Kuulumisia

Tällainen postaus oli viime kesänä jäänyt luonnoksiin (kaiketi odottamaan kuvien tms. lisäämistä), ja päätin julkaista sen nyt. Tämä on siis kirjoitettu viime kesän alussa.

Koska nyt kerrankin olen koneella, päätin samantien vähän päivitellä kuulumisiakin. Koulu on tosiaan ohi, ja viime päivityksen jälkeen meillä alkoi koulussa neuvolatyöhön liittyvät kurssit. Käytiin siis läpi perusjuttuja äitiys- ja lastenneuvolasta, harjoiteltiin kuulon ja näön mittaamista, rokottamista ja käytiin läpi että mitä milläkin neuvolakäynnillä pitäisi tehdä ja miten esimerkiksi sikiöseulonnoista tulisi keskustella. Käytiin myös läpi perheiden tukemiseen liittyviä juttuja sekä imetystä vielä syvällisemmin kuin perusopintojen aikana. Paljon oli teoriaa ja pitkiä tunteja, mutta onneksi mukaan mahtui sitten käytännön harjoituksia ja ryhmätöitäkin. Erityisesti lastenneuvolaan liittyvät tunnit oli kyllä onneksi muutenkin tosi mielenkiintoisia, kiitos hyvän opettajan.

Loppukeväästä oli sitten harjoittelu, ja itsellä oli vuorossa lastentaudit, jonka suoritin lastentautien poliklinikalla. Harjoittelu oli erittäin mielenkiintoinen, sillä sairauksia oli ihan laidasta laitaan. Suurin osa lapsista oli astmaatikkoja ja diabeetikkoja, mutta paljon oli myös siedätyshoitolaisia. Lisäksi kävi ummetuslapsia, ylipainoisia, alipainoisia, liian hitaast/vähän kasvavia, erilaisia iho-ongelmaisia, päänsäryistä tai muista neurologisista ongelmista kärsiviä, kastelevia lapsia... Joskus myös päivystyksestä saattoi tulla kuumeisia lapsia meille lastenlääkärin arvioitavaksi. Molemmat mun ohjaajat sekä meidän lastenlääkärit oli ihan huipputyyppejä! Varsinkin mun toisen ohjaajan kanssa meillä osui kyllä huumorintaju niin yksiin. Erityisesti diabeteksen ja astman hoito tosiaan tulivat niiden viikkojen aikana tutuksi, kun meillä kävi lapsia kontrolleissa. Pääsin puhalluttamaan sekä PEF:iä että Spirometriaa, antmaan astmalääkkeitä ja olemaan mukana mukana juoksurasituksessa ja neuvomaan astmalääkkeiden otossa. Nyt on kyllä itselläkin kirkaana mielessä, miten niitä lääkkeitä tulee ottaa ihan oikeaoppisesti, ja opin myös eri astmalääkkeistä.

Samoin diabeteksen kohdalla opin eri insuliineista, ja vähän että miksi jollain menee joku insuliini tietyllä annoksella. Ja hiilihydraattien laskemisesta sekä muista ruokavalioon liittyvistä jutuista. En ikinä ennen ole ymmärtänyt miten hankalaa diabeteksen hoito lopulta on! Varsinkin jos on aktiivinen urheilijanuorukainen, joka ei välttämättä aina ole niin kovin innostunut siitä hoidosta. Ja niihin sokeritasapainoihin kun vaikuttaa niin moni juttu, esimerkiksi liikunta, stressi, rakastuminen ym. Plus sitten kaikki vanhempien erot, ongelmat koulussa ja kaveripiirissä sekä mahdolliset alkoholikokeilut ja kaikki.... Huh. Opin myös jonkin verran tulkitsemaan arvoja, ja tiedän nyt selkeästi periaatteet diabeteksen hoidossa. Lisäksi insuliinipumppu tuli tutuksi, vielä kun pääsin näkemään kuinka se asennettiin lapseen. Pumppuhan on tosi monipuolinen kapistus, jos sen toimintoja vain hyödyntää. Insuliinipumpussa on nimittäin ateriaopas, joka neuvoo, kuinka paljon tulisi pistää, kun oppaaseen laittaa hiilihydraattimäärän ja verensokerin. Lisäksi pumpusta saa asetettua jaettuja tai "pitkitettyjä" boluksia, jolloin pumpusta tulee ensimmäinen annos vaikkapa ennen rasvaista pitsaa, ja seuraava noin puolessa välissä. Pitkitetty bolus on siinä mielessä fiksu, että sitä voi käyttää vaikkapa leffan aikana: jos leffassa on mukana karkkipussi, sen sisältämän hiilihydraattimäärän tarvitseman verran voi laittaa pumppuun ennen elokuvaa, ja pumppu annostelee insuliinia tasaisesti koko leffan ajan, niin ei tarvitse kokoaikaa pistää. Tasapaino säilyy parempana, kuin jos pistäisi syödyn määrän vasta vaikkapa leffan jälkeen. Harmi on, että läheskään kaikki eivät pumpun toimintoja hyödynnä, ja myös verensokerien mittaaminen saattaa erityisesti pumpun kanssa jäädä vähäiseksi, jolloin henkilö ainoastaan pistää, muttei mittaa sokereitaan ollenkaan laittaessaan insuliinia. Ei kaikki kyniä käyttävätkään kyllä mitään erityisen innokkaita mittaajia ole, mutta koska pumpusta tulee tavallaan kokoajan ns. perusinsuliinia (basaali), niin olis aika olennaista tietää välillä että missä mennään.

Harjoittelun loputtua olen jatkanut kesätöissä samassa paikassa, kuin viime kesänäkin. Työnkuva on sama edelleenkin, mutta kyllä sitä on huomannut viisastuneensa vuoden aikaa! Esimerkiksi tässä yhtenä päivänä otin kantaa erään potilaan insuliinihoitoon, mihin en olisi varmastikaan osannut sanoa mitään, ellen olisi ollut tuolla poliklinikalla harjoittelussa, ja siellä tutustunut eri insuliineihin. Tämä kesä vielä olisi tarkoitus jatkaa samassa paikassa, ja ensi kesäksi sitten keksiä jotain muuta.

Synnytysosastolla

Heippa! Viimeisimmästä päivityksestä on taas ehtinyt vierähtää aikaa. Ensin ei moneen viikkoon tapahtunut mitään, kun olin lomalla ja värkkäilin opinnäytetyötä, nyt taas on ollut niin kiireistä että huh. Viime viikkoon mahtui 6 harjoittelupäivää, ja tältä viikolta niitä kertyisi vielä toinen samanlainen. Kouluhommiakin olen pikkuhiljaa yritellyt saada pois alta, vaan hitaaaaasti nuo edistyvät.

Olen siis ollut viimeiset kaksi viikkoa synnytysosastolla, jonne tulee äitejä käynnistykseen ja äidit ja vauvat sitten synnytyksen jälkeen (isiä huomiotta jättämättä!), mikäli kaikki menee hyvin. Ja voi, miten paljon olenkaan tykännyt olla tuolla! Osaston kätilöt ovat kaikki aivan ihania ihmisiä. No ainakin kaikki ne, joiden kanssa olen enemmänkin työskennellyt. Ensimmäisenä päivänä totta kai jännitti astella uuteen paikkaan, mutta jännitys laukesi heti, kun huomasin miten lämpimästi mut otettiin vastaan. Suurimman osan vuoroistani olen tehnyt toki oman ohjaani kanssa, mutta paljon myös muiden kanssa. Ja aina olen saanut yhtä hyvää ohjausta, ja kaikki on olleet tosi avuliaita ja ymmärtäväisiä. Osasto on ollut aika täynnä koko tämän kahden viikon ajan, mutta silti potilaille on yritetty antaa niin paljon aikaa kuin mahdollista, ja vaikka kuinka olisi kiire, niin varsinkin potilaille jaksetaan olla mukavia. Toki joskus pitää olla tiukkana, mutta silti. Nyt kun olen oppimistehtävän yhteydessä lukenut netistä kokemuksia synnytyksestä, niin ei voi kuin miettiä että huh, onneksi tuolla ei ainakaan ole tuollaista!

 

 
Itsekin olen ehtinyt runsaasti ohjata potilaita. Paljon on tullut selitettyä ihan perus lääkejutuista (toisin kuin jossain vanhusten parissa, tuolla monelle on ihan jotkut Pegorionitkin tuntemattomia), mutta sitten myös erilaisista tutkimuksista mitä lapsille tehdään (esimerkiksi että mikä on infektioseuranta, kenelle sitä tehdään ja mitä siinä tutkitaan). Vierihoitoja ja kylvetystä olen myös ohjannut, samoin imetystä olen avustanut ja ohjannut ja kerran olen myös päässyt antamaan kotiinlähtöinfon, jolloin kerroin äidille mm. imetyksestä, rintatulehduksesta ja kohtutulehduksesta sekä ehkäisystä. Eilen pääsin myös tosiaan katsomaan synnytystä (tosin ponnistusvaihetta lähellekään ei ehditty ennen kuin lähdin kotiin, sillä lapsi syntyi lopulta vasta aamuyöllä), ja siinä samalla keskusteltiin äidin kanssa eri kivunlievitysmuodoista. Täytyy kyllä sanoa, että olisi ehkä pitänyt kerrata noita juttuja ennen (kun siis oltiin puhuttu mun ohjaajan kanssa jo edellisenä päivänä, että voisin mennä synnytystä katsomaan), koska hieman piti kaivella tuolta muistin lokeroista ainakin vuoden takaisia synnytysopin juttuja. Ihan kaikkia mahdollisuuksia en edes muistanut, mutta onneksi iltavuoron kätilö kertoikin niistä sitten enemmän.

