestä saattoi tulla kuumeisia lapsia meille lastenlääkärin arvioitavaksi. Molemmat mun ohjaajat sekä meidän lastenlääkärit oli ihan huipputyyppejä! Varsinkin mun toisen ohjaajan kanssa meillä osui kyllä huumorintaju niin yksiin. Erityisesti diabeteksen ja astman hoito tosiaan tulivat niiden viikkojen aikana tutuksi, kun meillä kävi lapsia kontrolleissa. Pääsin puhalluttamaan sekä PEF:iä että Spirometriaa, antmaan astmalääkkeitä ja olemaan mukana mukana juoksurasituksessa ja neuvomaan astmalääkkeiden otossa. Nyt on kyllä itselläkin kirkaana mielessä, miten niitä lääkkeitä tulee ottaa ihan oikeaoppisesti, ja opin myös eri astmalääkkeistä.

Samoin diabeteksen kohdalla opin eri insuliineista, ja vähän että miksi jollain menee joku insuliini tietyllä annoksella. Ja hiilihydraattien laskemisesta sekä muista ruokavalioon liittyvistä jutuista. En ikinä ennen ole ymmärtänyt miten hankalaa diabeteksen hoito lopulta on! Varsinkin jos on aktiivinen urheilijanuorukainen, joka ei välttämättä aina ole niin kovin innostunut siitä hoidosta. Ja niihin sokeritasapainoihin kun vaikuttaa niin moni juttu, esimerkiksi liikunta, stressi, rakastuminen ym. Plus sitten kaikki vanhempien erot, ongelmat koulussa ja kaveripiirissä sekä mahdolliset alkoholikokeilut ja kaikki.... Huh. Opin myös jonkin verran tulkitsemaan arvoja, ja tiedän nyt selkeästi periaatteet diabeteksen hoidossa. Lisäksi insuliinipumppu tuli tutuksi, vielä kun pääsin näkemään kuinka se asennettiin lapseen. Pumppuhan on tosi monipuolinen kapistus, jos sen toimintoja vain hyödyntää. Insuliinipumpussa on nimittäin ateriaopas, joka neuvoo, kuinka paljon tulisi pistää, kun oppaaseen laittaa hiilihydraattimäärän ja verensokerin. Lisäksi pumpusta saa asetettua jaettuja tai "pitkitettyjä" boluksia, jolloin pumpusta tulee ensimmäinen annos vaikkapa ennen rasvaista pitsaa, ja seuraava noin puolessa välissä. Pitkitetty bolus on siinä mielessä fiksu, että sitä voi käyttää vaikkapa leffan aikana: jos leffassa on mukana karkkipussi, sen sisältämän hiilihydraattimäärän tarvitseman verran voi laittaa pumppuun ennen elokuvaa, ja pumppu annostelee insuliinia tasaisesti koko leffan ajan, niin ei tarvitse kokoaikaa pistää. Tasapaino säilyy parempana, kuin jos pistäisi syödyn määrän vasta vaikkapa leffan jälkeen. Harmi on, että läheskään kaikki eivät pumpun toimintoja hyödynnä, ja myös verensokerien mittaaminen saattaa erityisesti pumpun kanssa jäädä vähäiseksi, jolloin henkilö ainoastaan pistää, muttei mittaa sokereitaan ollenkaan laittaessaan insuliinia. Ei kaikki kyniä käyttävätkään kyllä mitään erityisen innokkaita mittaajia ole, mutta koska pumpusta tulee tavallaan kokoajan ns. perusinsuliinia (basaali), niin olis aika olennaista tietää välillä että missä mennään.

Harjoittelun loputtua olen jatkanut kesätöissä samassa paikassa, kuin viime kesänäkin. Työnkuva on sama edelleenkin, mutta kyllä sitä on huomannut viisastuneensa vuoden aikaa! Esimerkiksi tässä yhtenä päivänä otin kantaa erään potilaan insuliinihoitoon, mihin en olisi varmastikaan osannut sanoa mitään, ellen olisi ollut tuolla poliklinikalla harjoittelussa, ja siellä tutustunut eri insuliineihin. Tämä kesä vielä olisi tarkoitus jatkaa samassa paikassa, ja ensi kesäksi sitten keksiä jotain muuta.

Synnytysosastolla

Heippa! Viimeisimmästä päivityksestä on taas ehtinyt vierähtää aikaa. Ensin ei moneen viikkoon tapahtunut mitään, kun olin lomalla ja värkkäilin opinnäytetyötä, nyt taas on ollut niin kiireistä että huh. Viime viikkoon mahtui 6 harjoittelupäivää, ja tältä viikolta niitä kertyisi vielä toinen samanlainen. Kouluhommiakin olen pikkuhiljaa yritellyt saada pois alta, vaan hitaaaaasti nuo edistyvät.

