Summer And Sun

Harjoittelu siis loppui, ja kesäloma alkoi. Tai kesäloma ja kesäloma.... En muista kuinka paljon olen kesätöihin liittyen tänne kirjoitellut, todennäköisesti en kuitenkaan kovin paljoa. Siispä, aloittakaamme aivan alusta. Muistanette nimittäin kuitenkin, kun mielenterveysharjoittelun aikoihin hehkutin, kuinka paljon tykkäsin siitä paikasta, ja myös siitä että siellä ei niin paljoa tehty mitään erikoisia toimenpiteitä (vaikka loppujen lopuksi ihastuin myös "perus" osastotyöhön :D)? No niin. Sehän oli samoihin aikoihin, kun päätin että todellakin lähden sinne vaihtoon. Niimpä päätin tammikuussa kesätyöhaun alkaessa, että voisi olla kiva hakea johonkin mielenterveyspaikkaan. Kuitenkin, koska halusin pitää vaihtoehdot avoimena, laajensin aluetta myös muihin potentiaalisiin paikkoihin, jotka olisivat ehkä vähän erilaisia, kuin missä olen tähän mennessä ollut. Tärkein kriteeri oli kuitenkin, että edelliskesän tapaan en palaisi vanhempien paikkakunnalle, vaan jäisin opiskelupaikkakunnalle. Ensinnäkin kesän vietto siellä houkutteli, mutta toiseksi koti-ikävän määrä olisi varmasti syksyllä vaihdon koittaessa kasvanut triljoonakertaisesti, mikäli olisin ensin viettänyt kesän kotona (, jossa ei ensinnäkään melkein ikinä ole yksin). Tosin ympäristön painostuksesta laitoin kuitenkin myös viestiä edelliseen työpaikkaan. Lisäksi laitoin ensimmäiseen harjoittelupaikkaan, ja sinne osastolle missä olin harjoittelussakin, hakemukset. Kieltämättä harmittaa näin jälkeenpäin, että noista kahdesta viimeisestä tuli hylkäys, vaikka silloin en ihan tosissani ehkä niitä hakemuksia laittanutkaan.

Loppujen lopuksi kävin täällä kahdessa haastattelussa. Toinen paikka oli sellainen, että sinne olisin ensisijaisesti halunnut ihan sydämeni pohjasta, ja koska haastattelu meni hyvin (ja haastattelijan kommenttien perusteella olin jo lähes varma paikasta) jätin menemättä erääseen kolmanteen haastatteluun. Jälkeenpäin ajateltuna myös se harmittaa, mutta eipä tuolle enää voi mitään. Onneksi sentään tuosta toisesta paikasta tuli hyväksyvä vastaus. Paikka on aikailailla saman tyylinen mitä viimevuonnakin, eli ikäihmisten parissa ollaan vieläkin, mutta silti ihan erilainen. Tuolla järjestetään jonkin verran toimintaa myös paikan ulkopuolisille, ja paljon enemmän kaikenlaista viriketoimintaa, ryhmiä yms. Mikä on tosi kiva. Ensimmäinen ajatukseni paikasta tosin oli, että mitenkähän tulen tuolla koko kesän viihtymään.... Talo on iso, ja varsinkin aamuisin ja iltaisin pesujen aikaan on kiireistä. Lääkehoitolupia mulla ei myöskään tuolla ole, ja tulevaisuudessa ehdin antaa näytön luultavasti vain suun kautta annettavista lääkkeistä. Lääkehoitoa ei siis siinä mielessä myöskään juurikaan tule, toisin kuin viime kesänä. Onhan tuolla muutenkin ihan erilaista, kuin osastolla sairaanhoitajaharjoittelijana. Nyt vähän aikaa paikassa olleena voisin kuitenkin sanoa, että siellä on ihan mahdollista viihtyä ainakin nyt tämä kesä. Työkaverit on mukavia, ja siellä on monta muutakin kesätyöläistä jotka on aloittaneet nyt vähän aikaa sitten. Myös asukkaat on suurimmaksi osaksi mukavia. Ja nyt kun päivärytmi on jo vähän tuttu ja asukkaatkin alkaa käydä päivä päivältä tutummiksi, on helpompi toimia yksinkin, eikä tunne olevansa enää kokoajan ihan niin hukassa :).

Grillaamassa kavereiden kanssa;)

                               

Uimarannalla. Harmi, että säät on taas viilenneet....

Tanssiakatemia <3. Kesä on siis vihdoin täällä! Harmi vain, että tämä on viimeinen kausi kyseenomaisesta sarjasta.

Waterloo Road. Tv:n (aka Netfilxin) orja, vai mitä?

Opiskelua vaihtoa varten...