Hirveästi erilaisia perheitä on kyllä tullut kohdattua. On ollut ensisynnyttäjiä, viiden lapsen äitejä, ulkomaalaistaustaisia, päihdetaustaisia (varsinaisesti nyk. päihteiden käyttäjää en ole itse hoitanut, mutta osastolla on kyllä ollut), jollain on taustalla tosi pahat synnytykseen ja raskauteen ylipäänsä liittyvät pelot ja niin edelleen. Ja siis ei tarvitse olla edes olla mitään erityistä, niin kyllä jokainen perhe on omalla tavallansa ihan erilainen.  Mutta sehän tässä työssä niin hienoa onkin. Ja on siinä vaan jotain tavallaan aika maagista, kun pääsee auttamaan perheitä alkuun sen uuden pienen elämän kanssa. Varsinkin ensisynnyttäjiä on ollut ihana päästä ohjaamaan, ja seuraamaan sitä vuorovaikutusta ja kun äiti yrittää tutustua vauvaansa ja hänen hoitoon.  

 

Pieni ensimmäisen tai toisen vuoden opiskelija -minä olisi kyllä varmasti ollut aikoinaan aika kauhuissaan, jos multa olisi tultu kysymään, että haluanko ohjata synnytyksen, tai antaa kotiinlähtöinfon. Muistan vieläkin sen ensimmäisen soiton potilaalle ja sen ensimmäisen potilashaastattelun sekä kotihoito-ohjeiden antamisen kirurgian osastolla, ja sen kun mun ohjaaja sen 5 viikon päätteeksi totesin mun kehittyneen aivan hurjasti noissa asioissa. Mut kai sitä kuitenkin kesältä sai niin paljon lisää kokemusta tästä työstä, ja sitten kun siellä vaihdossa en kielimuurin takia niin paljon pystynyt ohjaamaan (mutta kuitenkin huomasin sen tärkeyden!). Niin nyt löysin mun vaihtokokemuksen aiheuttaman väsymyksen (ja siitä seuranneen pienoisen motivaation katoamisen koko alaa kohtaan) jälkeen taas rakkauden tätä koko alaa kohtaan. Ja ennen kaikkea synnytysosastotyötä kohtaan. Tällä jaksolla mua ei jännittänyt lähes ollenkaan lähteä esim. ohjaamaan pesuja! Harmi vain kun synnytysosastoilla pääosassa työskentelee vain kätilöitä sekä joitain lastenhoitajia (joita ei niitäkään juuri taideta uusia palkata, ja hekin taitaa olla suuri osa lähihoitajataustaisia... Toisaalta nyt odotan myös yhä enemmän niitä terveydenhoitajatyön opintoja, ja nämä kaksi viikkoa on kyllä antaneet siihen työhön ihan hirveästi).

 

Iso vaikutus edellä mainittuun on kyllä ollut varmasti tosiaankin ihanalla työporukalla. Alusta saakka mut on otettu ihan täysillä mukaan kaikkeen. Mun mielipiteitä on kuunneltu ja kysytty, mun taitoihin on luotettu ja mä olen saanut tehdä paljon myös ihan itsenäisesti, mutta kertaakaan ei ole tarvinnut pelätä, ettäkö jäisin yksin. Päin vastoin, tällä jaksolla varmaan eniten ikinä olen toistanut lausetta tyyliin "joo, okei. No tota... Mä voisin vaikka hakea ton kätilön tähän kattomaan, se osaa sanoa paremmin." Ja aina sieltä on joku tullut, ihan sama minkälainen asia. Tänään ohjauskeskustelussa mukana ollut kätilö sanoikin, että muhun on voinut kyllä luottaa ihan täysillä, että mä en mitään typeryyksiä itsekseni puhu, vaan kysyn tarvittaessa joltain muulta. Ja tähän porukkaan on ollut helppoa päästä mukaan. Tauoillakin olen hölöttänyt varmaan enemmän kuin muissa harkoissa :D. Mun ohjaaja on myös siitä hyvä, että se sanoo tosi paljon omia ajatuksiaan mulle ääneen, jollon niihin on ollut tosi helppo tarttua, ja kertoa vastavuoroisesti oma mielipiteensä.

 

Tokihan minä olen aikaisemmissakin paikoissa viihtynyt (muistanette varmaan, kuinka kirurgian jälkeen itkin haluavani sinne takaisin?). Mutta varmaan tässä välillä on jotain kasvamistakin tapahtunut, että nyt pystyy paremmin olemaan mukana keskusteluissa ja näin. Ja tämän jakson aikana kyllä opin tuomaan omaa mielipidettäni esille sekä kyselemään. Ja vaikka aikaisemmissakin harkoissa olen saanut juuri positiivista palautetta tosta luotettavuudesta, niin itsellä se kyllä vielä jotenkin korostui tässä harkassa, kun tämä oli niin erilainen ja tuli niin paljon uutta informaatiota, kun niillä vanhemmillahan tietysti on myös tietysti ihan kaikenlaisia kysymyksiä laidasta laitaan. Tästä on hyvä jatkaa seuraavaksi kahdeksi viikoksi vielä poliklinikoiden puolelle, ja sitten taas kouluun. Vaikka harmittaa kyllä jättää ne pikkuset tuhisijat perheineen :(.

 

Onko muka olemassa jotain söpömpää?

 

ps. Ensimmäinen kuva osoitteesta http://www.jyvaskyla.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/jyvaskyla/embeds/jyvaskylawwwstructure/6fd48a5b937004d5fa6d92934c3bedee83275bd7.jpg
ja toinen osoitteesta http://www.vsshp.fi/SiteCollectionImages/Synnytysvo_002.jpg

Ensimmäinen viikko vol. 2

Noniin, huomenna starttaa siispä toinen viikko paikassa nro 2. Tällä kertaa olen siis sisätautien harjoittelussa. 

Ensimmäinen viikko meni jälleen aikalailla osastoon tutustuessa, ja nyt tuntuu että pikkuhiljaa alkaa olla osaston päiväjärjestys tuttu. Aika haastavan osastonhan olen jälleen ilmeisesti valinnut, mutta ainakin tähän mennessä olen viihtynyt tuolla tosi hyvin, ja tuntuu että tuolla varmasti myös oppii jälleen paljon. Potilaita meillä on tosi laidasta laitaan, on vanhempaa ja nuorempaa, hyväkuntoisempaa ja saattohoidettavaa. Joillain on puhevaikeuksia tai muita toiminnan ongelmia, joillain taas on puhtaasti se itse sairaus ongelmana. Ja nyt kun olen vihdoin päässyt kunnolla taas orientoitumaan tähän hommaan, niin huomaan jopa viihtyväni tuolla ;D. Mun molemmat ohjaajat onneksi tosi kivoja. Tai toisen kanssa en ole vielä toistaiseksi ollut yhtään samassa vuorossa (huomenna sekin edessä, jaiks!), mutta ainakin ton toisen kanssa synkkaa tosi hyvin. Tosiaan kuten sanoinkin jo, niin hän on tosi saman tyyppinen kuin mitä mun edelliset ohjaajat: antaa tehdä paljon itse, jos sanon että osaan ja haluan tehdä, mutta kuitenkin on aina siinä lähettyvillä tavoitettavissa, jos jotain tulee ja pitää musta huolen. Myös muut on olleet kivoja ainakin tähänmennessä. 

Tähän mennessä olen käynyt seuraamassa muutamaa toimenpidettä, ohjannut potilasta, hoitanut valvontapotilaita ja tutustunut hieman siihen, millaista on hoitaa potilaita, jotka on oikeasti akuutisti ja vakavasti sairastuneita ja kytkettyinä koneisiin, opetellut käyttämään happiviiksiä ja micromistiä, jakanut lääkkeitä... Aika paljon ihan sellaista perushoitoa ollut, mutta jännää aina huomata miten erilaista eri paikoissa on, ja miten eri tavalla asioita voi tehdä.

Tällä viikolla yritin myös hoitaa noita vaihtoon liittyviä juttuja pois alta, mutta toistaiseksi homma tökkäsi siihen, että en tiedä vielä harjottelun työvuoroja kuin ensi viikkoon asti, niin en ole pystynyt sopimaan opon kanssa tapaamista. Yritin myös täyttää netissä jotain lomakehommaa sitä vaihtoa varten, mutta sitä varten tarvitsisin jotain todistuksia, mitä multa ei löydy. Eikä meidän vaihtovastaava tietenkään ollut viime viikolla töissä. Hienoa. No, toivottavasti se nyt vastaisi kohta mun viestiini, että saisin ton lomakkeen lähetettyä. Pitäisi myös ottaa yhteyttä tuolla käyneeseen opettajaan, että saisi enemmän tietoa asuntokuvioista. Lisäksi huomasin, että opinnäytetyön alustava suunnitelma pitäisi palauttaa ensiviikolla? Ja onko mulla ollut ajatustakaan asiasta? Ei. Tai no, on. Sen verran, että aihepiiri on tiedossa, ja mahdollinen toimeksiantajakin. Mutta kaikki riippuu nyt siitä toimeksiantajasta, olisko niillä jotain ideaa tiedossa vai pitääkö mun kysellä esim. kaupungilta kiinnostaisko tän tyylinen aihe. Huoh... Olen taas niin ajoissa tän kanssa, kun perjantaina vasta laitoin viestiä tonne yhdistykselle :D. Mutta kun tähän mennessä olen vain yrittänyt nettiä selailemalla pähkäillä näkökulmaa tähän mun aiheeseen, ja vasta nyt kun tuijottelin tuota ideapaperia, tajusin että ehkä tähän mahdolliseen toimeksiantajaankin olisi hyvä ottaa yhteyttä :D. No, toivottavasti he myös vastaa nopeasti, ja homman saisi sillä tavalla jonkinmoiseen alkuun.