Olen siis ollut viimeiset kaksi viikkoa synnytysosastolla, jonne tulee äitejä käynnistykseen ja äidit ja vauvat sitten synnytyksen jälkeen (isiä huomiotta jättämättä!), mikäli kaikki menee hyvin. Ja voi, miten paljon olenkaan tykännyt olla tuolla! Osaston kätilöt ovat kaikki aivan ihania ihmisiä. No ainakin kaikki ne, joiden kanssa olen enemmänkin työskennellyt. Ensimmäisenä päivänä totta kai jännitti astella uuteen paikkaan, mutta jännitys laukesi heti, kun huomasin miten lämpimästi mut otettiin vastaan. Suurimman osan vuoroistani olen tehnyt toki oman ohjaani kanssa, mutta paljon myös muiden kanssa. Ja aina olen saanut yhtä hyvää ohjausta, ja kaikki on olleet tosi avuliaita ja ymmärtäväisiä. Osasto on ollut aika täynnä koko tämän kahden viikon ajan, mutta silti potilaille on yritetty antaa niin paljon aikaa kuin mahdollista, ja vaikka kuinka olisi kiire, niin varsinkin potilaille jaksetaan olla mukavia. Toki joskus pitää olla tiukkana, mutta silti. Nyt kun olen oppimistehtävän yhteydessä lukenut netistä kokemuksia synnytyksestä, niin ei voi kuin miettiä että huh, onneksi tuolla ei ainakaan ole tuollaista!

 

 
Itsekin olen ehtinyt runsaasti ohjata potilaita. Paljon on tullut selitettyä ihan perus lääkejutuista (toisin kuin jossain vanhusten parissa, tuolla monelle on ihan jotkut Pegorionitkin tuntemattomia), mutta sitten myös erilaisista tutkimuksista mitä lapsille tehdään (esimerkiksi että mikä on infektioseuranta, kenelle sitä tehdään ja mitä siinä tutkitaan). Vierihoitoja ja kylvetystä olen myös ohjannut, samoin imetystä olen avustanut ja ohjannut ja kerran olen myös päässyt antamaan kotiinlähtöinfon, jolloin kerroin äidille mm. imetyksestä, rintatulehduksesta ja kohtutulehduksesta sekä ehkäisystä. Eilen pääsin myös tosiaan katsomaan synnytystä (tosin ponnistusvaihetta lähellekään ei ehditty ennen kuin lähdin kotiin, sillä lapsi syntyi lopulta vasta aamuyöllä), ja siinä samalla keskusteltiin äidin kanssa eri kivunlievitysmuodoista. Täytyy kyllä sanoa, että olisi ehkä pitänyt kerrata noita juttuja ennen (kun siis oltiin puhuttu mun ohjaajan kanssa jo edellisenä päivänä, että voisin mennä synnytystä katsomaan), koska hieman piti kaivella tuolta muistin lokeroista ainakin vuoden takaisia synnytysopin juttuja. Ihan kaikkia mahdollisuuksia en edes muistanut, mutta onneksi iltavuoron kätilö kertoikin niistä sitten enemmän.

Hirveästi erilaisia perheitä on kyllä tullut kohdattua. On ollut ensisynnyttäjiä, viiden lapsen äitejä, ulkomaalaistaustaisia, päihdetaustaisia (varsinaisesti nyk. päihteiden käyttäjää en ole itse hoitanut, mutta osastolla on kyllä ollut), jollain on taustalla tosi pahat synnytykseen ja raskauteen ylipäänsä liittyvät pelot ja niin edelleen. Ja siis ei tarvitse olla edes olla mitään erityistä, niin kyllä jokainen perhe on omalla tavallansa ihan erilainen.  Mutta sehän tässä työssä niin hienoa onkin. Ja on siinä vaan jotain tavallaan aika maagista, kun pääsee auttamaan perheitä alkuun sen uuden pienen elämän kanssa. Varsinkin ensisynnyttäjiä on ollut ihana päästä ohjaamaan, ja seuraamaan sitä vuorovaikutusta ja kun äiti yrittää tutustua vauvaansa ja hänen hoitoon.  

 

Pieni ensimmäisen tai toisen vuoden opiskelija -minä olisi kyllä varmasti ollut aikoinaan aika kauhuissaan, jos multa olisi tultu kysymään, että haluanko ohjata synnytyksen, tai antaa kotiinlähtöinfon. Muistan vieläkin sen ensimmäisen soiton potilaalle ja sen ensimmäisen potilashaastattelun sekä kotihoito-ohjeiden antamisen kirurgian osastolla, ja sen kun mun ohjaaja sen 5 viikon päätteeksi totesin mun kehittyneen aivan hurjasti noissa asioissa. Mut kai sitä kuitenkin kesältä sai niin paljon lisää kokemusta tästä työstä, ja sitten kun siellä vaihdossa en kielimuurin takia niin paljon pystynyt ohjaamaan (mutta kuitenkin huomasin sen tärkeyden!). Niin nyt löysin mun vaihtokokemuksen aiheuttaman väsymyksen (ja siitä seuranneen pienoisen motivaation katoamisen koko alaa kohtaan) jälkeen taas rakkauden tätä koko alaa kohtaan. Ja ennen kaikkea synnytysosastotyötä kohtaan. Tällä jaksolla mua ei jännittänyt lähes ollenkaan lähteä esim. ohjaamaan pesuja! Harmi vain kun synnytysosastoilla pääosassa työskentelee vain kätilöitä sekä joitain lastenhoitajia (joita ei niitäkään juuri taideta uusia palkata, ja hekin taitaa olla suuri osa lähihoitajataustaisia... Toisaalta nyt odotan myös yhä enemmän niitä terveydenhoitajatyön opintoja, ja nämä kaksi viikkoa on kyllä antaneet siihen työhön ihan hirveästi).