Lomalomaloma

Niimpä, nyt on viimeinenkin 5 viikon harjoittelujakso kevään osalta taputeltu! Rankkaa oli välillä, mutta ainakin omasta mielestä selvisin ihan hienosti. Nyt on jopa ikävä takaisin osastolle, tai siis sellainen tunne että myös tuolla olisi mieluusti jatkanut pidempäänkin. Vaikka ihan tosi alussa oli sellainen tunne, että en millään tule ikinä oppimaan noita kaikkia paperisysteemejä (taino sähköisiähän ne, mutta siis esim. Effica tuntui toimivan tuolla ihan toisella tavalla, kuin mitä aikaisemmissa paikoissa), enkä mitään muutakaan. Sitten tuli taas parempi fiilis, ja aloin jo viihtyäkin osastolla. Minkä jälkeen totesin, että minä ja mun toinen ohjaajani ollaan ehkä hiukan eri maailmoista, mikä taas latisti tunnelmaa. Keskivaiheilla muutenkin oli ehkä hieman kiinnostus hukassa, ja ajattelin että ehkä ton tyyppinen osasto vaan ei ole mun paikka. Silloin tuntui että ei tästä tule mitään, mä en viihdy tuolla enkä varmaan edes pääse harjoittelusta läpi. Mutta siitäkin noustiin jälleen ylöspäin, ja lopulta huomasin oikeasti viihtyväni tuolla! Ja saatiin jopa keskusteltua ton toisen hoitajan kanssa, ja nyt ymmärrän häntä huomattavasti paremmin, ja lopussa oli taas helpompaa olla hänenkin kanssaan. Varsinkin eilinen ja tämä päivä oli oikein mukavia, eikä lopussa olisi tehnyt mieli sanoa ollenkaan heippoja.

Lopun itsearviointia tehdessäni mietin, että opinko tällä jaksolla ollenkaan mitään. Mutta kun sain arvioinnin valmiiksi, ja pidettiin loppukeskustelu yhdessä ohjaajan ja ohjaavan opettajan kanssa, totesin että olenhan minä oppinut aika paljonkin. Niin myös mun ohjaajan mielestä. Eikä se kaikkein suurin anti tällä jaksolla ollutkaan ehkä mitkään yksittäiset toimenpiteet tai lääkehoidolliset jutut, vaan ylipäänsä sellanen ammatillisuus ja sairaanhoitajana toimiminen, missä päästiin mun mielestä molemmissa taas askel eteenpäin. Tiedän, että mulla on asioita, missä pitää kehittyä, jokaisella valmistuneellakin on, mutta ainakin mun molemmat ohjaajat sanoi edelleen etä kyllä susta vielä hyvä tulee. Ja toivottavasti tuleekin :). Rohkeutta vaan vielä vähän lisää.

Ensi viikolla pitäisi aloittaa taas uudessa paikassa. Jotenkin ei taas yhtään kiinnostaisi opetella kaikkea alusta, mutta tiedänhän minä jo tämän harjoittelun perusteella, että tää tunne menee ohi, ja mikäli siellä vaan on kiva työporukka, niin varmasti tulen viihtymään. Eniten ehkä vaan harmittaa se, että ei tullut ihan tosissaan haettua minnekään sairaalamaailmaan. Vaan kun ajattelin silloin joskus alkukeväästä, että mitä jos se ei olekaan yhtään mun juttu, ja jätin sitten hakematta. No nyt olisi kuitenkin tunne, että se olisi. Toisaalta oon kuullut aika monesta osastosta täältä huonoa juttua, mutta esim. vanhempien kaupungissa laitoin hakemusta vain yhdelle osastolle.... "Yllättävää" etten siis sinnekään päässyt. Toisaalta on mulla on varmasti myös jotain opittavaa ihan perusjutuissakin, ja siksi on hyvä mennä sinne vielä treenailemaan sitä ihan perus potilaan kohtaamista ja muuta. Ja onhan se ainakin taas vähän erilainen paikka kuin missä olin esimerkiksi viimekesänä.

Ah, tekotaiteelliset kuvat <3. Noei, mutta tää nyt yrittää kai esittää mun työavaimia ja pukuhuoneen kaappia. Tai on tossa muitakin avaimia...

Pukukaapin sisältö. Vaan missä kaikki housut kuvasta?

Meitsi. Valitettavasti naamakuvaa ette musta saa, ette varsinkaan työpäivän jälkeen. Trust me, tästäkin tilanteesta yritin naamakuvaa napata, mutta eheeei.... 

Kesä <3

Toivottavasti lämpimät palaisi pian ja järvivedet lämpiäis. Tahtoo uimaan!

Lisää tekotaiteellisuutta. Pakko oli instagrammissa vähän leveillä meikän vapaapäivällä :D.

ps. Hittovie on muuten rasittavinta ikinä, kun naapurina on henkilö, joka ei ymmärrä hiljaisuutta, ja että se alkaa kello 11. Ja että vaikka se alkaa kello 11, mielellään sitä mötäkkää voisi hiljentää jo siinä kympin aikoihin. Mä ymmärrän, että hän on joku narkkari/juoppo, jolle todennäköisesti ei ole mitään väliä tuleeko se hiljaisuus 23.00 vai 05.00, mutta mun mielestä olisi erityisen kiva päästä uuteen työpaikkaan virkeänä. Vaan toivomiseksi näyttää jäävän ainakin tällä erää (isännöitsijälle kyllä lähtenyt valitus).

Pps. Jos joku ihmettelee, niin mulla oli siis julkaistuna toinenkin teksti, mutta siitä näemmä katosi osa jonnekin. Olkoot se siis ainakin nyt toistaiseksi julkaisemattomana.

