Viimeisiä viedään

Niimpä, neljä päivää enää. Ja minä kun en tahtoisi ikinä tuolta pois. En ikinä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, ottaen huomioon että aloitin panikoinnin tästä harjottelusta jo puoli vuotta ennen. Tai oikeastaan jo siinä vaiheessa, kun meillä oli koulussa sisätautien ja kirran harjotteluihin liittyviä aineita ja harjoiteltiin kanylointia sun muuta. Olin ihan satavarma, että olen kaikkien kauhu epäonnistuessani kerta toisensa jälkeen kanyloinnissa ja tiputtaessani aina tippaletkut lattialle ja saadessani kaikki steriilit jutut kontaminoitumaan ja mitähän vielä. Vaan toisin kävi. Kanylointi sujuu jo ihan hyvin, jos saan jonkun siihen viereen vielä hieman opastamaan. Lääkkeiden jako on jo ihan tuttua hommaa, ja nesteitä olen saanut luvan laittaa yksikin tippumaan, kun homma sujuu (tosin osastolla tästä käydään kyllä tällä hetkellä vääntöä, että onko opiskelijalla lupa yksin tiputtaa nesteitä tai edes korkata kanyyleja). Tällä viikolla otin jopa ihan yksinäni potilaan vastaan, ja kirjoittelin leikkauksesta saapuvasta potilaasta tulotiedot efficaan ja tein potilaalle lääkelistan. Yksin. Tai no melkein yksin. Uskallan myös myöntää jos en osaa jotain, vaikka se kysely on juu hankalaa edelleen. Raportoinnin harjoittelu on vielä hieman vaiheessa, mutta tiedän että mua ei syödä elävältä vaikkei se niin täydellisesti menisikään. Vastahan minä harjoittelen. 

Viime viikolla pääsin myös käymään skopioissa ja leikkauksessa. Niin, sain kuin sainkin lopulta sen leikkauksen järjestettyä itselleni! Harmittaa, että se jäi hieman viime tippaan, ja tässä vaiheessa ei ollut enää kauheasti vaihtoehtoja. Tosin eipä tuolla muutenkaan niin hirveän ihmeellisiä loppujen lopuksi tehdä ainakaan ihan rutiinisti (toki esim. joku syöpäleikkaus tai pannikulektomia olis voineet olla sellaisia jännempiä, mutta niitä ei nyt juuri sattunut olemaan)... Tai mikä nyt sitten on jännittävä ja mikä ei, olisihan joku proteesileikkauskin ollut varmasti kokemisen arvoinen, mutta kun niissä pitää olla niin tarkkoja "steriileydestä" (miten ihmeessä toi nyt taipuukaan), että niihin ei opiskelijoita tuolla oteta. Lähinnä kuitenkin tarkoitin, että kaikki oikeasti vaativammat sydänleikkaukset ja muut on sitten isommissa sairaaloissa.Toisaalta myös esim. sappileikkauskin olisi voinut olla mielenkiintoinen, mutta seuraava mahdollinen sattui menemään noiden skopioiden kanssa päällekkäin, niin valitsin sitten mieluummin olkapääleikkauksen. Eihän se ehkä kovin "jännittävä" sinänsä ollut, koska kyseessä ei ollut edes avoleikkaus vaan tähystys, mutta toisaalta oli kuitenkin hyvä kokea se leikkaushomma ylipäätään ja nähdä miten sitä potilasta ohjataan (varsinkin, kun leikkaus tehtiin puudutuksessa). Ja että mitä kaikkea pitää valmistella ennen sitä leikkausta, ja miten potilasta tarkkaillaan (joka leikkauksessahan on myös omat riskinsä!). Se puuduttava lääkäri sattui myös olemaan tosi kiva, ja selosti mulle kokoajan mitä siinä ultraäänilaitteessa (jonka avulla puudutettava kohta haettiin) näkyi, ja näytti mulle kaikkea muutakin kuin vain sen puudutettavan kohdan (esim. missä menee kaulavaltimo jne). Hän myös selitti siitä puudutteen vaikutuksesta, ja nyt opin että ohuet hermosäikeet aistii kylmän (ohuet kipusäikeet myös puutuu nopeammin, minkä takia puutumista testataan kylmillä pirtu - tupoilla). Leikkaava lääkäri ei sitten paljoa selitellytkään, mutta hoitajat sitten hoiti sen puolen :). Ja olihan se itse leikkauskin kuitenkin lopulta aika "siisti". Toisaalta siitä sai myös aika hyvin irti juuri sen takia, että se oli tähystys, (jolloin kaikki näkyi siinä näytöllä) ja oikeastaan olikin aika mielenkiintoista seurailla näytöltä niitä tapahtumia sekä kaikkien toimintaa. Kaiken kaikkiaan leikkauksesta jäi siis tosi mukava fiilis. Oltiin myös sovittu mun ohjaajan kanssa, että mä hoidan tän potilaan sitten alusta loppuun saakka, ja sainkin siis olla siis mukana ottamassa häntä vastaan, suoritin tulohaastattelun ja leikkauksen jälkeisen tarkkailun siihen saakka mitä pystyin + myöhemmin olin myös mukana kotiutuksessa. Eli siinä tuli sitten harjoiteltua oikein urakalla sitä potilaan hoitopolkua ja tarkkailua.