 

Iso vaikutus edellä mainittuun on kyllä ollut varmasti tosiaankin ihanalla työporukalla. Alusta saakka mut on otettu ihan täysillä mukaan kaikkeen. Mun mielipiteitä on kuunneltu ja kysytty, mun taitoihin on luotettu ja mä olen saanut tehdä paljon myös ihan itsenäisesti, mutta kertaakaan ei ole tarvinnut pelätä, ettäkö jäisin yksin. Päin vastoin, tällä jaksolla varmaan eniten ikinä olen toistanut lausetta tyyliin "joo, okei. No tota... Mä voisin vaikka hakea ton kätilön tähän kattomaan, se osaa sanoa paremmin." Ja aina sieltä on joku tullut, ihan sama minkälainen asia. Tänään ohjauskeskustelussa mukana ollut kätilö sanoikin, että muhun on voinut kyllä luottaa ihan täysillä, että mä en mitään typeryyksiä itsekseni puhu, vaan kysyn tarvittaessa joltain muulta. Ja tähän porukkaan on ollut helppoa päästä mukaan. Tauoillakin olen hölöttänyt varmaan enemmän kuin muissa harkoissa :D. Mun ohjaaja on myös siitä hyvä, että se sanoo tosi paljon omia ajatuksiaan mulle ääneen, jollon niihin on ollut tosi helppo tarttua, ja kertoa vastavuoroisesti oma mielipiteensä.

 

Tokihan minä olen aikaisemmissakin paikoissa viihtynyt (muistanette varmaan, kuinka kirurgian jälkeen itkin haluavani sinne takaisin?). Mutta varmaan tässä välillä on jotain kasvamistakin tapahtunut, että nyt pystyy paremmin olemaan mukana keskusteluissa ja näin. Ja tämän jakson aikana kyllä opin tuomaan omaa mielipidettäni esille sekä kyselemään. Ja vaikka aikaisemmissakin harkoissa olen saanut juuri positiivista palautetta tosta luotettavuudesta, niin itsellä se kyllä vielä jotenkin korostui tässä harkassa, kun tämä oli niin erilainen ja tuli niin paljon uutta informaatiota, kun niillä vanhemmillahan tietysti on myös tietysti ihan kaikenlaisia kysymyksiä laidasta laitaan. Tästä on hyvä jatkaa seuraavaksi kahdeksi viikoksi vielä poliklinikoiden puolelle, ja sitten taas kouluun. Vaikka harmittaa kyllä jättää ne pikkuset tuhisijat perheineen :(.

 

Onko muka olemassa jotain söpömpää?

 

ps. Ensimmäinen kuva osoitteesta http://www.jyvaskyla.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/jyvaskyla/embeds/jyvaskylawwwstructure/6fd48a5b937004d5fa6d92934c3bedee83275bd7.jpg
ja toinen osoitteesta http://www.vsshp.fi/SiteCollectionImages/Synnytysvo_002.jpg

Ensimmäinen viikko vol. 2

Noniin, huomenna starttaa siispä toinen viikko paikassa nro 2. Tällä kertaa olen siis sisätautien harjoittelussa. 

Ensimmäinen viikko meni jälleen aikalailla osastoon tutustuessa, ja nyt tuntuu että pikkuhiljaa alkaa olla osaston päiväjärjestys tuttu. Aika haastavan osastonhan olen jälleen ilmeisesti valinnut, mutta ainakin tähän mennessä olen viihtynyt tuolla tosi hyvin, ja tuntuu että tuolla varmasti myös oppii jälleen paljon. Potilaita meillä on tosi laidasta laitaan, on vanhempaa ja nuorempaa, hyväkuntoisempaa ja saattohoidettavaa. Joillain on puhevaikeuksia tai muita toiminnan ongelmia, joillain taas on puhtaasti se itse sairaus ongelmana. Ja nyt kun olen vihdoin päässyt kunnolla taas orientoitumaan tähän hommaan, niin huomaan jopa viihtyväni tuolla ;D. Mun molemmat ohjaajat onneksi tosi kivoja. Tai toisen kanssa en ole vielä toistaiseksi ollut yhtään samassa vuorossa (huomenna sekin edessä, jaiks!), mutta ainakin ton toisen kanssa synkkaa tosi hyvin. Tosiaan kuten sanoinkin jo, niin hän on tosi saman tyyppinen kuin mitä mun edelliset ohjaajat: antaa tehdä paljon itse, jos sanon että osaan ja haluan tehdä, mutta kuitenkin on aina siinä lähettyvillä tavoitettavissa, jos jotain tulee ja pitää musta huolen. Myös muut on olleet kivoja ainakin tähänmennessä. 

Tähän mennessä olen käynyt seuraamassa muutamaa toimenpidettä, ohjannut potilasta, hoitanut valvontapotilaita ja tutustunut hieman siihen, millaista on hoitaa potilaita, jotka on oikeasti akuutisti ja vakavasti sairastuneita ja kytkettyinä koneisiin, opetellut käyttämään happiviiksiä ja micromistiä, jakanut lääkkeitä... Aika paljon ihan sellaista perushoitoa ollut, mutta jännää aina huomata miten erilaista eri paikoissa on, ja miten eri tavalla asioita voi tehdä.