Ensimmäinen viikko vol. 2

Noniin, huomenna starttaa siispä toinen viikko paikassa nro 2. Tällä kertaa olen siis sisätautien harjoittelussa. 

Ensimmäinen viikko meni jälleen aikalailla osastoon tutustuessa, ja nyt tuntuu että pikkuhiljaa alkaa olla osaston päiväjärjestys tuttu. Aika haastavan osastonhan olen jälleen ilmeisesti valinnut, mutta ainakin tähän mennessä olen viihtynyt tuolla tosi hyvin, ja tuntuu että tuolla varmasti myös oppii jälleen paljon. Potilaita meillä on tosi laidasta laitaan, on vanhempaa ja nuorempaa, hyväkuntoisempaa ja saattohoidettavaa. Joillain on puhevaikeuksia tai muita toiminnan ongelmia, joillain taas on puhtaasti se itse sairaus ongelmana. Ja nyt kun olen vihdoin päässyt kunnolla taas orientoitumaan tähän hommaan, niin huomaan jopa viihtyväni tuolla ;D. Mun molemmat ohjaajat onneksi tosi kivoja. Tai toisen kanssa en ole vielä toistaiseksi ollut yhtään samassa vuorossa (huomenna sekin edessä, jaiks!), mutta ainakin ton toisen kanssa synkkaa tosi hyvin. Tosiaan kuten sanoinkin jo, niin hän on tosi saman tyyppinen kuin mitä mun edelliset ohjaajat: antaa tehdä paljon itse, jos sanon että osaan ja haluan tehdä, mutta kuitenkin on aina siinä lähettyvillä tavoitettavissa, jos jotain tulee ja pitää musta huolen. Myös muut on olleet kivoja ainakin tähänmennessä. 

Tähän mennessä olen käynyt seuraamassa muutamaa toimenpidettä, ohjannut potilasta, hoitanut valvontapotilaita ja tutustunut hieman siihen, millaista on hoitaa potilaita, jotka on oikeasti akuutisti ja vakavasti sairastuneita ja kytkettyinä koneisiin, opetellut käyttämään happiviiksiä ja micromistiä, jakanut lääkkeitä... Aika paljon ihan sellaista perushoitoa ollut, mutta jännää aina huomata miten erilaista eri paikoissa on, ja miten eri tavalla asioita voi tehdä.

Tällä viikolla yritin myös hoitaa noita vaihtoon liittyviä juttuja pois alta, mutta toistaiseksi homma tökkäsi siihen, että en tiedä vielä harjottelun työvuoroja kuin ensi viikkoon asti, niin en ole pystynyt sopimaan opon kanssa tapaamista. Yritin myös täyttää netissä jotain lomakehommaa sitä vaihtoa varten, mutta sitä varten tarvitsisin jotain todistuksia, mitä multa ei löydy. Eikä meidän vaihtovastaava tietenkään ollut viime viikolla töissä. Hienoa. No, toivottavasti se nyt vastaisi kohta mun viestiini, että saisin ton lomakkeen lähetettyä. Pitäisi myös ottaa yhteyttä tuolla käyneeseen opettajaan, että saisi enemmän tietoa asuntokuvioista. Lisäksi huomasin, että opinnäytetyön alustava suunnitelma pitäisi palauttaa ensiviikolla? Ja onko mulla ollut ajatustakaan asiasta? Ei. Tai no, on. Sen verran, että aihepiiri on tiedossa, ja mahdollinen toimeksiantajakin. Mutta kaikki riippuu nyt siitä toimeksiantajasta, olisko niillä jotain ideaa tiedossa vai pitääkö mun kysellä esim. kaupungilta kiinnostaisko tän tyylinen aihe. Huoh... Olen taas niin ajoissa tän kanssa, kun perjantaina vasta laitoin viestiä tonne yhdistykselle :D. Mutta kun tähän mennessä olen vain yrittänyt nettiä selailemalla pähkäillä näkökulmaa tähän mun aiheeseen, ja vasta nyt kun tuijottelin tuota ideapaperia, tajusin että ehkä tähän mahdolliseen toimeksiantajaankin olisi hyvä ottaa yhteyttä :D. No, toivottavasti he myös vastaa nopeasti, ja homman saisi sillä tavalla jonkinmoiseen alkuun.

Loppuun vielä muutama kuva kännykän syövereistä, jottei kaikista näistä postauksista tulisi totaalisen tylsiä ja kuvattomia. Toivottavasti tästä kollaasista saa edes jotain selvää:

1.  Vähä järvimaisemaa kuvailemassa. Kevät ja kesä on niin ihanaa aikaa, kun alkaa viimein taas   vihertää

2. #arkihaaste #koulussa #tylsää?

3. Greyn anatomia <3

4. After work ;)

5. Olin vahtimassa perhetuttujen lasta, ja hän päätit kerätä mulle voikukkia :)

 

Toinen harjoittelu

Ennen kuin menen sen tarkemmin toiseen harjoitteluun tai mihinkään tavoitteisiin tai muihin, ajattelin tulla nopeasti kertomaan fiilikset ensimmäisestä päivästä. Koko viikonloppu meni oikeastaan vaan hengaillessa, ja yritin jotenkin päästä ymmärrykseen siitä, että en oikeasti enää tule palaamaan tonne edelliselle osastolle, vaan nyt olis taas uudet haasteet edessä.