Skopioita oli myös jännä seurata. Kävin siis tähystys - yksikössä seuraamassa parit gastroskopiat sekä hysteroskopian ja kolonoskopian. Gastroskopia oli kyllä vähän sellainen, että muutaman kerran potilaan kakoessa sai kyllä itsekin pidätellä oksennusta.... No, ainakin opiskelijakaverilla oli hauskaa, kun hän oli nähnyt gastroskopian jo aikaisemmin ja tiesi mitä odottaa, eikä hällä tehnyt tippaakaan pahaa, toisin kuin mulla :D.

#missä nimikyltti  #hukkaan aina kaikki kynät jonnekin :(

Sinut on valittu vaihtoon syksyllä 2014

Vaihtoaikaisi on alustavasti syyskuun alusta marraskuun loppuun.

Niin. Unohdin siis vallan mainita viime postauksessa, että mut hyväksyttiin vaihtoon. Tai no, okeasti jätin sen mainitsematta puolittain sen takia, että mua alkoi pelottamaan, miten oikeasti pärjään vieraskielisessä maassa (niin, sitähän en ollenkaan miettinytkään ennen vaihtoon hakemista? Vitsivitsi ;D). Tiesin kyllä, että en tule enää tota perumaan, mutta tarvitsin muutaman päivän ihan sulatellakseni asiaa, ja vakuutellakseni itselleni että todellakin pärjään vieraskielisessä maassa. Tai no 5 päivää. Lähinnä tää harjoittelu on tuonut mukanaan sellaisen ajatuksen, että koska mua kerta toisensa jälkeen kehotetaan ja yritetään rohkaista kyselemään enemmän, niin miten sitten täysin vieraskielisessä maassa? Maassa, jossa mun pitäisi ensin muotoilla omat ajatukseni suomeksi, ja sen jälkeen pyrkiä saamaan ne jollain keinolla ulos täysin vieraalla kielellä (ilmeisesti mä olen jotenkin kykenemätön kyseenalaistamaan asioita tarpeeksi). Eikai siinä, jos olisin matkustamassa englannin kieliseen maahan, mutkun ei... No, onneksi tässä on vielä aikaa parannella omaa kielitaitoa, ja kyllä mä sitten lopulta tosiaan vastasin tohon viestiin että menossa ollaan, ja kieli kyllä taittuu tarpeeksi jotta pärjään (opettaja halusi vielä varmistua asiasta).

Ulkomaat siis kutsuvat n.5 kuukauden päästä! Onneksi on kesä aikaa kerätä rahaa ;).

Viikko nro 3

Enää kaksi viikkoa jäljellä! Tällä hetkellä aika positiiviset fiilikset harjoittelusta, ainoastaan mua harmittaa, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi katsoa itselleni leikkausta. Plus haluaisin myös labraan joksikin päiväksi, mutta en tiedä että pitääkö mun itse soitella sinne vai miten, ja ehtiiköhän sinne edes enää. Kysyin asiasta meidän osastonhoitajalta, mutta mulle ei paljoa auta, jos sanoo että "no varaat sinne ajan", kun tarviin ihan konkreettiset ohjeet, että pitääkö mun soittaa sinne vai käydä ja keneltä mä eitä kysyn ja näin. Tietysti kysymällähän sekin selviäisi, ja mun piti tällä viikolla hoitaa noi molemmat pois alta, mutta jotenkin kaikki päivät on olleet niin kiireisiä ettei mukamas ehtinyt. No maanantaina on sitten pakkopakko tarttua puhelimeen tai jotain, ettei nyt omaa typeryyttä jää sitten varsinkaan tuo leikkaus kokematta. Kieltämättä aika olis aika siistiä päästä näkemään joku tyräleikkaus tai kohdunpoisto tms. ;)