Tällä viikolla yritin myös hoitaa noita vaihtoon liittyviä juttuja pois alta, mutta toistaiseksi homma tökkäsi siihen, että en tiedä vielä harjottelun työvuoroja kuin ensi viikkoon asti, niin en ole pystynyt sopimaan opon kanssa tapaamista. Yritin myös täyttää netissä jotain lomakehommaa sitä vaihtoa varten, mutta sitä varten tarvitsisin jotain todistuksia, mitä multa ei löydy. Eikä meidän vaihtovastaava tietenkään ollut viime viikolla töissä. Hienoa. No, toivottavasti se nyt vastaisi kohta mun viestiini, että saisin ton lomakkeen lähetettyä. Pitäisi myös ottaa yhteyttä tuolla käyneeseen opettajaan, että saisi enemmän tietoa asuntokuvioista. Lisäksi huomasin, että opinnäytetyön alustava suunnitelma pitäisi palauttaa ensiviikolla? Ja onko mulla ollut ajatustakaan asiasta? Ei. Tai no, on. Sen verran, että aihepiiri on tiedossa, ja mahdollinen toimeksiantajakin. Mutta kaikki riippuu nyt siitä toimeksiantajasta, olisko niillä jotain ideaa tiedossa vai pitääkö mun kysellä esim. kaupungilta kiinnostaisko tän tyylinen aihe. Huoh... Olen taas niin ajoissa tän kanssa, kun perjantaina vasta laitoin viestiä tonne yhdistykselle :D. Mutta kun tähän mennessä olen vain yrittänyt nettiä selailemalla pähkäillä näkökulmaa tähän mun aiheeseen, ja vasta nyt kun tuijottelin tuota ideapaperia, tajusin että ehkä tähän mahdolliseen toimeksiantajaankin olisi hyvä ottaa yhteyttä :D. No, toivottavasti he myös vastaa nopeasti, ja homman saisi sillä tavalla jonkinmoiseen alkuun.

Loppuun vielä muutama kuva kännykän syövereistä, jottei kaikista näistä postauksista tulisi totaalisen tylsiä ja kuvattomia. Toivottavasti tästä kollaasista saa edes jotain selvää:

1.  Vähä järvimaisemaa kuvailemassa. Kevät ja kesä on niin ihanaa aikaa, kun alkaa viimein taas   vihertää

2. #arkihaaste #koulussa #tylsää?

3. Greyn anatomia <3

4. After work ;)

5. Olin vahtimassa perhetuttujen lasta, ja hän päätit kerätä mulle voikukkia :)

 

Sun Is Rising :)

Otsikko kuvaa kivasti tän hetken fiiliksiä, tai ainakin niitä päällimmäisiä: Ihana auringonpaiste ja viimeisiä viikkoja viedään ennen harjoitteluja! Viime viikolla käytiin järjestämässä opiskelijaporukalla ensiapurasti erääseen paikalliseen tapahtumaan, jossa siis annettiin tietoa elvytyksestä, kylkiasennosta ja haavan sitomisesta. Näytettiin aina ne jokainen, ja sitten jokainen osallistuja sai halutessaan kokeilla näitä taitoja. Ennen tapahtumaa jännitti ihan hirveästi että mitenköhän tuo menee, sillä spr:n sivujen selailusta huolimatta varsinaiset taidot tuntuivat olevan vähän ruosteessa - olihan kortin hankinnasta vierähtänyt jo melkein vuosi! Päästiin kuitenkin ennen rastin alkua vielä harjoittelemaan, ja rasti olikin palautteiden perusteella erittäin tykätty!

Viime viikolla alkoi myös haku vaihtoon. Itsellä tuo on nyt vielä toistaiseksi palauttamatta tuo lappunen, millä voi ilmoittaa halukkuudestaan, mutta tarkoitus olisi heti huomenissa saada tuo palautettua. Pakko kai sanoa, että vieläkin hieman emmin tuon kanssa, mutta kaverit on tsempanneet mua lähtemään, ja itsekin olen jo todennut että se on nyt tai ei koskaan. Eli nyt.



Tällä viikolla puolestaan järjestettiin koulussa ikäihmisten terveyden edistämisen teemapäivä. Paikalle kokoontui lähemmäs 20 ikäihmistä, joille vedettiin sitten erilaisia rasteja. Oli liikuntarastia, aivopähkinää ja rentoutumista. Meidän ryhmä päätyi vetämään lopulta perus tuolijumppaa. Myös rentoutuminen olisi ollut kiva, mutta toinen ryhmä ehti sen jo nappaamaan. Ja pakko sanoa että hyvin he oli kyllä rastin järjestäneet, kun itsekin pääsin tuota kokeilemaan! Melkein meinasi nukahtaa siihen patjalle :D. Ja koko tapahtuma oli ainakin omasta mielestä tosi mukava! Oli kiva päästä taas tekemisiin vähän iäkkäämpien ihmisten kanssa, ja vielä sellaisten jotka kuitenkin oli vähän virkeämpiä niin sanotusti. Osa heistä oli myös omaishoitajia, joten irtiotto oli kuulemma tosi kaivattu ja kaikki koki päivän tosi mukavana. Päivä on siis jo jonkin sortin perinne koululla, ja kuului meillä tietysti yhteen kurssiin. Mutta muuten ideointi ja järjestäminen sujui siis aika pitkälti oppilaslähtöisesti, toki meillä oli opettaja auttamassa. Ensin sovittiin ne ryhmät, jotka rasteja vetää, ja sen jälkeen jokainen ryhmä ideoi oman rastinsa. Me tosiaan päädyttiin lopulta tuohon tuolijumppaan, sillä se oli sopivan helposti järjestettävissä ja keksittävissä eri liikkeet. Ja myös meidän rasti oli ilmeisen tykätty, kuten myös muut rastit. Kokonaisuudessaankin palaute oli onneksi tosi positiivista, ja tuli jopa kommenttia että paras vastaavanlainen päivä ikinä :D! Ja että lisää vastaavanlaisia myös jatkossa.