Ensimmäisen päivän fiiliksiä siispä. Ihan ensimmäiseksi kiinnitin huomiota osaston ankeuteen. Ei jumalaut, luulin että meillä on vähän rähjääntynyttä tuolla toisella paikkakunnalla, mutta eheei... Siellä sentään on kivan sairaalan valkoista, mikä muuten on värinä (vaikkakin aika tylsä niin) raikas. Myös pöydät on uusittu ehkä joskus edellisen vuosikymmenen puolella, ja jokaiselta potilaalta löytyy radiot ja sängyn yläpuolella oleva valo toimii hienon sängyssä kiinni olevan säätimen kautta. Tuolla taas huomion kiinnitti heti ne harmahkot seinät yhdistettyinä myrkynvihreisiin oviin. Voin kertoa että tunnelma ei ole ollenkaan valoisa :D. Moni muukin juttu sisustuksessa ja muissa ratkaisuissa pisti heti silmään, mutta ehken kuitenkaan mene niihin nyt sen tarkemmin. Mutta seuraavan kerran kun joku valittaa tosta edellisestä sairaalasta, niin kehotan ehkä tonne tutustumaan :D. Meillähän oli tuolla edellisessä tähän verrattuna hyvinkin modernia... Tämä toki on vain ensivaikutelma, ja sekin aika pinnallinen. 

Mutta mitä tulee mun ohjaajiin, niin toinen ainakin vaikutti tosi mukavalta ja kiinnostuneelta mun ohjauksestani. Aika samanlaiselta tuntui kuin mun edellisetkin ohjaajat, tosi kiinnostunut selittämään mulle asioita ja ottamaan itsekin selvää ja näin. Tiesinkin jo tosin etukäteen, että hän on mukava, koska kaveri auliisti mua informoi. Eli sikäli ei tarvinnut jännittä. Toista en ole vielä nähnyt, mutta toivottavasti hän on vähintään yhtä mukava! Myös muut vaikutti ihan kivoilta, tosin eipä tässä nyt vielä montaakan ihmistä kerinnyt yhden vuoron aikana näkemään sen kummemmin. 

Aika erilaistahan tuolla on. Vaikka vaikeaa vielä yhden vuoron perusteella nyt sen kummempaa analyysiä tehdä, koska ei tiedä millaista tuolla jatkossa on esim. iltaisin tai päivisinkään... Esim. taukojen pidossa huomasin kuitenkin heti eroa, ja no tietysti kyse on taas ihan erilaisesta työyhteisöstä. Myös päiväohjelma on ainakin sikäli erilainen, että hoitajat ei ilmeisestikään sen kummemmin jaa ruokaa saatikka keräile lautasia pois. Korkeintaan auttavat laitoshuoltajia. Mikä on mun mielestä ihan outoa, kun on tottunut siihen, että ne ruokailut kivasti rytmittää päivää, kun aamulla pitää laittaa aamupalakärry valmiiksi ja jakaa aamupala, tai no sama homma kaikissa ruokailuissa. Juomat kärryyn (mikälie tarjoiluvaunu olikaan), ruokakärry mukaan ja menoksi. Ja illalla iltapala piti tehdä alusta alkaen itse, keittää teet ja tehdä leivät yms. Tuolla ei tietenkään edes ole keittiötä tätä varten, vaan kaikki tulee valmiina. No, eipä tarvitse huolehtia mistään ruokakorttien teostakaan, kun ilmeisesti kaikki tehdään puolesta. 

Tässä nyt siis ihan lyhyesti ja ytimekkäästi päällimmäiset ajatukset. Ei nyt ihan ovin sulavaa tekstiä, mutta piti vain päästä kertomaan ihan ekat ajatukset. Katsoo sitten miten fiilikset muuttuu viiden viikon aikana :D. Toivottavasti ne nyt johonkin suuntaan muuttuu, positiivisemmiksi siis! Tällä hetkellä vielä vähän sellainen, njääh - tunne. Tottakai kivaa päästä oppimaan taas uusia asioita, mutta vähän jotain kevätväsymystä ehkä liikkeellä, ja toisaalta ei hirveästi huvittaisi opetella kaikkea alusta. Vaikka on sitä kai jotain tähän mennessä oppinut muistakin harjotteluista... Silti paljon olisi taas opittavaa, ja ärsyttää myös se, että taas viiden viikon päästä pitäisi aloittaa uudessa paikassa. Tai no todennäköisesti teen muutaman vuoron jo sitä ennen. Enkä edes saanut sitä kesätyöpaikkaa, minne kaikista eniten halusin, eikä edellisestä harjoittelustakaan auennut, koska kesätyöläiset oli jo valittu. Täältäkään ei tarvitse töitä toivoa, koska joku osasto ilmeisesti lakkautetaan ja jotain. Ja valivali. Noo, itsepähän kesätyöpaikkani valitsin, ja eiköhän tästä keväästä ja kesästä vielä ihan kiva tule. Toivottavasti ainakin :). Nyt kuitenkin kömmin peiton alle, jotta jaksan taas huomenna ihan uudella tarmolla!