Mutta mitä sitten olen muka tehnyt kaikki päivät? No. Perushoidon lisäksi olen jakanut lääkkeitä, ja valmistanut + tiputtanut antibiootteja ja perusnesteitä (sain jopa luvan muutaman kerran laittaa tippumaan ihan ilman, että joku seisoo vieressä vahtimassa!) sekä veriä. Veren tiputtaminen oli kyllä aika kuumottavaa, kun mun ohjaaja varoitteli, että se pussi menee helposti rikki, jos sen letkun runttaa sinne liian varomattomasti. Ekoilla kerroilla siis lähinnä vain avustin, mutta eilen sain tehdä kaikki ihan itse. Sinänsähän se ei ole sen kummoisempaa kuin minkään muunkaan nesteen tiputus, mutta on siinä kuitenkin enemmän asioita, mitkä pitää huomioida (mm. verenpaineen ja mahd. kuumeenkin mittaus ennen tiputusta, mahdolliset verestä saatavat reaktiot jne.). Pääsin myös kanyloimaan pariinkin otteeseen, ja otin jopa verikokeen! En kyllä tosiaan sanoisi olevani mikään mestari kanyloinnissa vieläkään, mutta ainakin olen joka kerralla osunut suoneen. Paitsi kerran onnistuin puhkaisemaan suonen, ja potilaan käsi turposi, hupsista (lucky me kyseessä oli vain suolaliuos, jota sinne kudokseen pääsi, kun testattiin kanyylin toimivuutta). Onneksi potilas ei ollut milläänsäkään, ja ei kun uusi yritys! Jälkeenpäin sain myös tuosta kehuja, että hienosti sain laitettua, vaikka potilaan suonet ei olleetkaan helposti näkyvissä. Verikoe oli myös kuumottava tilanne, varsinkin kun molemmat mun ohjaajat oli siinä tuijottamassa, mutta hyvin se kuitenkin meni! Osallistuin viikon aikana lisäksi haavahoitoon sekä kotiutuksiin, ja otin muutaman potilaan vastaan sekä annoin potilaasta raportin leikkuriin. Niin ja pidin iltavuorolaisille raportin yhdestä potilaasta. Raportin antaminen on kyllä ehdottomasti sellainen, mitä pitää vielä jatkossa harjoitella, koska verrattuna johonkin vanhainkotiin siellä on niin paljon asioita, mitä pitää muistaa sanoa. Nimi, ikä, miksi tullut, mitä tehty (jos muutakin kuin leikkaus, mahdolliset tulokset, esim. röntgen), monesko leikkauksen jälkeinen päivä, lääkityksistä, muut sairaudet, onko ollut liikkeellä, miten voi, onko kotiututumista suunniteltu yms.... Toisin kuin viime kesänä vanhainkodilla yleensä kerrottiin vain voinnista/minkälaisella tuulella on ollut, jos oli käynyt suihkussa/saunassa ja jos vatsa oli toiminut. Usein meillä vielä tehtiin niin, että kaikki kertoi niistä, jotka oli hoitanutkin, ja joskus joku saatettiin kuitata toteamalla "ei hällä mitään erikoista ole ollut, tässä aulassa istuskellut", kun monesti oli päiviä ettei oikeasti mitään sen kummempaa joillain asiakkailla ollut. He kuitenkin oikeasti asui siellä, ja kaikki asukkaat oli hoitajille tuttuja. Toki mielenterveyspuolen harkassakin harjoittelin raportin pitoa, mutta vain kerran. Ja olihan se sielläkin ihan erilaista, kun kyse oli ihan erilaisista potilaista, ja hekin oli siellä paljon pidempään kuin mitä noi meidän potilaat tuolla kirralla. Vielä kun tuolla on se kuntoutus kaikki kaikessa: leikkauksen jälkeinen olotila vrt. vaikka toinen post operatiivinen päivä, jolloin on ehkä ensimmäistä kertaa jalkeilla vrt. kotiutuspäivä.