Että sellaisia kuulumisia tällä kertaa. Myös kokeet ja kaikenmaailman palautuspäivät painaa mukavasti päälle, mutta on tässä sitten ollut jotain mukavaakin välissä. Tällä hetkellä työn alla olisi kriisi- ja päihdehoitotyön tenttiin valmistautuminen. Mutta arvatkaa kiinnostaako? Ei. Aihe olisi sinänsä mielenkiintoinen, mutta tuo kirja taasen ei. Seuraavana olisi vuorossa sisätaudit mm. munuaistautien ja sydänvaivojen muodossa (mitä? eikö niitä sydänhommia muka opiskeltu jo ennen joulua? Ilmeisesti ei riittävästi....). Sanoisinko että melkeinpä ne tylsimmät aiheet jätetty viimeiseksi, tai ainakin tämä seuraava tentti nyt ei jotenkaan kiinnostaisi. Olisi voinut olla vaikka ensin tämä ja sitten vasta syöpätautien tentti. Syöpähän nyt on aina cool. Vaikka pitäisi tietysti nähdä kaikki jutut yhtä tärkeinä ja kiinnostavina. Joskus se ei vaan onnistu. Päästiin viime viikolla myös harjoittelemaan sairaalaelvytystä! Mikä oli myös aika cool. Siitäkin huolimatta, että itse en kyllä liiemmin tykkää simulaatioluokassa olemisesta. Se nukke on ensinnäkin aika friikki kaikkine hienoine toimintoineen, ja toiseksi en tykkää yhtään sitä ajatuksesta että muu luokka arvioi mun toimintaa. Vaikka ei sitä loppujen lopuksi edes kerkiä niin ajattelemaan siellä nuken kanssa häärätessään. Eniveis musta ainakin tuntui, että on se aika hurjaa hommaa. Tavallaanhan se on aika yksinkertaista, mutta sitten ei kuitenkaan ole, vaan pitää kuitenkin osata kaikenlaista. Pitää osata pysyä rauhallisena, mutta kuitenkin toimia ripeästi. Pitää osata lykätä ekg-läpyskät nopeasti oikeille paikoilleen, ja tulkita sitä käyrää. Pitää osata painelu-puhalluselvytys ja suoriutua myös kanyloinnista riittävän ripeään, pitää osata toimia ryhmässä ja informoida muita omista toimistaan jne.... Eikä se elvyttäminen ole mistään kevyimmästä päästä, kun sitä vähän aikaa tekee, varsinkin jos potilas on vähänkään isompikokoisempi! Että rispektit vaan niille elvytystiimiläisille ja muille, jotka tota enemmänkin tekee.

        Joskus olis vaan niin paljon kivempi syventyä Netflixin maailmaan, kuin noiden kirjojen....

Ursäkta, men jag förstör dig inte.

Ummm, voi olla että toi lause kuullaan muutamaan kertaan huomenna ruotsin suullisessa. En tajua mihin ihmeeseen mun ruotsin ja matikan taidot on kaikki kadonneet lukion jälkeen, nimittäin uusin tänään kai kolmannen kerran yhden lääkelaskukokeen, ja toisen toistamiseen. Omasta mielestä meni kyllä ihan hyvin, mutta samaa mieltä olin toki myös kaikilla edellisillä kerroilla. Ja nyt pelkään, että tein jälleen kerran jonkun ihan typerän virheen. Vaikka kuitenkin luin aikanaan pitkän matikan. Myös ruotsissa pärjäsin aikanaan ihan hyvin, mutta nyt ruotsin kurssilla oon kuitenkin saanut aika moneen otteeseen palautetta muun muassa sanajärjestyksistä...

Mutta ruotsista ja lääkelaskuista eteenpäin. Meillä on nyt joulun jälkeen jatkunut sisätauteihin liittyvät opinnot, ja ollaan niihin liittyen opiskeltu muun muassa sappikivipotilaiden sekä munuaistauteja sairastavien potilaiden hoitoa. Lisäksi on ollut lastentauteihin liittyvä kurssi, ja päihdehoitotyön kurssi. Siskirran labrat alkaa myös kohta, ja niiden puitteissa päästään ainakin elvyttämään ja harjoittelemaan avanteen hoitoa :D. Elvytystä ja ensiapua on luvassa myös erään toisen kurssin puitteissa, mutta silloin toimitaan itse vetäjinä. Ja toisin kuin aika moni muu meidän luokalta, itse odotan innolla rastien vetämistä! Jotenkin tykkään hirveästi kaikesta tollasesta rastien ja ryhmien vetämisestä, vaikka en tiedä olenko loppujen lopuksi edes niin hyvä siinä, ja ainakin jännitän toisinaan etukäteen aika paljon. Siitäkin huolimatta että olen aikaisemmin kyllä toiminut jonkin verran muun muassa kerhonohjaajana. 