Byäääää

Itken (no en aivan oikeasti, mutta melkein tekisi mieli). Kurkussa kuristaa, ja olen varma etten tule enää sopeutumaan arkeen, johon ei kuulu nimeltä mainitsemattoman sairaalan kirurgian osastoa numero 1. Never. Miten muka mun pitäisi pärjätä jatkossa ilman sitä loistavaa henkilökuntaa, niitä lukuisia naurunhetkiä kahvihuoneessa ja toimistossa sekä ennen kaikkea mun ihania, ihania ohjaajiani? Saatikka niitä potilaita? Niitä hetkiä, kun istuttiin ohjaajan kanssa toimistossa, ja eksyttiin selailemaan netistä taloilmoituksia sekä nauramaan osalle niistä (joo, työaika on työaikaa, mutta vannon ettei silloin oikeasti ollut muuta tekemistä ;D). Ja sitä, kun hiljaiselta vaikuttaneen toimistossa istuskelun jälkeen tulikin kiire hakemaan potilasta leikkurista sekä jakamaan päivällistä kaikille halukkaille. Niitä päiviä, kun oli täysin rauhallista ja päiviä, kun taas oli jatkuvasti jotain tekemistä ja potilaat kaipaili enemmän apuja kaikessa. Potilaiden vastaanottoa, raportin antoa leikkaussaliin.... Ihan kaikkea. Etenkin sitä henkilökuntaa ja ilmapiiriä, joka oli ennen kaikkea lämmin ja vastaanottavainen. Sitä, että keneltä tahansa saattoi kysyä apuja. Kaiki olivat myös motivoituneita työhönsä, ja jokaisesta näkyi se halu tehdä sitä työtä ja kehittää itseään. Sanoo joku potilas lehden tekstaripalstalla mitä tahansa, niin kyllä tuolla oli erittäin osaava henkilökunta.

Mutta niin. Lupasin kertoa näin viimeisen päivän kunniaksi meidän rutiineista. Elikkäs. Jokaisessa paikassa, missä hoitotyötä tehdään, luultavasti alkaa aina aamu raportilla. Niin myös tuolla. Ensin yökkö kertoili yöstä, ja sen jälkeen sitten paneuduttiin enemmän uusiin sekä vanhoihin potilaisiin, ja missä kenenkin kohdalla mennään. Raportin jälkeen sitten jaettiin potilaille aamupala ja otettiin uudet potilaat vastaan. Tarvittaessa joltakulta mitattiin myös verensokeri ennen aamupalaa, ja lisäksi yksi hoitajista jakoi aina aamulääkkeet (yleensä meillä lääkkeet jakoi sairaanhoitajat - tai joskus me opiskelijat, jos kaksoistarkastus oli jo tehty). Aamupalan jaon jälkeen oli hoitajien tauko, johon mahdollisesti kuului myös erinäisten asioiden käsittely (mm. viime tiistaina aamun tauolla pidettiin samalla kokousta aiheesta haiprot). Sitten siinä puoli yhdeksän tai yhdeksän maissa alettiin hakemaan kärryjä aamutoimia varten, lääkärin kierrosta riippuen. Mitään järkeähän ei olisi ollut änkeä lääkäreiden ja kierrolla olleen hoitajan kanssa samaan aikaan samaan potilashuoneeseeen, joten siksi yleensä odoteltiin että lääkärit ovat jo ohittaneet ainakin ensimmäisen huoneen. Plus joskus lääkärit antoi siinä kierrolla ohjeita esim. dreenien ja katetrien poistosta, jolloin oli ihan järkevää odottaa että lääkäri on nähnyt potilaan. Kierron sekä aamutoimien jälkeen oli raportti, jossa kierolla ollut hoitaja kertoi tehdyistä päätöksistä ja muutoksista, sekä informoi paikalla olleita muiden alojen ammattilaisia mahdollisista konsultaatiotarpeista ym. (esim. sosiaalihoitaja kävi monesti keskustelemassa potilaiden jatkohoidosta heidän kanssaan ja järjesteli tarvittavia jatkohoitopaikkoja, fyssari kävi kuntouttamssa potilaita jne.). Tässä välissä yleensä myös kirjattiin aamupesuista, ja itse esimerkiksi saatoin välillä jo ennen yhtätoista aloitella lääkkeiden jakoa. Yhdentoista aikohin (usein jo siinä puolelta) oli hoitajien ruokatauko, ja about puoli 12 saapui ruokakärry potilaiden ruokien jakamista varten. Päivällä sitten yleensä noin muuten käytiin viemässä potilaita leikkuriin tai tutkimuksiin, haettiin takaisin, vietiin lääkkeitä, avustetiin vessaan ja takaisin ynnä muuta. Yhden aikoihin tehtiin sitten lämpökierto, eli mitattiin kaikilta leikkauspotilailta ja muilta keillä oli tarvetta mittaukselle niin lämpö, ja samalla kyseltiin vointia, vatsan toimintaa ynnä muuta. Kahdelta jaettiin lääkkeet, ja iltavuoron saapuessa töihin yksi sairaanhoitajista (1 kummastakin ryhmästä) piti aina raportin iltavuorolaisille. Useimmiten potilaat myös kotiutuivat iltapäivästä, jolloin iltapäivään kuului myös papereiden hommailua potilaille, lääkkeiden tsekkailua (onko potilaalla kaikki tarvittava kotona, käykö hän samana päivänä apteekissa vai annetaanko osastolta mukaan lääkkeitä), kyytien tilailua ja potilaiden ohjausta kotihoitoon. 