Jos nyt jotenkin tähän loppuun vielä yleisesti summaisin kolmannen viikon jälkeisiä fiiliksiä, niin jotenkin viime viikkoon verrrattuna tämä viikko sujui niin paljon paremmin. Nyt tuntuu, että on päässyt jo vähän jyvällekin asioista, ja uskaltaa vähän enemmän tehdä myös yksin. Tuntuu, että olen hirveästi oppinut tuolla eri asioita, ja myös halu oppia on lisääntynyt. Vielä kun vaan saisi hieman enemmän rohkeutta peliin, niin hyvä olisi ;). Siihenkin on kuitenkin nähtävissä parannusta! Selasin juuri tänään omia tavoitteitani, ja katselin, että kunhan tuon leikkauksen ja labran saisi järjestymään, niin oltaisiin loppujen lopuksi jo aika hyvällä mallilla. Haavahoidot on tosin kanssa sellainen, että mun pitäisi mahdollisesti sopia joku päivä hoitavani vähän eri potilaita kuin normaalisti. Meillä siis on jaettu porukkaa niin, että kaikki ei hoida kaikki ei hoida aivan kaikkia, ja niissä huoneissa mitä itse enemmän hoitelen, harvemmin on pahempia haavoja. Mutta onneksi mulla on ensi viikolla monta päivää, etten ole omien ohjaajieni kanssa samassa vuorossa, niin sen kun kysäsen joltain muulta että voisko hän ohjata mua (niin, että pääsisin osallistumaan haavahoitoihin). Sitten voikin haikein mielin pakata kimpsut ja kampsut, ja suunnata kohti seuraavaa harjoittelua. Onneksi sitä ennen on kuitenkin vielä yhteensä 9 vuoroa jäljellä. 

//: Miten tää kävi taas? Kirjoitin tän siis jo perjantaina, mutta näemmä jätin jälleen julkaisematta. Tai en mä tiedä. Ilmeisesti tää oli julkaistuna, mutta ainakin toi bloggerin mobiiliversio näytti että kun muokkasin tärä, niin tää oli mennyt vaan tallennettuihin tms. No eniveis, labrapäivä check! Leikkaus... No melkein. We'll get there.

Toinen viikko

Toinen viikko harjoittelua jätti jälkeensä hieman erilaiset fiilikset kuin ensimmäinen. Oli paljon asioita missä onnistuin, ja mitä opin, mutta myös paljon sellaista, missä mielestäni epäonnistuin. Ensinnäkin oko viime viikko kului niiskutellen ja köhien, mikä ei todellakaan auttanut. Ja jo koko viikko alkoi sillä, että raahauduin paikalle neljän tunnin yöunilla. Eli ei mikään paras alku viikolle.

Viikon aikana keskusteltiin mun toisen ohjaajan kanssa, joka kyseli, että onko sulle tullut mitään kysyttävää. Hetken mietittyäni totesin, ettei ongelma ole niinkään siinä, ettenkö uskaltaisi kysyä. Ongelma on, että en ehkä uskalla myöntää itselleni, jos en osaa jotain tai joku on epäselvää, enkä sitä myöten myöskään annan itselleni lupaa muodostaa kysymyksiä. Vakuutan vain itselleni osaavani asian, tai päättelen aisioita omassa päässäni tuomatta näitä päätelmiä kuitenkaan esille. Sen jälkeen ohjaajani totesi, että se, että uskaltaa kysyä, on kuitenkin osa ammatillisuutta ja ammattilaiseksi kasvamista. Mikä on tietenkin täysin totta. Lisäksi ohjaajani muistutti, että hän ei kuitenkaan tiedä mitä mä jo valmiiksi osaan, eikä aina osaa siksi kertoa kaikkea, tai sitten kertoo sellaista minkä jo tiedän, ja siksi olisi hyvä olla itse aktiivinen. Niimpä. Vaan helpommin sanottu kuin tehty. Olen kuitenkin mielestäni hieman parantunut tässä viime harjotteluun nähden, ja esim. toimenpiteitä tehtäessä uskallan aina kysyä apua, samoin jos vaikka raportilla tulee vastaan sellaisia sanoja mitä en tiedä. Puhuttiin myös oma-aloitteisuudesta, ja että sitä voisi olla vielä lisää. Mielestäni olen ollut joissain asioissa hyvinkin oma-aloitteinen, mutta myönnän että välillä voisin olla vieläkin oma-aloitteisempi.