Loppuun vielä muutama kuva kännykän syövereistä, jottei kaikista näistä postauksista tulisi totaalisen tylsiä ja kuvattomia. Toivottavasti tästä kollaasista saa edes jotain selvää:

1.  Vähä järvimaisemaa kuvailemassa. Kevät ja kesä on niin ihanaa aikaa, kun alkaa viimein taas   vihertää

2. #arkihaaste #koulussa #tylsää?

3. Greyn anatomia <3

4. After work ;)

5. Olin vahtimassa perhetuttujen lasta, ja hän päätit kerätä mulle voikukkia :)

 

Toinen harjoittelu

Ennen kuin menen sen tarkemmin toiseen harjoitteluun tai mihinkään tavoitteisiin tai muihin, ajattelin tulla nopeasti kertomaan fiilikset ensimmäisestä päivästä. Koko viikonloppu meni oikeastaan vaan hengaillessa, ja yritin jotenkin päästä ymmärrykseen siitä, että en oikeasti enää tule palaamaan tonne edelliselle osastolle, vaan nyt olis taas uudet haasteet edessä.

Ensimmäisen päivän fiiliksiä siispä. Ihan ensimmäiseksi kiinnitin huomiota osaston ankeuteen. Ei jumalaut, luulin että meillä on vähän rähjääntynyttä tuolla toisella paikkakunnalla, mutta eheei... Siellä sentään on kivan sairaalan valkoista, mikä muuten on värinä (vaikkakin aika tylsä niin) raikas. Myös pöydät on uusittu ehkä joskus edellisen vuosikymmenen puolella, ja jokaiselta potilaalta löytyy radiot ja sängyn yläpuolella oleva valo toimii hienon sängyssä kiinni olevan säätimen kautta. Tuolla taas huomion kiinnitti heti ne harmahkot seinät yhdistettyinä myrkynvihreisiin oviin. Voin kertoa että tunnelma ei ole ollenkaan valoisa :D. Moni muukin juttu sisustuksessa ja muissa ratkaisuissa pisti heti silmään, mutta ehken kuitenkaan mene niihin nyt sen tarkemmin. Mutta seuraavan kerran kun joku valittaa tosta edellisestä sairaalasta, niin kehotan ehkä tonne tutustumaan :D. Meillähän oli tuolla edellisessä tähän verrattuna hyvinkin modernia... Tämä toki on vain ensivaikutelma, ja sekin aika pinnallinen. 

Mutta mitä tulee mun ohjaajiin, niin toinen ainakin vaikutti tosi mukavalta ja kiinnostuneelta mun ohjauksestani. Aika samanlaiselta tuntui kuin mun edellisetkin ohjaajat, tosi kiinnostunut selittämään mulle asioita ja ottamaan itsekin selvää ja näin. Tiesinkin jo tosin etukäteen, että hän on mukava, koska kaveri auliisti mua informoi. Eli sikäli ei tarvinnut jännittä. Toista en ole vielä nähnyt, mutta toivottavasti hän on vähintään yhtä mukava! Myös muut vaikutti ihan kivoilta, tosin eipä tässä nyt vielä montaakan ihmistä kerinnyt yhden vuoron aikana näkemään sen kummemmin. 

Aika erilaistahan tuolla on. Vaikka vaikeaa vielä yhden vuoron perusteella nyt sen kummempaa analyysiä tehdä, koska ei tiedä millaista tuolla jatkossa on esim. iltaisin tai päivisinkään... Esim. taukojen pidossa huomasin kuitenkin heti eroa, ja no tietysti kyse on taas ihan erilaisesta työyhteisöstä. Myös päiväohjelma on ainakin sikäli erilainen, että hoitajat ei ilmeisestikään sen kummemmin jaa ruokaa saatikka keräile lautasia pois. Korkeintaan auttavat laitoshuoltajia. Mikä on mun mielestä ihan outoa, kun on tottunut siihen, että ne ruokailut kivasti rytmittää päivää, kun aamulla pitää laittaa aamupalakärry valmiiksi ja jakaa aamupala, tai no sama homma kaikissa ruokailuissa. Juomat kärryyn (mikälie tarjoiluvaunu olikaan), ruokakärry mukaan ja menoksi. Ja illalla iltapala piti tehdä alusta alkaen itse, keittää teet ja tehdä leivät yms. Tuolla ei tietenkään edes ole keittiötä tätä varten, vaan kaikki tulee valmiina. No, eipä tarvitse huolehtia mistään ruokakorttien teostakaan, kun ilmeisesti kaikki tehdään puolesta. 

Tässä nyt siis ihan lyhyesti ja ytimekkäästi päällimmäiset ajatukset. Ei nyt ihan ovin sulavaa tekstiä, mutta piti vain päästä kertomaan ihan ekat ajatukset. Katsoo sitten miten fiilikset muuttuu viiden viikon aikana :D. Toivottavasti ne nyt johonkin suuntaan muuttuu, positiivisemmiksi siis! Tällä hetkellä vielä vähän sellainen, njääh - tunne. Tottakai kivaa päästä oppimaan taas uusia asioita, mutta vähän jotain kevätväsymystä ehkä liikkeellä, ja toisaalta ei hirveästi huvittaisi opetella kaikkea alusta. Vaikka on sitä kai jotain tähän mennessä oppinut muistakin harjotteluista... Silti paljon olisi taas opittavaa, ja ärsyttää myös se, että taas viiden viikon päästä pitäisi aloittaa uudessa paikassa. Tai no todennäköisesti teen muutaman vuoron jo sitä ennen. Enkä edes saanut sitä kesätyöpaikkaa, minne kaikista eniten halusin, eikä edellisestä harjoittelustakaan auennut, koska kesätyöläiset oli jo valittu. Täältäkään ei tarvitse töitä toivoa, koska joku osasto ilmeisesti lakkautetaan ja jotain. Ja valivali. Noo, itsepähän kesätyöpaikkani valitsin, ja eiköhän tästä keväästä ja kesästä vielä ihan kiva tule. Toivottavasti ainakin :). Nyt kuitenkin kömmin peiton alle, jotta jaksan taas huomenna ihan uudella tarmolla!

Byäääää

Itken (no en aivan oikeasti, mutta melkein tekisi mieli). Kurkussa kuristaa, ja olen varma etten tule enää sopeutumaan arkeen, johon ei kuulu nimeltä mainitsemattoman sairaalan kirurgian osastoa numero 1. Never. Miten muka mun pitäisi pärjätä jatkossa ilman sitä loistavaa henkilökuntaa, niitä lukuisia naurunhetkiä kahvihuoneessa ja toimistossa sekä ennen kaikkea mun ihania, ihania ohjaajiani? Saatikka niitä potilaita? Niitä hetkiä, kun istuttiin ohjaajan kanssa toimistossa, ja eksyttiin selailemaan netistä taloilmoituksia sekä nauramaan osalle niistä (joo, työaika on työaikaa, mutta vannon ettei silloin oikeasti ollut muuta tekemistä ;D). Ja sitä, kun hiljaiselta vaikuttaneen toimistossa istuskelun jälkeen tulikin kiire hakemaan potilasta leikkurista sekä jakamaan päivällistä kaikille halukkaille. Niitä päiviä, kun oli täysin rauhallista ja päiviä, kun taas oli jatkuvasti jotain tekemistä ja potilaat kaipaili enemmän apuja kaikessa. Potilaiden vastaanottoa, raportin antoa leikkaussaliin.... Ihan kaikkea. Etenkin sitä henkilökuntaa ja ilmapiiriä, joka oli ennen kaikkea lämmin ja vastaanottavainen. Sitä, että keneltä tahansa saattoi kysyä apuja. Kaiki olivat myös motivoituneita työhönsä, ja jokaisesta näkyi se halu tehdä sitä työtä ja kehittää itseään. Sanoo joku potilas lehden tekstaripalstalla mitä tahansa, niin kyllä tuolla oli erittäin osaava henkilökunta.