Myös harjoittelut kolkuttelee ihan oven takana. Toiseen harjotteluun olen menossa päiväkirurgiselle osastolle, ja toinen tämän kevään harjoittelu on näillä näkymin neurologisella osastolla. Kieltämättä jännittää hieman! Varsinkin tuo kirurginen osasto. Jotenkin toi mielenterveyspaikka oli niiin mun juttu, että pelkään etten pärjääkään osastolla, jossa enemmän juuri hoitotyö painottuu niihin toimenpiteisiin. 5 viikkoa on kyllä toivon mukaan riittävän pitkä aika oppia tykkäämään myös siitä maailmasta, mutta paljonhan riippuu myös mun tulevasta ohjaajastani. Mikä onkin toinen juttu, joka jännittää. Tähän mennessä oon viihtynyt ihan superhyvin kaikissa harkka- ja muissa paikoissa, mutta mitäs jos nyt ei käykin huonompi tuuri? Mitäs jos saan jonkun ihan kamalan ohjaajan, enkä viihdy siellä osastolla (tai siis niissä, mutta lähinnä tuo kirurginen osasto jännittää, kun siellä ei kukaan tuttu ole ollut harjottelemassa/töissä) ollenkaan? Toki tiedän, että kouluun voi aina ottaa yhteyttä, mutta.... Tai entäs jos minä vain olen yksinkertaisesti ihan huono, sohin kaikki kanyylit jonnekin ohi, ja potilaiden saruraatiot ja muut huitelee jossain ihan muualla kuin missä pitäisi, enkä edes huomaa mitään? Mitä jos en tulekaan toimeen niiden potilaiden kanssa?

Toisaalta tiedän, tai ainakin haluan uskoa, että osa mun peloista on ihan turhia. Tulinhan mä toimeen myös edellisen paikan potilaiden kanssa, miksen siis myös tulevien harjoitteluiden? Ja olenhan minä tähänkin asti oppinut ja pärjännyt. Plus että harjoittelemaanhan sinne kuitenkin mennään! Ehkä mun pitäisi enemmänkin vaan niellä ylpeyteni ja jatkaa samaa linjaa, mitä jo viime harjoittelussa treenasin - opetella hyväksymään se, että on okei vaikkei osaiskaan heti kaikkea. Toisaalta esimerkiksi tuolla kirurgian osastolla on myös hyvää se, että potilaspaikkoja on lähemmäs 40. Vaikka eihän tuolla osaston luonteen vuoksi mitään monimutkaisia juttuja tietenkään tehdä, ja toisaalta jossain määrin myös toi n. 40 tuntuu todella suurelta (vaikka kaikki nyt ei olekaan kaikkien hoidettavina?), niin ainakin siihen määrään sisältyy monia erilaisia potilaita! Neurologisella osastolla ne nyt sitten on tietysti vähän enemmän samanlaisia, mutta sinänsä neurologia on mun mielestä tosi mielenkiintoista.

Asiasta kukkaruukkuun, olisko teillä mitään ehdotuksia mistä voisin näiden perus kuulumisten lisäksi kirjoitella? Ulkomaan vaihdosta on ainakin varmasti tulossa juttua, jahka tämä juttu tästä nyt etenee... Sen verran olen kuitenkin tehnyt sen eteen, että selvitin haun alkavan tässä alku keväästä, ja mainitsin myös meidän tutor-opettajalle asiasta ohimennen. Mutta niin mulle saa heittää ihan vapaasti ehdotuksia ja kommentteja!

Sydänääniä ja virtsapusseja

Eipä ole tullut taas vähään aikaan päiviteltyä. Mutta on tässä kyllä ollut monen moista hommaakin, ryhmätyötä, väitöskirjan lukua, kuntosuunnitelman palauttamista....

Tällä viikolla me myös ollaan päästy labratunneilla harjottelemaan lasten katetrointia, pissapussien laittamista, sydän- ja hengitysäänten kuuntelua sekä limaimuja ja limanäytteiden ottoa. Niin ja nenämahaletkut laittoa. Kaikki siis nukkevauvoille. Katetrointi ja limaimut sujuivat kertauksen jälkeen jo ihan ok, olihan niitä harjoiteltu jo aikaisemminkin, mutta pissapussien laitto vaati hieman miettimistä, ettei liimapinnat tarttuneet jokapaikkaan, ja hengitys- ja sydänäänten kuuntelu taas vaati hieman harjoittelua. Tuntuu kyllä ettei ainakaan tollasen lyhyen harjottelun jälkeen välttämättä vielä ihan tosta noin vaan pysty tunnistamaan eri ääniä ja mistä ne vois johtua... Toki nyt jonkun vinkunan tunnistaa helposti ja rohinankin, mutta ei mulle ainakaan nyt muistuneet mieleen mistä mikäkin johtu (ai mikä keskittyminen? pitäis varmaan alkaa pikkuhiljaa kertailla, ettei tuu niin kauheeta paniikkia - se koe kuitenkin lähenee koko ajan). Varsinkin sitten mitä tulee sydänääniin. Onneksi se on kuitenkin aina se lääkäri joka sen diagnoosin tekee, mutta sitten taas hoitajan pitää osata tarkkailla tilannetta.