Lisäksi keskustelin myös toisen ohjaajani kanssa harjoittelustani, ja kerroin mitä olimme aikaisemmin keskustelleet toisen ohjaajan kanssa. Tähän mennessä olen ollut enemmän tuon ensimmäisen kanssa samoissa vuoroissa, mutta kerroin kuitenkin tuosta keskustelusta ja omista fiiliksistäni siihen liittyen, kun tuli puheeksi nämä kuluneet kaksi viikkoa. Hän muistuttikin, että kyseleminen ei missään tapauksessa anna kenestäkään "tyhmää" kuvaa, vaan päin vastoin se on osa viisautta, ja kyselemällä osoittaa myös kiinnostuneisuutta. Niin, samaahan viime harjoittelussakin ohjaajani mulle sanoivat. Nyt vaan pitäisi vielä saada se iskostettua jonnekin, ja uskaltaa rohkeasti kyseenalaistaa ja miettiä asioita. Jotenkin vaan pistin nyt viime harjottelun jälkeen koulussakin huomiolle, että itse helposti otan asiat vastaan sellaisina kun ne on, kun taas ehkä taas jotkut toiset luokkaverit sattaa tunnillakin enemmän kyseenalaistaa asioita ja kysyä, että miksi näin. Eli varmasti kuten jo oikeastaan ensimmäisessä harjoittelussa mietin, tämä on sellainen juttu, mitä mun on pakko ihan tietoisesti kehittää koko opiskeluajan.

Mutta ei viime viikko kuitenkaan ihan plörinäksi kuitenkaan mennyt, vaan kuten sanoinkin, niin kyllä sieltä löytyi myös sellaisia hetkiä, missä oikeasti koen oppineeni ja kehittyneen. Varsinkin viimeiset kaksi päivää olivat sellaisia, että tunsin oppivani lähes kokoajan jotain uutta ja kehittyväni. Vietin nimittäin torstain ja perjantain hieman toisella puolella kuin missä normaalisti, ja pääsin harjoittelemaan potilaiden vastaanottoa (anestesialomakkeen täyttämistä ym.), potilaiden kotiuttamista, potilaille soittoa ja raportin antamista leikkaussalihoitajalle. Noi kaksi vuoroa olivat kyllä hirveän antoisia, ja ohjaajani jopa kehui mua! Kehityin kuulemma tosi paljon noiden vuorojen aikana noissa asioissa, ja myös itselle jäi tosi hyvä fiilis. Yllätyin jopa siitä, miten rohkeasti lopulta lähdin mukaan noihin juttuihin, ja kuinka hyvin ne alkoi luistaa. Voisin kuvitella, että myös jatkossa tuntuu huomattavasti helpommalta sanoa ohjaajalle että hei "mä voisinkin ottaa tän potilaan vastaan". Kuten ohjaajani mulle sanoikin sen käydyn keskustelun yhteydessä, että kun vaan rohkeasti yrittää jotain ja huomaa onnistuvansa, niin myös itsetunto ja rohkeus yrittää jatkossakin kasvaa! Lisäksi varsinkin noiden kahden päivän aikana huomasi myös, että tosi hyvin oikeasti ihmiset ymmärtää, että on vasta harjoittelija. Toki kaikki potilaat ei aina välttämättä sitä niin ymmärrä, mutta suuri osa kyllä. Ja kyllä sekin helpottaa, kun tajuaa että ei sua syödäkään elävältä, vaikka vähän tulee ehkä takelleltua sanoissa tms. =).

Onneksi on vielä 3 viikkoa jäljellä!

Sananen harjoittelusta

Nyt, kun harjottelua on jo viikko takana, ajattelin kirjoitella muutamia ajatuksia tänne.

Ensinnäkin, mun pelot osoittautuivat aivan turhiksi, ja kaiken kaikkiaan osastolla on hyvin vastaanottavainen  ja lämminhenkinen työyhteisö, ja se ryhmähenki siellä on ainakin yhtä hyvä kuin edellisissäkin. Ellei parempikin. Tuolla kaikki ottaa ilomielin mukaansa (niin kuin aiemminkin), ja mun ohjaajat on aivan huippuja. Vaikka mulla on omasta mielestäni ollut hyvät ohjaajat myös aikaisemmin, nää on  jotenkin aivan huiput. Tai sellainen tunne on ainakin tällä hetkellä. Jotenkin nää on vaan sellaiset tyypit, että vaikka meidänkään luonteet ei ehkä aina ihan kohtaa, molemmat on kuitenkin kärsivällisiä, jaksaa opettaa ja selittää, ja heiltä mä uskallan oikeasti kysyä apua enkä pelkää näyttää, jos en jotain osaa.Tosin tässä on kyllä osittain kyse myös siitä, että oon itse koittanut petrata tossa, ja miettiä ettei se ole maailmanloppu jos ei jotain osaa. Vaikka siinä vaiheessa tuntuukin äärimmäisen typerältä, kun ei saa neulan suojusta irti tai edes lääkettä vedettyä neulaan ilman äärimmäistä keplottelua. Olenhan minä sentään jo toisen vuoden opiskelija. Mutta hei, oppimassahan tuolla ollaan. 