Mutta niin. Lupasin kertoa näin viimeisen päivän kunniaksi meidän rutiineista. Elikkäs. Jokaisessa paikassa, missä hoitotyötä tehdään, luultavasti alkaa aina aamu raportilla. Niin myös tuolla. Ensin yökkö kertoili yöstä, ja sen jälkeen sitten paneuduttiin enemmän uusiin sekä vanhoihin potilaisiin, ja missä kenenkin kohdalla mennään. Raportin jälkeen sitten jaettiin potilaille aamupala ja otettiin uudet potilaat vastaan. Tarvittaessa joltakulta mitattiin myös verensokeri ennen aamupalaa, ja lisäksi yksi hoitajista jakoi aina aamulääkkeet (yleensä meillä lääkkeet jakoi sairaanhoitajat - tai joskus me opiskelijat, jos kaksoistarkastus oli jo tehty). Aamupalan jaon jälkeen oli hoitajien tauko, johon mahdollisesti kuului myös erinäisten asioiden käsittely (mm. viime tiistaina aamun tauolla pidettiin samalla kokousta aiheesta haiprot). Sitten siinä puoli yhdeksän tai yhdeksän maissa alettiin hakemaan kärryjä aamutoimia varten, lääkärin kierrosta riippuen. Mitään järkeähän ei olisi ollut änkeä lääkäreiden ja kierrolla olleen hoitajan kanssa samaan aikaan samaan potilashuoneeseeen, joten siksi yleensä odoteltiin että lääkärit ovat jo ohittaneet ainakin ensimmäisen huoneen. Plus joskus lääkärit antoi siinä kierrolla ohjeita esim. dreenien ja katetrien poistosta, jolloin oli ihan järkevää odottaa että lääkäri on nähnyt potilaan. Kierron sekä aamutoimien jälkeen oli raportti, jossa kierolla ollut hoitaja kertoi tehdyistä päätöksistä ja muutoksista, sekä informoi paikalla olleita muiden alojen ammattilaisia mahdollisista konsultaatiotarpeista ym. (esim. sosiaalihoitaja kävi monesti keskustelemassa potilaiden jatkohoidosta heidän kanssaan ja järjesteli tarvittavia jatkohoitopaikkoja, fyssari kävi kuntouttamssa potilaita jne.). Tässä välissä yleensä myös kirjattiin aamupesuista, ja itse esimerkiksi saatoin välillä jo ennen yhtätoista aloitella lääkkeiden jakoa. Yhdentoista aikohin (usein jo siinä puolelta) oli hoitajien ruokatauko, ja about puoli 12 saapui ruokakärry potilaiden ruokien jakamista varten. Päivällä sitten yleensä noin muuten käytiin viemässä potilaita leikkuriin tai tutkimuksiin, haettiin takaisin, vietiin lääkkeitä, avustetiin vessaan ja takaisin ynnä muuta. Yhden aikoihin tehtiin sitten lämpökierto, eli mitattiin kaikilta leikkauspotilailta ja muilta keillä oli tarvetta mittaukselle niin lämpö, ja samalla kyseltiin vointia, vatsan toimintaa ynnä muuta. Kahdelta jaettiin lääkkeet, ja iltavuoron saapuessa töihin yksi sairaanhoitajista (1 kummastakin ryhmästä) piti aina raportin iltavuorolaisille. Useimmiten potilaat myös kotiutuivat iltapäivästä, jolloin iltapäivään kuului myös papereiden hommailua potilaille, lääkkeiden tsekkailua (onko potilaalla kaikki tarvittava kotona, käykö hän samana päivänä apteekissa vai annetaanko osastolta mukaan lääkkeitä), kyytien tilailua ja potilaiden ohjausta kotihoitoon. 

Iltavuoroon sitten kuului lähinnä ruoan jakoa sekä iltatoimissa avustamista, plus sitten samana päivänä leikkauksesta tulleilta mittailtiin tasaisin väliajoin verenpaine ja happisaturaatio ja tietysti tarkkailtiin vähän tiiviimmin yleisvointia. Sitten tietysti potilaita avustetiin vessaan ja wc - tuolille, annettiin lääkkeitä ym. (ilalla toki myös ihan jaettiin porukalle säännölliset lääkkeet, iv:t ym.) Toisessa ryhmässä monesti kai illalla tehtiin joskus ihan haavahoitojakin, mutta meillä harvemmin sellaisia siinä illassa oli. Toki itselle taisi sattua aina vaan poikkeuksellisenkin rauhalliset illat :D. Mutta joo. Ja toki ilalla sitten saatettiin esim. kävelyttää potilaita ympäri osastoa. Ja joskus saattoi olla, että joku potilas ei ollut vielä edes saapunut takaisin leikkauksesta päivävuoron aikaan, jolloin hakeminen ym. jäi sitten iltavuorolle. Ja toki niin ilta- kuin päivävuorossakin saattoi tulla uusia potilaita myös toisista sairaaloista sekä päivystyksestä ja valvonnasta.

Mutta siinä siis meidän päivät noin niinkuin tiivistettynä. Aamuvuorot usein oli aika kiireisiä, illasta sitten oli rauhallisempaa. Ei kuitenkaan mun makuun ollut liian kiireistä ainakaan tällä hetkellä, vaan tekemistä oli aikalailla sopivasti, jotta ehti oikeasti kiinnittää huomiota potilaisiinkin Ja pääosinhan meidän potilaat oli varsin mukavia, joten heidän kanssaan oli kiva toimia. Oli kuitenkin hyvä päästä näkemään ja kokemaan hirmu monenlaista, ja hirmu monen tyyppisiä ihmisiä ja potilaita. Kyllähän sitä jos jonkinnäköistä tyyppiä ehti tuon viiden viikon aikana näkemään, kun oikein muistelee ;). Kaikki oli kuitenkin myös kovin ymmärtäväisiä mua kohtaan, ja ymmärsi kun kerrottiin, että harjoittelen vasta. 

Kuinka hyvältä muuten tuntuikaan, kun lähtiessäni vielä oikein halattiin molempien ohjaajien kanssa, ja mulle sanottiin, että "susta tulee vielä hyvä hoitaja". Lupasin myös piipahtaa joskus käymään tuolla, ja tulla kertomaan kuulumiset. Ja todellakin menen, jos vaan tulee sellainen hetki että olen lähettyvillä, koska kyllä mäkin haluan kuulla sitten mitä kaikille tuolla kuuluu. 

Arviointi

Ensin ajattelin, että kirjoittaisin arvioinnista ja muutenkin viimeisen viikon tunnelmista huomenna kun mulla on viimeinen päivä, mutta sitten ajattelin, että jotakuta saattaisi ehkä myös kiinnostaa kuulla hieman, että minkälainen on normipäivä (meidän) kirurgisella osastolla? Rutiinit toki vaihtelee eri paikoissa, mutta kuitenkin. Ja koska tänään on kuitenkin vielä kaikki niin tuoreessa muistissa, niin ajattelin, että päivitän nyt fiilikset arvioinnista, ja huomenna sitten vielä kertoilen vähän, miltä tuntuu jättää toi paikka ja vaihtaa toiseen, ja samalla sitten meidän päivärutiineista. 

Tosiaan, mulla oli siis tänään arviointikeskustelu, ja onneksi opettaja raahautui ihan fyysisesti paikalle, sillä niin oli paljon mukavampaa jutella (tässä siis ehti tapahtua monenmoista käännettä, ennen kuin saatiin aika sovittua). Arviointi jännitti, vaikka uskoinkin että ohjaajat on olleet mun kanssa palautteissaan aika paljon samaa mieltä. Vaan kyllähän se aina hieman jännittää. Onneksi mun ohjaajani on huipputyyppi, ja ennen kaikkea oikeudenmukainen ja sellanen lempeä sekä hyvä ohjaamaan ja opettamaan. Hänellä ei myöskään ole kauhean kauaa omasta valmistumisestaan, joten hän ymmärtää kyllä tosi hyvin minkälaista on olla nuori ja opiskelija. Opettajakin ihan mukava, joten sillain ei kuitenkaan tarvinnut sen suurempia pelätä. 

Kehitettävää sekä oman arvioinnin että opettajan palautteen mukaan olisi etenkin nyt siinä omien ajatusten esille tuomisessa. Ilmeisesti jonkin verran tässä parannuin harjottelun aikana, ja kysyttäessä multa kyllä löytyi vastaus, mutta jälleen kerran sanottiin sitä samaa, että hankalaa tietää mitä toinen ajattelee (ja ennen kaikkea mitä jo osaan ja mitä en) ja kuinka motivoitunut toinen on työhön, jos ei koskaan tuo ajatuksia esille. Keskusteltiin myös tästä asiasta, ja itse toin esille, että mä koen ehkä hankalaksi kysyä, jos en edes tiedä tavallaan että mitä voisi kysyä (jos ei ole hajuakaan asiasta), ja kun en tosiaan ehkä oikein osaa kyseenalaistaa. Jossain vaiheessa joku myös kysyi, että onko mulla itsellä sellainen ajatus, että mun pitäisi jotenkin tietää kaikki. Tai ei nyt ihan noilla sanoin, mutta kuitenkin. Ehkä siinä myös tosiaan on se, että varsinkin jos on asioita, joista muistan, että näitä on aikaisemmin koulussa joskus käsitelty ja periaatteessa nää pitäisi osata, mutta en ehkä osaakaan, niin myöntää se. Ehkä silloin tulee ajateltua, että kai noi nyt olettaa mun osaavan, ja mitähän ne ajattelee jos en osaakaan. Siitäkin huolimatta, että mulle sanottiin, etten todellakaan ole tyhmä, jos en jotain osaa. Vaan että se on osa sitä ammatillisuutta, että osaa kysyä ja pyytää apua. Ja niinhän se onkin, kyllähän tuollakin huomasin, kuinka työkaverit kyseli toisiltan apua ja neuvoja, ja konsultoi eri alojen ammattilaisia. Lisäksi sain kommentin, että mun pitäisi enemmän selittää potilaille, mitä teen (esim. dreeniä irrottaessa). Mun ohjaaja myös muistutti, että ihan jo se, että kerrotaan mitä tehdään, vähentää pelkoja. Ihan vaikka ei tehtäisi mitään erikoista, isompaa toimenpidettäkään. Mikä oli aika hyvä kommentti mun mielestäni.

Mutta sitten ne positiiviset kommentit. Arvioinnin mukaan toimin eettisesti potilaan oikeuksis kunnioittaen, ja huomioin heidät yksilöinä. Hoidan myös tehtäväni luotettavasti, ja osaan ottaa palautetta vastaan. Anna potilaiden tehdä itse sekä kannustan omatoimisuuteen. Harjaannuin harjoittelun aikana raporttien sekä kotihoito-ohjeiden antamisessa. Potilaiden kohtaaminen sujuu hyvin, ja kehityin harjoittelun aikana potilaan huomioinnissa sekä kommunikoinnissa. Tulen kaikkien kanssa toimeen, ja kunnioitan muita. Osaan jakaa lääkkeitä oikein sekä laimentaa antibiootteja, ja lääkehoitoa toteuttaessani olen tarkka ja huolellinen. Ilmeisesti omaan myös hyvät kädentaidot,eli kanylointi ja verinäytteet sujuu ainakin jotenkin :D. 