Iltavuoroon sitten kuului lähinnä ruoan jakoa sekä iltatoimissa avustamista, plus sitten samana päivänä leikkauksesta tulleilta mittailtiin tasaisin väliajoin verenpaine ja happisaturaatio ja tietysti tarkkailtiin vähän tiiviimmin yleisvointia. Sitten tietysti potilaita avustetiin vessaan ja wc - tuolille, annettiin lääkkeitä ym. (ilalla toki myös ihan jaettiin porukalle säännölliset lääkkeet, iv:t ym.) Toisessa ryhmässä monesti kai illalla tehtiin joskus ihan haavahoitojakin, mutta meillä harvemmin sellaisia siinä illassa oli. Toki itselle taisi sattua aina vaan poikkeuksellisenkin rauhalliset illat :D. Mutta joo. Ja toki ilalla sitten saatettiin esim. kävelyttää potilaita ympäri osastoa. Ja joskus saattoi olla, että joku potilas ei ollut vielä edes saapunut takaisin leikkauksesta päivävuoron aikaan, jolloin hakeminen ym. jäi sitten iltavuorolle. Ja toki niin ilta- kuin päivävuorossakin saattoi tulla uusia potilaita myös toisista sairaaloista sekä päivystyksestä ja valvonnasta.

Mutta siinä siis meidän päivät noin niinkuin tiivistettynä. Aamuvuorot usein oli aika kiireisiä, illasta sitten oli rauhallisempaa. Ei kuitenkaan mun makuun ollut liian kiireistä ainakaan tällä hetkellä, vaan tekemistä oli aikalailla sopivasti, jotta ehti oikeasti kiinnittää huomiota potilaisiinkin Ja pääosinhan meidän potilaat oli varsin mukavia, joten heidän kanssaan oli kiva toimia. Oli kuitenkin hyvä päästä näkemään ja kokemaan hirmu monenlaista, ja hirmu monen tyyppisiä ihmisiä ja potilaita. Kyllähän sitä jos jonkinnäköistä tyyppiä ehti tuon viiden viikon aikana näkemään, kun oikein muistelee ;). Kaikki oli kuitenkin myös kovin ymmärtäväisiä mua kohtaan, ja ymmärsi kun kerrottiin, että harjoittelen vasta. 

Kuinka hyvältä muuten tuntuikaan, kun lähtiessäni vielä oikein halattiin molempien ohjaajien kanssa, ja mulle sanottiin, että "susta tulee vielä hyvä hoitaja". Lupasin myös piipahtaa joskus käymään tuolla, ja tulla kertomaan kuulumiset. Ja todellakin menen, jos vaan tulee sellainen hetki että olen lähettyvillä, koska kyllä mäkin haluan kuulla sitten mitä kaikille tuolla kuuluu. 

Arviointi

Ensin ajattelin, että kirjoittaisin arvioinnista ja muutenkin viimeisen viikon tunnelmista huomenna kun mulla on viimeinen päivä, mutta sitten ajattelin, että jotakuta saattaisi ehkä myös kiinnostaa kuulla hieman, että minkälainen on normipäivä (meidän) kirurgisella osastolla? Rutiinit toki vaihtelee eri paikoissa, mutta kuitenkin. Ja koska tänään on kuitenkin vielä kaikki niin tuoreessa muistissa, niin ajattelin, että päivitän nyt fiilikset arvioinnista, ja huomenna sitten vielä kertoilen vähän, miltä tuntuu jättää toi paikka ja vaihtaa toiseen, ja samalla sitten meidän päivärutiineista. 

Tosiaan, mulla oli siis tänään arviointikeskustelu, ja onneksi opettaja raahautui ihan fyysisesti paikalle, sillä niin oli paljon mukavampaa jutella (tässä siis ehti tapahtua monenmoista käännettä, ennen kuin saatiin aika sovittua). Arviointi jännitti, vaikka uskoinkin että ohjaajat on olleet mun kanssa palautteissaan aika paljon samaa mieltä. Vaan kyllähän se aina hieman jännittää. Onneksi mun ohjaajani on huipputyyppi, ja ennen kaikkea oikeudenmukainen ja sellanen lempeä sekä hyvä ohjaamaan ja opettamaan. Hänellä ei myöskään ole kauhean kauaa omasta valmistumisestaan, joten hän ymmärtää kyllä tosi hyvin minkälaista on olla nuori ja opiskelija. Opettajakin ihan mukava, joten sillain ei kuitenkaan tarvinnut sen suurempia pelätä. 