Ja oppinut minä toki olenkin. Tänään oli aivan ihana, kun osastonhoitaja otti mut puheilleen, ja käytiin siinä sitten läpi mun tavoitteita ja muuta (ensinnäkin, varmaan ei missään aikaisemmassa harkassa ole osastonhoitajaa kiinnostanut sen suuremmin mun tavoitteet, kunhan on ohimennen kysynyt kuulumiset, ja ehkä jossakin kohtaa kysäissyt, että onko tavoitteita täyttynyt). Lopuksi kun lähdin, niin hän vielä oikein totesi toivovansa ihan sydämensä pohjasta, että mä saisin tuolta paljon eväitä tulevaa ammattiani varten :)! Tämän viikon ajan olen aika pitkälti tehnyt perushoitoa, mutta on se todella erilaista kuitenkin taas eri paikassa, vielä kun kyse on kuitenkin leikatuista ihmisistä. Ja omasta mielestä on ollut kivakin, että on lähdetty sieltä helpoimmasta päästä, ja on saanut rauhassa tutustua siihen työhön ja niihin potilaisiin. Kuitenkin sairaanhoitaja sitten on vähän enempi lääkehuoneessa ja hoitaa paperijuttuja. Mulla on siis toinen ohjaaja lähihoitaja, ja toinen sairaanhoitaja, mikä on ihan huippu juttu. Itse kun en edes sitä perushoitoa mitenkään kavahda. Sen lisäksi olen myös saanut olla mukana hakemassa ja viemässä potilaita leikkaukseen, poistanut kanyylejä ja dreenin, seurannut epiduraalikatetrin poistoa, käynyt röntgenissä, kirjannut... Pikku hiljaa myös osaston rutiinit alkaa käydä tutuiksi, tosin ensi viikolla pitäisi ehkä vielä enemmän kiinnittää huomiota siihen leikatun potilaan jälkitarkkailuun. Tosin lupasin myös katsoa lääkehommia ja alkaa harjoittelemaan raportointia ensi viikolla, että saas nähdä. Sain onneksi kuitenkin ihan kirjallista materiaalia tosta tarkkailun toteutumisesta juuri tuolla osastolla, että siitä on hyvä lähteä.

Oikeasti kertaakaan mua ei ole ennen vuoroa sen suuremmin jännittänyt mennä tonne, ei ole tarvinnut miettiä mokailuja tai sitä mitä muut musta ajattelee. Tai no jaa sitä nyt mietin monesti muulloinkin ihan liikaa. Mutta kun sitten taas ekasta paikasta muista, että vaikka osastolla sinänsä oli mukavia työntekijöitä ja näin, niin joka ikinen aamu mua jännittä aivan hulluna, ja mietin vaan että mitä kaikkea päivä tuo tullessaan, ja entäs jos mokaan jotain. Saatikka sitten jos oikeasti mokasin jotain. Vaikka jossain kohti olen toki miettinyt, että tää ei kyllä ole lainkaan mun juttu. Mutta nyt taas on ihan postiiviset fiilikset, että ainakin mielenkiinnolla tutustun tohon työhön ja on paljon halua oppia ja nähdä kaikenlaista. Myös positiiviset kommentit potilailta ja omaisilta lämmittää aina mieltä :).

Eikä ole edes jännittänyt se, että joka päivä kohtaan jonkun uuden ihmisen. Vaikka aluksi mietin paljon, että miten tämä tulee onnistumaan. Mutta siellä se on niin jotenkin niin neutraalia, kun onhan se tilanne kaikille muillekin hoitajille aina uusi, ja tietysti myös sille potilaalle (Aika paljon parannausta tapahtunut siis myös mussa, kun alunperin on kuitenkin lähdetty tilanteesta, jossa en uskaltanut sanoa sanaakaan ventovieraille ihmisille!). Joskus vieläkin tulee toki omasta mielestä kiusallisiltakin tuntuvia hiljaisia hetkiä, mutta nautin kuitenkin potilaiden kanssa jutustelusta. Ja meidän potilaat kuitenkin on tuolla kaikki yleensä ainakin muutaman päivän, niin siinä ehtii ihan hyvin jo vähän tutustuakin. Vaikka ehkä siihen hoitosuhteen laatuun vois myös kiinnittää vielä enemmän huomiota, mutta onhan tässä neljä viikkoa aikaa vielä petrata kaikkea. Nyt on saanut vasta ensikosketuksen hommaan.