Tossa siis nyt osa niistä kommenteista, joita sain. Ihan kaikkea en jaksanut kirjoittaa, mutta siis kehittämisehdotuksia oli loppujen lopuksi aika vähän siihen nähden, mistä lähdettiin. Eli melkein sieltä jostain nollatasosta, koska sairaalamaailma oli mulle aivan vieras. Oikeastaan ns. "negatiivisia" kommentteja (aka kehitysehdotuksia) ei juuri ollutkaan kuin nuo mitä kirjoitin, tai kaikki muut liittyy noihin. Sitten positiivisia olisi ollut vielä enemmänkin. Opettaja myös kommentoi, että täytyy muistaa, että olen ollut harjoittelussa vaativalla osastolla, ja siihen nähden suoriutunut harjoittelussa hyvin. Ja toisaalta tämä oli myös vasta ensimmäinen harjoittelu sairaalan puolella erikoissairaanhoidossa.

(En kyllä tiedä, kiinnostaako ketään edes lukea tämän tyyppisiä postauksia, ja joskus mietin kuinka järkevää on avautua esim. noista kehitettävistä jutuista, mutta kun ainakin toistaiseksi olen yrittänyt jonkin verran anonyminä pysytellä, niin tämä on toiminut myös jonkin sortin päiväkirjana. Ja muutenkin haluan olla mahdollisimman avoin, ja toivon että näistä teksteistä välittyisi kuitenkin se kehitys. Toivottavasti myös tämän kaltaisista postauksista nyt joku saisi jotain irti.)

Viimeisiä viedään

Niimpä, neljä päivää enää. Ja minä kun en tahtoisi ikinä tuolta pois. En ikinä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, ottaen huomioon että aloitin panikoinnin tästä harjottelusta jo puoli vuotta ennen. Tai oikeastaan jo siinä vaiheessa, kun meillä oli koulussa sisätautien ja kirran harjotteluihin liittyviä aineita ja harjoiteltiin kanylointia sun muuta. Olin ihan satavarma, että olen kaikkien kauhu epäonnistuessani kerta toisensa jälkeen kanyloinnissa ja tiputtaessani aina tippaletkut lattialle ja saadessani kaikki steriilit jutut kontaminoitumaan ja mitähän vielä. Vaan toisin kävi. Kanylointi sujuu jo ihan hyvin, jos saan jonkun siihen viereen vielä hieman opastamaan. Lääkkeiden jako on jo ihan tuttua hommaa, ja nesteitä olen saanut luvan laittaa yksikin tippumaan, kun homma sujuu (tosin osastolla tästä käydään kyllä tällä hetkellä vääntöä, että onko opiskelijalla lupa yksin tiputtaa nesteitä tai edes korkata kanyyleja). Tällä viikolla otin jopa ihan yksinäni potilaan vastaan, ja kirjoittelin leikkauksesta saapuvasta potilaasta tulotiedot efficaan ja tein potilaalle lääkelistan. Yksin. Tai no melkein yksin. Uskallan myös myöntää jos en osaa jotain, vaikka se kysely on juu hankalaa edelleen. Raportoinnin harjoittelu on vielä hieman vaiheessa, mutta tiedän että mua ei syödä elävältä vaikkei se niin täydellisesti menisikään. Vastahan minä harjoittelen. 

Viime viikolla pääsin myös käymään skopioissa ja leikkauksessa. Niin, sain kuin sainkin lopulta sen leikkauksen järjestettyä itselleni! Harmittaa, että se jäi hieman viime tippaan, ja tässä vaiheessa ei ollut enää kauheasti vaihtoehtoja. Tosin eipä tuolla muutenkaan niin hirveän ihmeellisiä loppujen lopuksi tehdä ainakaan ihan rutiinisti (toki esim. joku syöpäleikkaus tai pannikulektomia olis voineet olla sellaisia jännempiä, mutta niitä ei nyt juuri sattunut olemaan)... Tai mikä nyt sitten on jännittävä ja mikä ei, olisihan joku proteesileikkauskin ollut varmasti kokemisen arvoinen, mutta kun niissä pitää olla niin tarkkoja "steriileydestä" (miten ihmeessä toi nyt taipuukaan), että niihin ei opiskelijoita tuolla oteta. Lähinnä kuitenkin tarkoitin, että kaikki oikeasti vaativammat sydänleikkaukset ja muut on sitten isommissa sairaaloissa.Toisaalta myös esim. sappileikkauskin olisi voinut olla mielenkiintoinen, mutta seuraava mahdollinen sattui menemään noiden skopioiden kanssa päällekkäin, niin valitsin sitten mieluummin olkapääleikkauksen. Eihän se ehkä kovin "jännittävä" sinänsä ollut, koska kyseessä ei ollut edes avoleikkaus vaan tähystys, mutta toisaalta oli kuitenkin hyvä kokea se leikkaushomma ylipäätään ja nähdä miten sitä potilasta ohjataan (varsinkin, kun leikkaus tehtiin puudutuksessa). Ja että mitä kaikkea pitää valmistella ennen sitä leikkausta, ja miten potilasta tarkkaillaan (joka leikkauksessahan on myös omat riskinsä!). Se puuduttava lääkäri sattui myös olemaan tosi kiva, ja selosti mulle kokoajan mitä siinä ultraäänilaitteessa (jonka avulla puudutettava kohta haettiin) näkyi, ja näytti mulle kaikkea muutakin kuin vain sen puudutettavan kohdan (esim. missä menee kaulavaltimo jne). Hän myös selitti siitä puudutteen vaikutuksesta, ja nyt opin että ohuet hermosäikeet aistii kylmän (ohuet kipusäikeet myös puutuu nopeammin, minkä takia puutumista testataan kylmillä pirtu - tupoilla). Leikkaava lääkäri ei sitten paljoa selitellytkään, mutta hoitajat sitten hoiti sen puolen :). Ja olihan se itse leikkauskin kuitenkin lopulta aika "siisti". Toisaalta siitä sai myös aika hyvin irti juuri sen takia, että se oli tähystys, (jolloin kaikki näkyi siinä näytöllä) ja oikeastaan olikin aika mielenkiintoista seurailla näytöltä niitä tapahtumia sekä kaikkien toimintaa. Kaiken kaikkiaan leikkauksesta jäi siis tosi mukava fiilis. Oltiin myös sovittu mun ohjaajan kanssa, että mä hoidan tän potilaan sitten alusta loppuun saakka, ja sainkin siis olla siis mukana ottamassa häntä vastaan, suoritin tulohaastattelun ja leikkauksen jälkeisen tarkkailun siihen saakka mitä pystyin + myöhemmin olin myös mukana kotiutuksessa. Eli siinä tuli sitten harjoiteltua oikein urakalla sitä potilaan hoitopolkua ja tarkkailua.

Skopioita oli myös jännä seurata. Kävin siis tähystys - yksikössä seuraamassa parit gastroskopiat sekä hysteroskopian ja kolonoskopian. Gastroskopia oli kyllä vähän sellainen, että muutaman kerran potilaan kakoessa sai kyllä itsekin pidätellä oksennusta.... No, ainakin opiskelijakaverilla oli hauskaa, kun hän oli nähnyt gastroskopian jo aikaisemmin ja tiesi mitä odottaa, eikä hällä tehnyt tippaakaan pahaa, toisin kuin mulla :D.

#missä nimikyltti  #hukkaan aina kaikki kynät jonnekin :(

Viikko nro 3

Enää kaksi viikkoa jäljellä! Tällä hetkellä aika positiiviset fiilikset harjoittelusta, ainoastaan mua harmittaa, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi katsoa itselleni leikkausta. Plus haluaisin myös labraan joksikin päiväksi, mutta en tiedä että pitääkö mun itse soitella sinne vai miten, ja ehtiiköhän sinne edes enää. Kysyin asiasta meidän osastonhoitajalta, mutta mulle ei paljoa auta, jos sanoo että "no varaat sinne ajan", kun tarviin ihan konkreettiset ohjeet, että pitääkö mun soittaa sinne vai käydä ja keneltä mä eitä kysyn ja näin. Tietysti kysymällähän sekin selviäisi, ja mun piti tällä viikolla hoitaa noi molemmat pois alta, mutta jotenkin kaikki päivät on olleet niin kiireisiä ettei mukamas ehtinyt. No maanantaina on sitten pakkopakko tarttua puhelimeen tai jotain, ettei nyt omaa typeryyttä jää sitten varsinkaan tuo leikkaus kokematta. Kieltämättä aika olis aika siistiä päästä näkemään joku tyräleikkaus tai kohdunpoisto tms. ;)