Kehitettävää sekä oman arvioinnin että opettajan palautteen mukaan olisi etenkin nyt siinä omien ajatusten esille tuomisessa. Ilmeisesti jonkin verran tässä parannuin harjottelun aikana, ja kysyttäessä multa kyllä löytyi vastaus, mutta jälleen kerran sanottiin sitä samaa, että hankalaa tietää mitä toinen ajattelee (ja ennen kaikkea mitä jo osaan ja mitä en) ja kuinka motivoitunut toinen on työhön, jos ei koskaan tuo ajatuksia esille. Keskusteltiin myös tästä asiasta, ja itse toin esille, että mä koen ehkä hankalaksi kysyä, jos en edes tiedä tavallaan että mitä voisi kysyä (jos ei ole hajuakaan asiasta), ja kun en tosiaan ehkä oikein osaa kyseenalaistaa. Jossain vaiheessa joku myös kysyi, että onko mulla itsellä sellainen ajatus, että mun pitäisi jotenkin tietää kaikki. Tai ei nyt ihan noilla sanoin, mutta kuitenkin. Ehkä siinä myös tosiaan on se, että varsinkin jos on asioita, joista muistan, että näitä on aikaisemmin koulussa joskus käsitelty ja periaatteessa nää pitäisi osata, mutta en ehkä osaakaan, niin myöntää se. Ehkä silloin tulee ajateltua, että kai noi nyt olettaa mun osaavan, ja mitähän ne ajattelee jos en osaakaan. Siitäkin huolimatta, että mulle sanottiin, etten todellakaan ole tyhmä, jos en jotain osaa. Vaan että se on osa sitä ammatillisuutta, että osaa kysyä ja pyytää apua. Ja niinhän se onkin, kyllähän tuollakin huomasin, kuinka työkaverit kyseli toisiltan apua ja neuvoja, ja konsultoi eri alojen ammattilaisia. Lisäksi sain kommentin, että mun pitäisi enemmän selittää potilaille, mitä teen (esim. dreeniä irrottaessa). Mun ohjaaja myös muistutti, että ihan jo se, että kerrotaan mitä tehdään, vähentää pelkoja. Ihan vaikka ei tehtäisi mitään erikoista, isompaa toimenpidettäkään. Mikä oli aika hyvä kommentti mun mielestäni.

Mutta sitten ne positiiviset kommentit. Arvioinnin mukaan toimin eettisesti potilaan oikeuksis kunnioittaen, ja huomioin heidät yksilöinä. Hoidan myös tehtäväni luotettavasti, ja osaan ottaa palautetta vastaan. Anna potilaiden tehdä itse sekä kannustan omatoimisuuteen. Harjaannuin harjoittelun aikana raporttien sekä kotihoito-ohjeiden antamisessa. Potilaiden kohtaaminen sujuu hyvin, ja kehityin harjoittelun aikana potilaan huomioinnissa sekä kommunikoinnissa. Tulen kaikkien kanssa toimeen, ja kunnioitan muita. Osaan jakaa lääkkeitä oikein sekä laimentaa antibiootteja, ja lääkehoitoa toteuttaessani olen tarkka ja huolellinen. Ilmeisesti omaan myös hyvät kädentaidot,eli kanylointi ja verinäytteet sujuu ainakin jotenkin :D. 

Tossa siis nyt osa niistä kommenteista, joita sain. Ihan kaikkea en jaksanut kirjoittaa, mutta siis kehittämisehdotuksia oli loppujen lopuksi aika vähän siihen nähden, mistä lähdettiin. Eli melkein sieltä jostain nollatasosta, koska sairaalamaailma oli mulle aivan vieras. Oikeastaan ns. "negatiivisia" kommentteja (aka kehitysehdotuksia) ei juuri ollutkaan kuin nuo mitä kirjoitin, tai kaikki muut liittyy noihin. Sitten positiivisia olisi ollut vielä enemmänkin. Opettaja myös kommentoi, että täytyy muistaa, että olen ollut harjoittelussa vaativalla osastolla, ja siihen nähden suoriutunut harjoittelussa hyvin. Ja toisaalta tämä oli myös vasta ensimmäinen harjoittelu sairaalan puolella erikoissairaanhoidossa.

(En kyllä tiedä, kiinnostaako ketään edes lukea tämän tyyppisiä postauksia, ja joskus mietin kuinka järkevää on avautua esim. noista kehitettävistä jutuista, mutta kun ainakin toistaiseksi olen yrittänyt jonkin verran anonyminä pysytellä, niin tämä on toiminut myös jonkin sortin päiväkirjana. Ja muutenkin haluan olla mahdollisimman avoin, ja toivon että näistä teksteistä välittyisi kuitenkin se kehitys. Toivottavasti myös tämän kaltaisista postauksista nyt joku saisi jotain irti.)