//: okei, tää viesti jäi viime viikolla siispä julkaisematta. Tästä ja eilisestä jäi oikeataan hiukan eri fiilikset, mutta siis kaiken kaikkaan olen kyllä yllättäen viihtynyt tuolla osastolla tosi hyvin.

Netin parhaat

Noniin. Vältelläkseni kokeisiin lukemista mahdollisimman tehokkaasti (oikeasti pidän vaan pientä välitaukoa!), päätin tehdä teille postauksen, jossa esittelen mun tän hetkisiä suosikkibiisejä, nettisivustoja, appeja, blogeja ym. Osa liittyy jotenkin ehkä terveydenhuoltoon (lähinnä siis opiskeluun) liittyviin teemoihin, osa ehkä ei.

MUSIIKKI JA VIDEOT aka YOUTUBE:

Lea Michele - Cannonball

http://youtu.be/o6_UfXZffnc

Keith Andersson - I still Miss You

http://youtu.be/JRIt90x4UMs

Paulina Rubio - Boys Will Be Boys

http://youtu.be/n2NrUGfiU48

Naya Rivera - If I Die Young

http://youtu.be/BOD4_NfmNdY

Easy EKG: Interpreting Rhythms

https://www.youtube.com/watch?v=sPT7xB-3-z0

  -EKG on ehkä yks monimutkaisimpia juttuja mitä muistan tähän mennessä kohdanneeni. Tää video 

   kuitenkin mun mielestäni aika selkeä, ja videolla esiintyvä jätkä selittää perusjutut ainakin niin, että 

   minä ne ymmärsin. Youtubesta löytyy kyllä muitakin videoita aiheesta ;).

Once upon a time.... life: episode 1 CELLS

http://youtu.be/mpchye1X_Rs

  -Olipa kerran elämä! Tämä sarja on ihan huippu apuväline opiskelussa. Toki asiat on selitetty 

   hirvittävän yksinkertaisesti, mutta auttaa ymmärtämään perusasiat. Ja mikä voisikaan olla mukavampi     tapa kerrata kokeisiin, kuin telkkarin tuijottaminen? 

Nursing Skills

http://www.youtube.com/watch?v=4SMxrf4uMws&list=PLE9A41516DF18F818

  -Youtube -kanava, mistä löytyy mun mielestä aika kattavasti hoitsuopintoihin liittyviä videoita. Kaikkia 

   en toki ole itse katsonut, ja videoita katsoessa tulee huomata, että eri maissa voidaan toimia eri 

   tavoin (esim. meillähän ei ole olemassakaan mitään valmiita haavahoito-pakkauksia, tai en ole 

   sellaiseen ainakaan missään törmännyt).

Dr. Peodigious

http://www.youtube.com/user/DrProdigious

  -Käyttäjällä on kanavallaan monia videoita eri aiheista aina seksuaalisuudesta sydänääniin ja 

   kilpirauhasen tunnusteluun

BLOGIT:

http://sairaanhoitaja2015.blogspot.fi/
 -No, nimi kertoo varmaan jo kaiken, mutta tämä on tällä hetkellä yksi mun  ehdottomista suosikeistani! Tätä    blogia siis kirjoittelee siis sairaanhoitaja, joka kertoilee mun mielestäni aika realistisesti opinnoistaan ja            ajatuksistaan alaan ja opintoihin liittyen. Realistinen, mutta kuitenkin mun mielestäni positiivinen ja mukava      seurattava!

NETTISIVUSTOT (yleisesti):

http://www.terveysala.turkuamk.fi/klinikka/

  -Turun AMK:n opiskelijoille suunnatut sivut sisältävät runsaasti lääkelaskujarjoituksia

http://hoitonetti.turkuamk.fi/
  -Lähinnä Turun AMK:ssa tehtyjä opinnäytetöitä, jonkun verran myös muuta materiaalia

https://sites.google.com/site/laeaekehoidonperusteet/laeaekkeiden-vaikutuksia-elimistoessae

  -Sivustolta löytyy paitsi lääkelaskuja, myös muuta hyödyllistä tietoa lääkehoidosta

http://learningnurse.org

  -Sisältää monia erilaisia pelejä mm. ihmisen anatomiaan liittyen

http://www.duodecim.fi/kotisivut/sivut.koti?p_sivusto=640
  - Duodecimista löytyy verkkokursseja liittyen mm. elvytykseen, injektionantoon ja lihavuuden hoitoon sekä     skitsofreniaan. Kaikki kurssit sisältää sekä ääni-/videomateriaalia kuin kirjallistakin materiaalia.