Mutta mitä sitten olen muka tehnyt kaikki päivät? No. Perushoidon lisäksi olen jakanut lääkkeitä, ja valmistanut + tiputtanut antibiootteja ja perusnesteitä (sain jopa luvan muutaman kerran laittaa tippumaan ihan ilman, että joku seisoo vieressä vahtimassa!) sekä veriä. Veren tiputtaminen oli kyllä aika kuumottavaa, kun mun ohjaaja varoitteli, että se pussi menee helposti rikki, jos sen letkun runttaa sinne liian varomattomasti. Ekoilla kerroilla siis lähinnä vain avustin, mutta eilen sain tehdä kaikki ihan itse. Sinänsähän se ei ole sen kummoisempaa kuin minkään muunkaan nesteen tiputus, mutta on siinä kuitenkin enemmän asioita, mitkä pitää huomioida (mm. verenpaineen ja mahd. kuumeenkin mittaus ennen tiputusta, mahdolliset verestä saatavat reaktiot jne.). Pääsin myös kanyloimaan pariinkin otteeseen, ja otin jopa verikokeen! En kyllä tosiaan sanoisi olevani mikään mestari kanyloinnissa vieläkään, mutta ainakin olen joka kerralla osunut suoneen. Paitsi kerran onnistuin puhkaisemaan suonen, ja potilaan käsi turposi, hupsista (lucky me kyseessä oli vain suolaliuos, jota sinne kudokseen pääsi, kun testattiin kanyylin toimivuutta). Onneksi potilas ei ollut milläänsäkään, ja ei kun uusi yritys! Jälkeenpäin sain myös tuosta kehuja, että hienosti sain laitettua, vaikka potilaan suonet ei olleetkaan helposti näkyvissä. Verikoe oli myös kuumottava tilanne, varsinkin kun molemmat mun ohjaajat oli siinä tuijottamassa, mutta hyvin se kuitenkin meni! Osallistuin viikon aikana lisäksi haavahoitoon sekä kotiutuksiin, ja otin muutaman potilaan vastaan sekä annoin potilaasta raportin leikkuriin. Niin ja pidin iltavuorolaisille raportin yhdestä potilaasta. Raportin antaminen on kyllä ehdottomasti sellainen, mitä pitää vielä jatkossa harjoitella, koska verrattuna johonkin vanhainkotiin siellä on niin paljon asioita, mitä pitää muistaa sanoa. Nimi, ikä, miksi tullut, mitä tehty (jos muutakin kuin leikkaus, mahdolliset tulokset, esim. röntgen), monesko leikkauksen jälkeinen päivä, lääkityksistä, muut sairaudet, onko ollut liikkeellä, miten voi, onko kotiututumista suunniteltu yms.... Toisin kuin viime kesänä vanhainkodilla yleensä kerrottiin vain voinnista/minkälaisella tuulella on ollut, jos oli käynyt suihkussa/saunassa ja jos vatsa oli toiminut. Usein meillä vielä tehtiin niin, että kaikki kertoi niistä, jotka oli hoitanutkin, ja joskus joku saatettiin kuitata toteamalla "ei hällä mitään erikoista ole ollut, tässä aulassa istuskellut", kun monesti oli päiviä ettei oikeasti mitään sen kummempaa joillain asiakkailla ollut. He kuitenkin oikeasti asui siellä, ja kaikki asukkaat oli hoitajille tuttuja. Toki mielenterveyspuolen harkassakin harjoittelin raportin pitoa, mutta vain kerran. Ja olihan se sielläkin ihan erilaista, kun kyse oli ihan erilaisista potilaista, ja hekin oli siellä paljon pidempään kuin mitä noi meidän potilaat tuolla kirralla. Vielä kun tuolla on se kuntoutus kaikki kaikessa: leikkauksen jälkeinen olotila vrt. vaikka toinen post operatiivinen päivä, jolloin on ehkä ensimmäistä kertaa jalkeilla vrt. kotiutuspäivä.

Jos nyt jotenkin tähän loppuun vielä yleisesti summaisin kolmannen viikon jälkeisiä fiiliksiä, niin jotenkin viime viikkoon verrrattuna tämä viikko sujui niin paljon paremmin. Nyt tuntuu, että on päässyt jo vähän jyvällekin asioista, ja uskaltaa vähän enemmän tehdä myös yksin. Tuntuu, että olen hirveästi oppinut tuolla eri asioita, ja myös halu oppia on lisääntynyt. Vielä kun vaan saisi hieman enemmän rohkeutta peliin, niin hyvä olisi ;). Siihenkin on kuitenkin nähtävissä parannusta! Selasin juuri tänään omia tavoitteitani, ja katselin, että kunhan tuon leikkauksen ja labran saisi järjestymään, niin oltaisiin loppujen lopuksi jo aika hyvällä mallilla. Haavahoidot on tosin kanssa sellainen, että mun pitäisi mahdollisesti sopia joku päivä hoitavani vähän eri potilaita kuin normaalisti. Meillä siis on jaettu porukkaa niin, että kaikki ei hoida kaikki ei hoida aivan kaikkia, ja niissä huoneissa mitä itse enemmän hoitelen, harvemmin on pahempia haavoja. Mutta onneksi mulla on ensi viikolla monta päivää, etten ole omien ohjaajieni kanssa samassa vuorossa, niin sen kun kysäsen joltain muulta että voisko hän ohjata mua (niin, että pääsisin osallistumaan haavahoitoihin). Sitten voikin haikein mielin pakata kimpsut ja kampsut, ja suunnata kohti seuraavaa harjoittelua. Onneksi sitä ennen on kuitenkin vielä yhteensä 9 vuoroa jäljellä. 

//: Miten tää kävi taas? Kirjoitin tän siis jo perjantaina, mutta näemmä jätin jälleen julkaisematta. Tai en mä tiedä. Ilmeisesti tää oli julkaistuna, mutta ainakin toi bloggerin mobiiliversio näytti että kun muokkasin tärä, niin tää oli mennyt vaan tallennettuihin tms. No eniveis, labrapäivä check! Leikkaus... No melkein. We'll get there.

Toinen viikko

Toinen viikko harjoittelua jätti jälkeensä hieman erilaiset fiilikset kuin ensimmäinen. Oli paljon asioita missä onnistuin, ja mitä opin, mutta myös paljon sellaista, missä mielestäni epäonnistuin. Ensinnäkin oko viime viikko kului niiskutellen ja köhien, mikä ei todellakaan auttanut. Ja jo koko viikko alkoi sillä, että raahauduin paikalle neljän tunnin yöunilla. Eli ei mikään paras alku viikolle.

Viikon aikana keskusteltiin mun toisen ohjaajan kanssa, joka kyseli, että onko sulle tullut mitään kysyttävää. Hetken mietittyäni totesin, ettei ongelma ole niinkään siinä, ettenkö uskaltaisi kysyä. Ongelma on, että en ehkä uskalla myöntää itselleni, jos en osaa jotain tai joku on epäselvää, enkä sitä myöten myöskään annan itselleni lupaa muodostaa kysymyksiä. Vakuutan vain itselleni osaavani asian, tai päättelen aisioita omassa päässäni tuomatta näitä päätelmiä kuitenkaan esille. Sen jälkeen ohjaajani totesi, että se, että uskaltaa kysyä, on kuitenkin osa ammatillisuutta ja ammattilaiseksi kasvamista. Mikä on tietenkin täysin totta. Lisäksi ohjaajani muistutti, että hän ei kuitenkaan tiedä mitä mä jo valmiiksi osaan, eikä aina osaa siksi kertoa kaikkea, tai sitten kertoo sellaista minkä jo tiedän, ja siksi olisi hyvä olla itse aktiivinen. Niimpä. Vaan helpommin sanottu kuin tehty. Olen kuitenkin mielestäni hieman parantunut tässä viime harjotteluun nähden, ja esim. toimenpiteitä tehtäessä uskallan aina kysyä apua, samoin jos vaikka raportilla tulee vastaan sellaisia sanoja mitä en tiedä. Puhuttiin myös oma-aloitteisuudesta, ja että sitä voisi olla vielä lisää. Mielestäni olen ollut joissain asioissa hyvinkin oma-aloitteinen, mutta myönnän että välillä voisin olla vieläkin oma-aloitteisempi.

Lisäksi keskustelin myös toisen ohjaajani kanssa harjoittelustani, ja kerroin mitä olimme aikaisemmin keskustelleet toisen ohjaajan kanssa. Tähän mennessä olen ollut enemmän tuon ensimmäisen kanssa samoissa vuoroissa, mutta kerroin kuitenkin tuosta keskustelusta ja omista fiiliksistäni siihen liittyen, kun tuli puheeksi nämä kuluneet kaksi viikkoa. Hän muistuttikin, että kyseleminen ei missään tapauksessa anna kenestäkään "tyhmää" kuvaa, vaan päin vastoin se on osa viisautta, ja kyselemällä osoittaa myös kiinnostuneisuutta. Niin, samaahan viime harjoittelussakin ohjaajani mulle sanoivat. Nyt vaan pitäisi vielä saada se iskostettua jonnekin, ja uskaltaa rohkeasti kyseenalaistaa ja miettiä asioita. Jotenkin vaan pistin nyt viime harjottelun jälkeen koulussakin huomiolle, että itse helposti otan asiat vastaan sellaisina kun ne on, kun taas ehkä taas jotkut toiset luokkaverit sattaa tunnillakin enemmän kyseenalaistaa asioita ja kysyä, että miksi näin. Eli varmasti kuten jo oikeastaan ensimmäisessä harjoittelussa mietin, tämä on sellainen juttu, mitä mun on pakko ihan tietoisesti kehittää koko opiskeluajan.