Labrojen välissä ehdittiin myös haaveilla vauvasimulaattoreista:


Jossain koulussa tollasia on kuulemma kai ainakin aikaisemmin ollu käytössä, ihan siis niin että ne sai/piti viedä kotiin o.O. Mutta meillä on vaan ihan tavalliset vauvanuket, ja sitten se lapsi keneltä me niitä ääniä kuunneltiin. Kieltämättä vois olla aika hauskaa saada tollanen hoidettavaks :D. Ja toisaalta varmaan hyödyllistäkin sitte tulevaisuutta ajatellen, kun on neuvolassa töissä (ei ainakaan mulla ole ihan heti suunnitelmissa lasta hommata), että olis ehkä jotain tuntumaa siihen vanhemmuuteen. Plus että noi on itseasiassa aika söpön näkösiä, ei ollenkaan sellasia pelottavia robottivauvoja kuin voisi kuvitella :D. Mutta arvatenkin se tulis aika kalliiksi.....

ps. Opiskeltiin tänään myös leikkaussalijuttuja, ja voi herran jestas, musta ei kyllä varmasti tule ikinä mitään leikkaussalihoitajaa. Oon varmaan harjottelussakin niin niiden kaikkien kauhu, jos nyt sellanen käy että joku mut erehtyy leikkaussaliin päästämään. En nyt sanois että oon varsinaisesti joku häslääjä, mutta voin niin kuvitella kuinka kokoajan kuljen jostain väärästä kohtaa tai kosken jotain väärää aluetta, ja sitte onkin jo joku steriili alue kontaminoitunut. Tottakai siihenkin sitten tottuu ja oppii ne asiat, mutta oon ehkä vähän sitten kuitenkin sellainen, että ihan joka tilanteessa ei kaikkia liikkeitä tule harkittua loppuun saakka.... Vaikka ei ne nyt voi olettaakaan että kaikkea heti osaisi, mutta huvitti vaan silloin tunnilla kun käytiin niitä sääntöjä yms. läpi :D.

Toisen viikon kuulumisia

Huh, tuntuipas oudolta eilen marssia kouluun, kun vastassa oli joukko uusia ykkösvuoden opiskelijoita. Tarmoa täynnä ja innokkaina aloittamaan uuden lukuvuoden, siinä missä itse olen ollut nyt päälle viikon koulussa ja autokoulun takia lintsannut pari viimeistä päivää + tallustelin sisälle lökäreissä (vrt. uusien oppilaiden pakonomainen tarve antaa itsestä hyvä kuva), sillä olin kerrankin menossa koulun jälkeen harrastamaan :D. Nojoo, kaikkein oudointa ehkä asiassa on se, että olin jo melkein ehtinyt tottua koulun tyhjyyteen, kun viime keväänäkin oli aika rauhallista, ja toisekseen tuntuu myös jännältä etten ole itse tutori. Kun siis aikaisempina vuosina lukiossa ja yläasteella toimin tukioppilaana, jolloin tottakai olin itse vastaanottamassa uusia oppilaita ja järjestämässä kaikenlaista toimintaa (paitsi toki sillon kun itse olin uusi). Mutta jotenkin ajattelin sillon viime vuonna, että tässä koulussakin riittää jo tarpeeksi hommaa, ja AMK:ssa kuitenkin tuutorin pitäis olla aika aktiivinen myös vapaa-ajalla....

Mutta kyllähän sitä hommaa tuntuukin riittävän. Vaikka ei sillä, välistä mietin kyllä että miten ikinä selvisin lukiosta ja kirjoituksista, kun nytkin tuntuu että miten riittää aika. Ja lukiossa kumminkin tuli ainakin lähes jokapäivä kotitehtäviä, plus sitten kaikki esseet ja kirjat mitä piti lukea yms. Niin siihen verrattunahan tässä kai on kuitenkin aika vähän tehtävää. Mutta ehkä se johtuu siitä, kun viime vuonna kerkesi tottua siihen ettei pahemmin ole muuta kotihommaa kuin kokeisiin lukeminen. Mutta nyt tottapuhuen mun pitäis tälläkin hetkellä olla lukemassa... vaan nappasimpas itselleni jostain päänsäryn, eikä tuo lukeminen oikein muutenkaan nappaa. HLA-MatchMaker-algoritmi ja acceptale mismatch mitä?

Kotitehtävien lisäksi ollaan siis harjoiteltu vauvojen hoitoa, puhuttu harjoitteluista, ja ymmmn... no siinäpä ne oikeastaan onkin :D. Lähinnä ollaan opiskeltu kaikkea lapsiin liittyvää, muuten ei ole vielä oikeestaan ollut mitään järkevää. Niin paitsi kerrattu lääkelaskuja. Oikeastaan osa meidänkin luokasta palaili vasta eilen lomilta, että nyt vasta pyörähtää sitten koulu oikein kunnolla käyntiin. Kunhan vaan saisin jonain päivänä sen HOPS:ini takaisin, niin pääsisin katsomaan, josko siellä olis jotain kivaa valinnaista kurssia vielä tälle vuodelle, kun olisin parin ylimääräisen pisteen tarpeessa...
Ja kunhan saisin tietää harjoittelupaikkani, niin loppuisi tämä panikoiminen!

