3kk ja 1 päivä

Kesätöitä takana siis. Niin se kesä vain hurahti ohitse :(. Ja vaikka ensin olin sitä mieltä, että en varmasti tule tuolla kesätyöpaikassa koskaan viihtymään, niin (kuten olen jo todennutki) siinähän kävi sitten kuitenkin niin, että viihdyin. Paremmin kuin hyvin! Oikeasti, parempaa kesätyötä saa hakea. Vaikka mielelläni olisinkin mennyt myös esim. jommalle kummalle edellisistä harjoittelupaikoistani, ja ihan varmasti viihtynyt hyvin myös niissä. Tuolla oli kuitenkin hyvää se, että kaikki ymmärsi mun olevan vasta opiskelija, mutta toisaalta myös, että multa löytyy jo alalta kokemusta ja tietotaitoa, ja kohteli myös sen mukaisesti. Eli kuten oikeaa työntekijää. Muistan hyvin, kun ensimmäisellä viikolla meille kesätyöntekijöille pidettiin infotilaisuus, jossa puhuttiin siitä että kun me ollaan kuitenkin vielä opiskelijoita, ja toivottavasti sikäli saamme paljon lisää oppia ja kehitytään ammatillisesti. Näin todellakin tapahtui! Koska vaikka meille kesätyöntekijöille ei kuulunutkaan mitään paperien pyörittelyä (paitsi kirjaaminen), puhelinasioiden hoitelua (esim. yhteyden pito omaisiin tai sairaalaan) tms., niin kuitenkin tuolla on päässyt treenaamaan monia taitoja. Kuten jo aikaisemmassa postauksessa myöskin totesin. Mutta vasrinkin viime viikko oli hyvin tapahtumarikas, ja piti sisäällään omaisten tapaamista, asikkaiden tilan arviointia ja seuraamista, sitä perushoitoa, haavahoitoa, leikin ohjaamista jne... Varsinkin tapahtumarikas viikko siis, ja osoitti kyllä taasen, että kyllä sitä vanhainkodissakin sattuu ja tapahtuu, ja työ voi olla yllättävänkin haastavaa joskus.

Mulla on siis jäljellä enää yksi työvuoro tuolla (ainakin näillä näkymin. Sijaiskutsujahan tuolta pukkaa, kun porukkaa on sairaslomalla, mikä on sikäli kiva että tietää olevansa haluttu. Vaihdon jälkeen onkin tarkoitus jatkaa tuolla sijaisena opiskelujen ohessa). Sen myötä tietysti on miettinyt paljon noita edellä mainittuja asioita: missä sitä tulikaan kehityttyä, ja millainen hoitaja minusta on kasvanut. Mielestäni kehityin paljon asiakkaiden/potilaiden kohtaamisessa ja asiakkaille/potilaille (tässä tapauksessa siis asukkaille) juttelussa. Kuitenkin erästä esseetä vääntäessäni erityisesti tämä kohta pysäytti:

Se herätti mietiimään, olenko ehkä jossain kohtaa itse syyllistynyt tähän höpötyspuheeseen, ja ajatellut kääntäväni asukkaan ajatukset "jälleen tähän hetkeen" ilmoittamalla lähestyvästä ruoka-ajasta (ennen lainausta esiintyi siis kertomus levottomasta ja masentuneesta Saara-mummosta, joka mm. pyrki pois ruokailutilanteesta). Ajatus on varmasti siinä hetkessä tuntunut hyvältä, ja ehkä joskus se toimiikin. Jos aina vain ajettelee synkkiä asioita, ei niistä ajatuksista oikein pääse eroonkaan. Mutta auttaako jatkuva ajatusten kääntö muualle sittenkään, vai käykö niinkuin lainatussa tekstipätkässä sanotaan? Toisaalta muistan kyllä hämärästi hetkiä, joissa selkeästi hiljaa myönsin itselleni, etten oikein tiedä mitä sanoa, ja toisaalta hetkiä, joissa en sitten sanonut mitään. Muistanpa myös jonkun kerran keskustelleni mm. taivaasta ja kuolemasta eräänkin asukkaan kanssa. Joka tapauksessa erityisesti tämä katkelma herätti ajattelemaan, kuinka tärkeää on aidosti pyrkiä kohtaamaan jokainen potilas/asukas omana yksilönään. Ja ettei aina tarvitse höpöttää! Onneksi minulla on vielä paljon aikaa ja mahdollisuuksia oppia lisää ja kehittyä hoitajana. Tämä kesä antoi paljon lisää kokemusta ja työkaluja sekä ennen kaikkea uskoa omaan itseen.