Mutta ei viime viikko kuitenkaan ihan plörinäksi kuitenkaan mennyt, vaan kuten sanoinkin, niin kyllä sieltä löytyi myös sellaisia hetkiä, missä oikeasti koen oppineeni ja kehittyneen. Varsinkin viimeiset kaksi päivää olivat sellaisia, että tunsin oppivani lähes kokoajan jotain uutta ja kehittyväni. Vietin nimittäin torstain ja perjantain hieman toisella puolella kuin missä normaalisti, ja pääsin harjoittelemaan potilaiden vastaanottoa (anestesialomakkeen täyttämistä ym.), potilaiden kotiuttamista, potilaille soittoa ja raportin antamista leikkaussalihoitajalle. Noi kaksi vuoroa olivat kyllä hirveän antoisia, ja ohjaajani jopa kehui mua! Kehityin kuulemma tosi paljon noiden vuorojen aikana noissa asioissa, ja myös itselle jäi tosi hyvä fiilis. Yllätyin jopa siitä, miten rohkeasti lopulta lähdin mukaan noihin juttuihin, ja kuinka hyvin ne alkoi luistaa. Voisin kuvitella, että myös jatkossa tuntuu huomattavasti helpommalta sanoa ohjaajalle että hei "mä voisinkin ottaa tän potilaan vastaan". Kuten ohjaajani mulle sanoikin sen käydyn keskustelun yhteydessä, että kun vaan rohkeasti yrittää jotain ja huomaa onnistuvansa, niin myös itsetunto ja rohkeus yrittää jatkossakin kasvaa! Lisäksi varsinkin noiden kahden päivän aikana huomasi myös, että tosi hyvin oikeasti ihmiset ymmärtää, että on vasta harjoittelija. Toki kaikki potilaat ei aina välttämättä sitä niin ymmärrä, mutta suuri osa kyllä. Ja kyllä sekin helpottaa, kun tajuaa että ei sua syödäkään elävältä, vaikka vähän tulee ehkä takelleltua sanoissa tms. =).

Onneksi on vielä 3 viikkoa jäljellä!

Sananen harjoittelusta

Nyt, kun harjottelua on jo viikko takana, ajattelin kirjoitella muutamia ajatuksia tänne.

Ensinnäkin, mun pelot osoittautuivat aivan turhiksi, ja kaiken kaikkiaan osastolla on hyvin vastaanottavainen  ja lämminhenkinen työyhteisö, ja se ryhmähenki siellä on ainakin yhtä hyvä kuin edellisissäkin. Ellei parempikin. Tuolla kaikki ottaa ilomielin mukaansa (niin kuin aiemminkin), ja mun ohjaajat on aivan huippuja. Vaikka mulla on omasta mielestäni ollut hyvät ohjaajat myös aikaisemmin, nää on  jotenkin aivan huiput. Tai sellainen tunne on ainakin tällä hetkellä. Jotenkin nää on vaan sellaiset tyypit, että vaikka meidänkään luonteet ei ehkä aina ihan kohtaa, molemmat on kuitenkin kärsivällisiä, jaksaa opettaa ja selittää, ja heiltä mä uskallan oikeasti kysyä apua enkä pelkää näyttää, jos en jotain osaa.Tosin tässä on kyllä osittain kyse myös siitä, että oon itse koittanut petrata tossa, ja miettiä ettei se ole maailmanloppu jos ei jotain osaa. Vaikka siinä vaiheessa tuntuukin äärimmäisen typerältä, kun ei saa neulan suojusta irti tai edes lääkettä vedettyä neulaan ilman äärimmäistä keplottelua. Olenhan minä sentään jo toisen vuoden opiskelija. Mutta hei, oppimassahan tuolla ollaan. 

Ja oppinut minä toki olenkin. Tänään oli aivan ihana, kun osastonhoitaja otti mut puheilleen, ja käytiin siinä sitten läpi mun tavoitteita ja muuta (ensinnäkin, varmaan ei missään aikaisemmassa harkassa ole osastonhoitajaa kiinnostanut sen suuremmin mun tavoitteet, kunhan on ohimennen kysynyt kuulumiset, ja ehkä jossakin kohtaa kysäissyt, että onko tavoitteita täyttynyt). Lopuksi kun lähdin, niin hän vielä oikein totesi toivovansa ihan sydämensä pohjasta, että mä saisin tuolta paljon eväitä tulevaa ammattiani varten :)! Tämän viikon ajan olen aika pitkälti tehnyt perushoitoa, mutta on se todella erilaista kuitenkin taas eri paikassa, vielä kun kyse on kuitenkin leikatuista ihmisistä. Ja omasta mielestä on ollut kivakin, että on lähdetty sieltä helpoimmasta päästä, ja on saanut rauhassa tutustua siihen työhön ja niihin potilaisiin. Kuitenkin sairaanhoitaja sitten on vähän enempi lääkehuoneessa ja hoitaa paperijuttuja. Mulla on siis toinen ohjaaja lähihoitaja, ja toinen sairaanhoitaja, mikä on ihan huippu juttu. Itse kun en edes sitä perushoitoa mitenkään kavahda. Sen lisäksi olen myös saanut olla mukana hakemassa ja viemässä potilaita leikkaukseen, poistanut kanyylejä ja dreenin, seurannut epiduraalikatetrin poistoa, käynyt röntgenissä, kirjannut... Pikku hiljaa myös osaston rutiinit alkaa käydä tutuiksi, tosin ensi viikolla pitäisi ehkä vielä enemmän kiinnittää huomiota siihen leikatun potilaan jälkitarkkailuun. Tosin lupasin myös katsoa lääkehommia ja alkaa harjoittelemaan raportointia ensi viikolla, että saas nähdä. Sain onneksi kuitenkin ihan kirjallista materiaalia tosta tarkkailun toteutumisesta juuri tuolla osastolla, että siitä on hyvä lähteä.

Oikeasti kertaakaan mua ei ole ennen vuoroa sen suuremmin jännittänyt mennä tonne, ei ole tarvinnut miettiä mokailuja tai sitä mitä muut musta ajattelee. Tai no jaa sitä nyt mietin monesti muulloinkin ihan liikaa. Mutta kun sitten taas ekasta paikasta muista, että vaikka osastolla sinänsä oli mukavia työntekijöitä ja näin, niin joka ikinen aamu mua jännittä aivan hulluna, ja mietin vaan että mitä kaikkea päivä tuo tullessaan, ja entäs jos mokaan jotain. Saatikka sitten jos oikeasti mokasin jotain. Vaikka jossain kohti olen toki miettinyt, että tää ei kyllä ole lainkaan mun juttu. Mutta nyt taas on ihan postiiviset fiilikset, että ainakin mielenkiinnolla tutustun tohon työhön ja on paljon halua oppia ja nähdä kaikenlaista. Myös positiiviset kommentit potilailta ja omaisilta lämmittää aina mieltä :).

Eikä ole edes jännittänyt se, että joka päivä kohtaan jonkun uuden ihmisen. Vaikka aluksi mietin paljon, että miten tämä tulee onnistumaan. Mutta siellä se on niin jotenkin niin neutraalia, kun onhan se tilanne kaikille muillekin hoitajille aina uusi, ja tietysti myös sille potilaalle (Aika paljon parannausta tapahtunut siis myös mussa, kun alunperin on kuitenkin lähdetty tilanteesta, jossa en uskaltanut sanoa sanaakaan ventovieraille ihmisille!). Joskus vieläkin tulee toki omasta mielestä kiusallisiltakin tuntuvia hiljaisia hetkiä, mutta nautin kuitenkin potilaiden kanssa jutustelusta. Ja meidän potilaat kuitenkin on tuolla kaikki yleensä ainakin muutaman päivän, niin siinä ehtii ihan hyvin jo vähän tutustuakin. Vaikka ehkä siihen hoitosuhteen laatuun vois myös kiinnittää vielä enemmän huomiota, mutta onhan tässä neljä viikkoa aikaa vielä petrata kaikkea. Nyt on saanut vasta ensikosketuksen hommaan.

//: okei, tää viesti jäi viime viikolla siispä julkaisematta. Tästä ja eilisestä jäi oikeataan hiukan eri fiilikset, mutta siis kaiken kaikkaan olen kyllä yllättäen viihtynyt tuolla osastolla tosi hyvin.

Ursäkta, men jag förstör dig inte.

Ummm, voi olla että toi lause kuullaan muutamaan kertaan huomenna ruotsin suullisessa. En tajua mihin ihmeeseen mun ruotsin ja matikan taidot on kaikki kadonneet lukion jälkeen, nimittäin uusin tänään kai kolmannen kerran yhden lääkelaskukokeen, ja toisen toistamiseen. Omasta mielestä meni kyllä ihan hyvin, mutta samaa mieltä olin toki myös kaikilla edellisillä kerroilla. Ja nyt pelkään, että tein jälleen kerran jonkun ihan typerän virheen. Vaikka kuitenkin luin aikanaan pitkän matikan. Myös ruotsissa pärjäsin aikanaan ihan hyvin, mutta nyt ruotsin kurssilla oon kuitenkin saanut aika moneen otteeseen palautetta muun muassa sanajärjestyksistä...

Mutta ruotsista ja lääkelaskuista eteenpäin. Meillä on nyt joulun jälkeen jatkunut sisätauteihin liittyvät opinnot, ja ollaan niihin liittyen opiskeltu muun muassa sappikivipotilaiden sekä munuaistauteja sairastavien potilaiden hoitoa. Lisäksi on ollut lastentauteihin liittyvä kurssi, ja päihdehoitotyön kurssi. Siskirran labrat alkaa myös kohta, ja niiden puitteissa päästään ainakin elvyttämään ja harjoittelemaan avanteen hoitoa :D. Elvytystä ja ensiapua on luvassa myös erään toisen kurssin puitteissa, mutta silloin toimitaan itse vetäjinä. Ja toisin kuin aika moni muu meidän luokalta, itse odotan innolla rastien vetämistä! Jotenkin tykkään hirveästi kaikesta tollasesta rastien ja ryhmien vetämisestä, vaikka en tiedä olenko loppujen lopuksi edes niin hyvä siinä, ja ainakin jännitän toisinaan etukäteen aika paljon. Siitäkin huolimatta että olen aikaisemmin kyllä toiminut jonkin verran muun muassa kerhonohjaajana. 