Viimeisiä viedään

Niimpä, neljä päivää enää. Ja minä kun en tahtoisi ikinä tuolta pois. En ikinä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, ottaen huomioon että aloitin panikoinnin tästä harjottelusta jo puoli vuotta ennen. Tai oikeastaan jo siinä vaiheessa, kun meillä oli koulussa sisätautien ja kirran harjotteluihin liittyviä aineita ja harjoiteltiin kanylointia sun muuta. Olin ihan satavarma, että olen kaikkien kauhu epäonnistuessani kerta toisensa jälkeen kanyloinnissa ja tiputtaessani aina tippaletkut lattialle ja saadessani kaikki steriilit jutut kontaminoitumaan ja mitähän vielä. Vaan toisin kävi. Kanylointi sujuu jo ihan hyvin, jos saan jonkun siihen viereen vielä hieman opastamaan. Lääkkeiden jako on jo ihan tuttua hommaa, ja nesteitä olen saanut luvan laittaa yksikin tippumaan, kun homma sujuu (tosin osastolla tästä käydään kyllä tällä hetkellä vääntöä, että onko opiskelijalla lupa yksin tiputtaa nesteitä tai edes korkata kanyyleja). Tällä viikolla otin jopa ihan yksinäni potilaan vastaan, ja kirjoittelin leikkauksesta saapuvasta potilaasta tulotiedot efficaan ja tein potilaalle lääkelistan. Yksin. Tai no melkein yksin. Uskallan myös myöntää jos en osaa jotain, vaikka se kysely on juu hankalaa edelleen. Raportoinnin harjoittelu on vielä hieman vaiheessa, mutta tiedän että mua ei syödä elävältä vaikkei se niin täydellisesti menisikään. Vastahan minä harjoittelen. 

Viime viikolla pääsin myös käymään skopioissa ja leikkauksessa. Niin, sain kuin sainkin lopulta sen leikkauksen järjestettyä itselleni! Harmittaa, että se jäi hieman viime tippaan, ja tässä vaiheessa ei ollut enää kauheasti vaihtoehtoja. Tosin eipä tuolla muutenkaan niin hirveän ihmeellisiä loppujen lopuksi tehdä ainakaan ihan rutiinisti (toki esim. joku syöpäleikkaus tai pannikulektomia olis voineet olla sellaisia jännempiä, mutta niitä ei nyt juuri sattunut olemaan)... Tai mikä nyt sitten on jännittävä ja mikä ei, olisihan joku proteesileikkauskin ollut varmasti kokemisen arvoinen, mutta kun niissä pitää olla niin tarkkoja "steriileydestä" (miten ihmeessä toi nyt taipuukaan), että niihin ei opiskelijoita tuolla oteta. Lähinnä kuitenkin tarkoitin, että kaikki oikeasti vaativammat sydänleikkaukset ja muut on sitten isommissa sairaaloissa.Toisaalta myös esim. sappileikkauskin olisi voinut olla mielenkiintoinen, mutta seuraava mahdollinen sattui menemään noiden skopioiden kanssa päällekkäin, niin valitsin sitten mieluummin olkapääleikkauksen. Eihän se ehkä kovin "jännittävä" sinänsä ollut, koska kyseessä ei ollut edes avoleikkaus vaan tähystys, mutta toisaalta oli kuitenkin hyvä kokea se leikkaushomma ylipäätään ja nähdä miten sitä potilasta ohjataan (varsinkin, kun leikkaus tehtiin puudutuksessa). Ja että mitä kaikkea pitää valmistella ennen sitä leikkausta, ja miten potilasta tarkkaillaan (joka leikkauksessahan on myös omat riskinsä!). Se puuduttava lääkäri sattui myös olemaan tosi kiva, ja selosti mulle kokoajan mitä siinä ultraäänilaitteessa (jonka avulla puudutettava kohta haettiin) näkyi, ja näytti mulle kaikkea muutakin kuin vain sen puudutettavan kohdan (esim. missä menee kaulavaltimo jne). Hän myös selitti siitä puudutteen vaikutuksesta, ja nyt opin että ohuet hermosäikeet aistii kylmän (ohuet kipusäikeet myös puutuu nopeammin, minkä takia puutumista testataan kylmillä pirtu - tupoilla). Leikkaava lääkäri ei sitten paljoa selitellytkään, mutta hoitajat sitten hoiti sen puolen :). Ja olihan se itse leikkauskin kuitenkin lopulta aika "siisti". Toisaalta siitä sai myös aika hyvin irti juuri sen takia, että se oli tähystys, (jolloin kaikki näkyi siinä näytöllä) ja oikeastaan olikin aika mielenkiintoista seurailla näytöltä niitä tapahtumia sekä kaikkien toimintaa. Kaiken kaikkiaan leikkauksesta jäi siis tosi mukava fiilis. Oltiin myös sovittu mun ohjaajan kanssa, että mä hoidan tän potilaan sitten alusta loppuun saakka, ja sainkin siis olla siis mukana ottamassa häntä vastaan, suoritin tulohaastattelun ja leikkauksen jälkeisen tarkkailun siihen saakka mitä pystyin + myöhemmin olin myös mukana kotiutuksessa. Eli siinä tuli sitten harjoiteltua oikein urakalla sitä potilaan hoitopolkua ja tarkkailua.

Skopioita oli myös jännä seurata. Kävin siis tähystys - yksikössä seuraamassa parit gastroskopiat sekä hysteroskopian ja kolonoskopian. Gastroskopia oli kyllä vähän sellainen, että muutaman kerran potilaan kakoessa sai kyllä itsekin pidätellä oksennusta.... No, ainakin opiskelijakaverilla oli hauskaa, kun hän oli nähnyt gastroskopian jo aikaisemmin ja tiesi mitä odottaa, eikä hällä tehnyt tippaakaan pahaa, toisin kuin mulla :D.

#missä nimikyltti  #hukkaan aina kaikki kynät jonnekin :(