Kuva Tehy-lehdestä, joka pamahti tänään postiluukusta. Artikkelin oli siis tarkoitus ikäänkuin toimia aasinsiltana aiheeseen, jota me pohdittiin myös koulussa tässä yksi päivä, eli hyvään ohjaamiseen, ja sitä kautta mun harjoitteluun. Mullahan on/oli nimittäin hakea nyt mielenterveyden harjoitteluun, kuten jo joskus aikaisemmin mainitsin. Hain erääseen ns. tukiasuntolaan, siis sellaseen missä ilmeisesti asuu jotain päihdekuntoutujia tms. Alunperin olisin halunnut lasten ja nuorten pariin, mutta sinne ei pääse ellei ole aikaisempaa kokemusta alalta (lähihoitajan tutkinto ja suuntautunut mielenterveystyöhön). Mikä on toisaalta varmaan ihan hyväkin, koska kyllähän se varmasti olis ollut aika raskasta kun siellä olis joutunut kohtaamaan niitä 16-vuotiaita (ei-niin-kaukana omasta ikäluokasta) nuorempia itsemurhaa yrittäneitä tai muuten tosi vakavasti sairaita nuoria, ja jotain perheväkivaltaa kokeneita pieniä lapsia. Mielenterveysongelmat kun muutenkin on aika rankkoja, ja sitte miettii että vanhemmat olis ollu aika lähellä sitä omaa ikää, ja kun lapset ja nuoret on muutenkin aika herkkiä, saatikka että on oikeasti vakavia mielenterveydellisiä ongelmia. Ja sitte se niihin ongelmiin liittyvä hoitotyö, esim. kaikki pakkohoidot sun muut. Ehkä enemmän se syy, miks olisin sinne halunnut hakeakin, oli enemmän se ajatus siitä, kuinka hienoa olis päästä auttamaan noita lapsia ja nuoria, kuin se kuinka rankkaa se tulis olemaan. Varsinkin tässä vaiheessa opiskeluja, kun on vasta se ensimmäinen harjottelu (+ kesätyöt) takana, ja se ammatillinen identiteetti on vasta kehittymässä. Eli sen takia ehkä ihan hyvä että päätin hakea -en edes mihinkään psyk. osastolle- vaan tollaseen ehkä vähän kevyempään paikkaan. Vaikka kyllä tuollakin varmasti saa nähdä ja kuulla monenmoista, ainakin sen perusteella mitä nyt on vanhemmilta mielenterveysharjoittelun jo tehneiltä kuullut... Kunhan vaan sellasen paikan, että jos tulee henkisesti tiukkoja paikkoja (voin kuvitella että ylipäätään mielenterveystyössä tarvitaan hyvää itsetuntoa, ja että kestää asiakkaiden/potilaiden mahdolliset haukut jne.), niin sais tukea ja ohjausta! Toivottavasti nyt vaan kanssa pääsisin sinne (pitäiskin lähettää sähköpostia opettajalle)....

30pv koulun alkuun!

Ihan ensimmäiseksi v*tuttavin asia: Taisin hukata työavaimeni. Jes, voin kuvitella jo kun maanantaina maleksin johtajan pakeille ja kuulen kuinka paljon joudun tästä hyvästä pulittamaan.... Ei taida olla ihan halpa lysti tuo lukkojen ja avainten vaihto? Oikeasti koko kesän olen koittanu olla tarkkana noiden kanssa, ja nyt sitten aamulla huomasin ettei ne olekaan siellä missä kuuluisi... Tai muuallakaan mistä olen etsinyt.

Sitten toisekseen, kuten jo aikaisemmin mainitsin, niin koulun alku todellakin lähestyy! Laskin siis tänään että tuohon on _tasan_ kuukausi. Ja mulla on työpäiviä jäljellä 8 + mitä viimeiselle työviikolle sitten onkaan merkattu. Jos nyt laskin oikein. Aika jännittävää ;). Me saatiin jo vähän ennen juhannusta tietää lukujärjestykset, ja näillä näkymin päästään heti taas työn touhuun, kun alkaa ruotsit ja lastentaudit ja labrat ja muut. Kun siis näillä näkymin viikko alkaa siis jo heti projektisuunnittelulla sekä

iltaluennoilla, jes! Eivaan, mielenkiintoista nähdä mitä noihin projekteihin kuuluu, ja muutenkin ihan mukavan oloinen toi meidän lukkari.

Hassua on myös, että ens vuonna todellakin olen jo tokan vuoden opiskelija. Mihin se ensimmäinen vuosi katosi? Vastahan meikäläinen oli ensimmäisessä harjoittelussa, ja kaikki tuntui jotenkin uudelta ja oudolta. Ja nyt vastassa on jo kaikki samat ja tutut naamat (vaikka toki ainakin uusia opettajia tulee). Ensi vuonna  olisi myös kolme harjoittelua, mielenterveys, sisätaudit ja joku kolmas. Sisätaudeista kiinnostaisi gastroenterologinen osasto, ja mielenterveyspuolelle hain päihdekuntoutukseen. Kolmanneksi kiinnostaisi lähteä lastenosastolle (se tai kirra jää sitten seuraavalle vuodelle), mutta se taas riippuu ihan siitä lähdenkö kolmantena vuonna vaihtoon (haluttaisi kyllä hirveästi!) ja mitä siellä suorittaisin. Jotenkin hirvittää että noilla pitäisi sitten jo osata niin paljon enemmän! Onneksi sitä vartenhan tuo koulu on... 

Ps. Mitä muuta kesätöihin tulee, niin tänään oli taas askeleen varmempi fiilis! Osasin mm. ottaa verenpaineen, sain kaikillle jaettua yksin kahvit, ja onnistuin yksin 'vaipattamaan' ja aamupesemään yhden meidän sänkypotilaan! Noin muun muassa siis. Työkaverin kanssa juteltiin myös, että eikö ole kivaa päästä pois taksisin nuorten joukkoon. Mutta ääh, kyllä mua on ihan hyvin kohdeltu vaikka tuolla onkin noita vanhempiakin perushoitajia yms., eikä mua ole haitannut vaikka joskus joku sanookin vähän kovemmin. Kyllä mä tiedän että ne tarkottaa hyvää, ja onkin olleet sillä asenteella että onhan se selvä etten mä voi vielä kaikkea osata.

Tänne sitä pitäis palata kuukauden päästä - aika kiva toi ranta tossa 10m päässä kotoa, eikö?