Myös harjoittelut kolkuttelee ihan oven takana. Toiseen harjotteluun olen menossa päiväkirurgiselle osastolle, ja toinen tämän kevään harjoittelu on näillä näkymin neurologisella osastolla. Kieltämättä jännittää hieman! Varsinkin tuo kirurginen osasto. Jotenkin toi mielenterveyspaikka oli niiin mun juttu, että pelkään etten pärjääkään osastolla, jossa enemmän juuri hoitotyö painottuu niihin toimenpiteisiin. 5 viikkoa on kyllä toivon mukaan riittävän pitkä aika oppia tykkäämään myös siitä maailmasta, mutta paljonhan riippuu myös mun tulevasta ohjaajastani. Mikä onkin toinen juttu, joka jännittää. Tähän mennessä oon viihtynyt ihan superhyvin kaikissa harkka- ja muissa paikoissa, mutta mitäs jos nyt ei käykin huonompi tuuri? Mitäs jos saan jonkun ihan kamalan ohjaajan, enkä viihdy siellä osastolla (tai siis niissä, mutta lähinnä tuo kirurginen osasto jännittää, kun siellä ei kukaan tuttu ole ollut harjottelemassa/töissä) ollenkaan? Toki tiedän, että kouluun voi aina ottaa yhteyttä, mutta.... Tai entäs jos minä vain olen yksinkertaisesti ihan huono, sohin kaikki kanyylit jonnekin ohi, ja potilaiden saruraatiot ja muut huitelee jossain ihan muualla kuin missä pitäisi, enkä edes huomaa mitään? Mitä jos en tulekaan toimeen niiden potilaiden kanssa?

Toisaalta tiedän, tai ainakin haluan uskoa, että osa mun peloista on ihan turhia. Tulinhan mä toimeen myös edellisen paikan potilaiden kanssa, miksen siis myös tulevien harjoitteluiden? Ja olenhan minä tähänkin asti oppinut ja pärjännyt. Plus että harjoittelemaanhan sinne kuitenkin mennään! Ehkä mun pitäisi enemmänkin vaan niellä ylpeyteni ja jatkaa samaa linjaa, mitä jo viime harjoittelussa treenasin - opetella hyväksymään se, että on okei vaikkei osaiskaan heti kaikkea. Toisaalta esimerkiksi tuolla kirurgian osastolla on myös hyvää se, että potilaspaikkoja on lähemmäs 40. Vaikka eihän tuolla osaston luonteen vuoksi mitään monimutkaisia juttuja tietenkään tehdä, ja toisaalta jossain määrin myös toi n. 40 tuntuu todella suurelta (vaikka kaikki nyt ei olekaan kaikkien hoidettavina?), niin ainakin siihen määrään sisältyy monia erilaisia potilaita! Neurologisella osastolla ne nyt sitten on tietysti vähän enemmän samanlaisia, mutta sinänsä neurologia on mun mielestä tosi mielenkiintoista.

Asiasta kukkaruukkuun, olisko teillä mitään ehdotuksia mistä voisin näiden perus kuulumisten lisäksi kirjoitella? Ulkomaan vaihdosta on ainakin varmasti tulossa juttua, jahka tämä juttu tästä nyt etenee... Sen verran olen kuitenkin tehnyt sen eteen, että selvitin haun alkavan tässä alku keväästä, ja mainitsin myös meidän tutor-opettajalle asiasta ohimennen. Mutta niin mulle saa heittää ihan vapaasti ehdotuksia ja kommentteja!

Harjoittelusta

5vk syöksyi ohitse niin nopeasti, että vasta nyt ehdin tännekin kirjottelemaan. Olin siis harjoittelussa mielenterveyskuntoutujien hoitopaikassa, joka oli tavallaan laitoksen ja asumisen välimuoto. Meidän potilaat oli tosi vaihtelevan tasoisia, osa oli jo paljon paremmassa kunnossa kun sitten taas joillakin oli ihan selkeitä psykoottisia oireita ym. Ongelmia heillä oli myös ihan laidasta laitaan, ja jokaisella vaihteli se olotila aika paljon, et oli huonompia ja parempia päiviä tai jaksoja. Suurin osa oli nuoria aikuisia, mut oikeestaan ihan laidasta laitaan oli eri ikäistä porukkaa.

Tänään mulla oli siis viimeinen päivä, ja samalla palautekeskustelu. Palautetta tuli niin positiivista kuin sitten sellaistakin, missä mulla olis kehitettävää. Kaiken kaikkiaan harjottelu meni kuitenkin hyvin, ja voin sanoa viihtyneeni paikassa hurjan paljon. Positiivista palautetta tuli potilaiden kohtaamisesta ja ryhmätuokioiden vetämisestä, sekä mm. työaikojen noudattamisesta, mutta kehitettävää olis vielä työyhteisötaidoissa sekä vastuun ottamisessa (omasta oppimisesta). Aika pitkälti samoja asioita olin itsekin kirjoitellut omaan itsearviointiini, ainoastaan ehkä vasta nyt myöhemmin on tajunnut, että mulla olis siis ihan tosi paljon kehitettävää työyhteisötaidoissa. Tai jotenkin et ehkä kuitenkin enemmän omassa mielessäni keskityin liian paljon vuorovaikutukseen niiden asukkaisen kanssa, tai siis että olis pitänyt paljon tietoisemmin pyrkiä kehittämään myös työyhteisötaitoja. Ainut asia mikä jälkeenpäin jäi harmittamaan kirjallisessa palautteessa, oli kohta jossa puhutaan kontaktin ottamisesta. Koska minä kyllä ymmärrän, että ohjaaja tarkoitti sillä suhdetta muihin työntekijöihin, mutta sen vois ymmärtää niinkin etten ottanut itse lainkaan kontaktia asukkaisiin. Mikä taas ei pidä lainkaan paikkaansa, itseasiassa se sujui jopa pelättyä paremmin. Ennen harjottelua mua pelotti siis hirveästi juurikin se kontaktin ottaminen niihin asiakkaisiin, ja vuorovaikutussuhteen luominen heihin. Mutta ihan hyvin loppujen lopuksi sain kuitenkin vuorovaikutussuhteen rakennettua, ainakin omasta mielestäni. Ja ehkä jotain voisi päätellä siitäkin, että lähtiessäni muutamat kyseli koska palaan takaisin... (Näillä näkymin en ainakaan ihan heti, mutta kiinnostais ehkä jossain vaiheessa heittää tonne keikkaa.)

Palautekeskustelun aikana harmitti ja kiukutti saatu negatiivinen palaute. Siitäkin huolimatta, että olin heidän kanssaan samoilla linjoilla. Tai ehkä juuri sen takia: tiesin, että he on oikeassa. Nyt myöhemmin mieli on kuitenkin jo tasoittunut, ja pystyy paremmin taas huomaamaan ne asiat, joissa kuitenkin kehityin jakson aikana. Ja niitähän on paljon. Kaiken kaikkiaan ehkä sellanen hoitajan identiteetti ja taito kohdata se asiakas/potilas kehittyi hurjan paljon. Erityisesti positiivinen fiilis tuli, kun mulle kommentoitiin että erään meidän uudemman asukkaan kohdalla oikein huomas sellasen ammatitaidon tms., kun hän selkeästi oli enemmäin sellanen keiden kanssa olen aikaisemmin ollut tekemisissä (kehittymistä on siis huomattavissa!). Ja se mikä on huomattavaa, on että varsinkin tänään kun mietin kuluneita viikkoja, tajusin että ainakin tällä hetkellä nimenomaan tän tyyppinen työ olis sellanen mitä tykkäisin vastaisuudessa tehdä. Voi olla että mielipide muuttuu sitten keväällä kun pääsee sisätaudeille ja kirralle, mutta mä kyllä tykkäsin ihan älyttömästi siitä hoitotyöstä tuolla: sen sijaan, että olis pitänyt osata jotain "temppuja" (vaikka tottakai tuollakin piti pistää ja jopa tehdä haavahoitoja, ja sairaanhoitajat huolehti mm. labrojen ottamisesta), oli erilaisia ryhmätuokioita (ruoan laittoa, askarteluja, aistituokioita...), istuskeltiin katselemassa televisiota, käytiin kaupassa, keskusteltiin, pelattiin, järjestettiin itsenäisyyspäiväjuhlaa.... Toki esimerkiksi tuolla sitten oli myös väkivallan uhka aina läsnä, eikä kaikki tietenkään aina sujunut niin ideaalisti, mutta siis ylipäätään tollanen vähän tavallaan rauhallisempi työskentely vois olla se mun juttu. Ja siis sellanen, missä ehtis ihan aidosti kohdata sen ihmisen. Perhekoti, kouluterveydenhuolto, neuvola, päivätoiminta, jotkut kuntoutusosastot..... Esimerkiksi juuri kesällä tykkäsin olla siellä vanhainkodilla, vaikka tokikaan vanhainkodit ei aina niin rauhallisia ikävä kyllä ole. Ehkä just senkin takia terveydenhoitaja on mulle sopiva alavalinta, ja muistan meidän opettajan joskus sanoneenkin että terveydenhoitajaksi usein hakeutuukin sellaiset vähän rauhallisemmat. Toisaalta on kiva, että on vaihtoehtoja mistä valita, ja että tässä opiskelujen aikanakin pääsee kokeilemaan ja näkemään monenlaista! Seuraavana sitten keväällä on kirra, ja voihan se olla että innostun vaikka siitäkin samalla tavalla ;).

Hyvää joululomaa kaikille! Itse saan viettää nyt ihanan pitkän loman, ja yritän mahdollisuuksin mukaan vältellä koulukirjoja. Pari koulutyötä pitäis kuitenkin väsätä, ja ajan kuluksi kävin myös vähän kirjastossa...