Sun Is Rising :)

Otsikko kuvaa kivasti tän hetken fiiliksiä, tai ainakin niitä päällimmäisiä: Ihana auringonpaiste ja viimeisiä viikkoja viedään ennen harjoitteluja! Viime viikolla käytiin järjestämässä opiskelijaporukalla ensiapurasti erääseen paikalliseen tapahtumaan, jossa siis annettiin tietoa elvytyksestä, kylkiasennosta ja haavan sitomisesta. Näytettiin aina ne jokainen, ja sitten jokainen osallistuja sai halutessaan kokeilla näitä taitoja. Ennen tapahtumaa jännitti ihan hirveästi että mitenköhän tuo menee, sillä spr:n sivujen selailusta huolimatta varsinaiset taidot tuntuivat olevan vähän ruosteessa - olihan kortin hankinnasta vierähtänyt jo melkein vuosi! Päästiin kuitenkin ennen rastin alkua vielä harjoittelemaan, ja rasti olikin palautteiden perusteella erittäin tykätty!

Viime viikolla alkoi myös haku vaihtoon. Itsellä tuo on nyt vielä toistaiseksi palauttamatta tuo lappunen, millä voi ilmoittaa halukkuudestaan, mutta tarkoitus olisi heti huomenissa saada tuo palautettua. Pakko kai sanoa, että vieläkin hieman emmin tuon kanssa, mutta kaverit on tsempanneet mua lähtemään, ja itsekin olen jo todennut että se on nyt tai ei koskaan. Eli nyt.



Tällä viikolla puolestaan järjestettiin koulussa ikäihmisten terveyden edistämisen teemapäivä. Paikalle kokoontui lähemmäs 20 ikäihmistä, joille vedettiin sitten erilaisia rasteja. Oli liikuntarastia, aivopähkinää ja rentoutumista. Meidän ryhmä päätyi vetämään lopulta perus tuolijumppaa. Myös rentoutuminen olisi ollut kiva, mutta toinen ryhmä ehti sen jo nappaamaan. Ja pakko sanoa että hyvin he oli kyllä rastin järjestäneet, kun itsekin pääsin tuota kokeilemaan! Melkein meinasi nukahtaa siihen patjalle :D. Ja koko tapahtuma oli ainakin omasta mielestä tosi mukava! Oli kiva päästä taas tekemisiin vähän iäkkäämpien ihmisten kanssa, ja vielä sellaisten jotka kuitenkin oli vähän virkeämpiä niin sanotusti. Osa heistä oli myös omaishoitajia, joten irtiotto oli kuulemma tosi kaivattu ja kaikki koki päivän tosi mukavana. Päivä on siis jo jonkin sortin perinne koululla, ja kuului meillä tietysti yhteen kurssiin. Mutta muuten ideointi ja järjestäminen sujui siis aika pitkälti oppilaslähtöisesti, toki meillä oli opettaja auttamassa. Ensin sovittiin ne ryhmät, jotka rasteja vetää, ja sen jälkeen jokainen ryhmä ideoi oman rastinsa. Me tosiaan päädyttiin lopulta tuohon tuolijumppaan, sillä se oli sopivan helposti järjestettävissä ja keksittävissä eri liikkeet. Ja myös meidän rasti oli ilmeisen tykätty, kuten myös muut rastit. Kokonaisuudessaankin palaute oli onneksi tosi positiivista, ja tuli jopa kommenttia että paras vastaavanlainen päivä ikinä :D! Ja että lisää vastaavanlaisia myös jatkossa.

Että sellaisia kuulumisia tällä kertaa. Myös kokeet ja kaikenmaailman palautuspäivät painaa mukavasti päälle, mutta on tässä sitten ollut jotain mukavaakin välissä. Tällä hetkellä työn alla olisi kriisi- ja päihdehoitotyön tenttiin valmistautuminen. Mutta arvatkaa kiinnostaako? Ei. Aihe olisi sinänsä mielenkiintoinen, mutta tuo kirja taasen ei. Seuraavana olisi vuorossa sisätaudit mm. munuaistautien ja sydänvaivojen muodossa (mitä? eikö niitä sydänhommia muka opiskeltu jo ennen joulua? Ilmeisesti ei riittävästi....). Sanoisinko että melkeinpä ne tylsimmät aiheet jätetty viimeiseksi, tai ainakin tämä seuraava tentti nyt ei jotenkaan kiinnostaisi. Olisi voinut olla vaikka ensin tämä ja sitten vasta syöpätautien tentti. Syöpähän nyt on aina cool. Vaikka pitäisi tietysti nähdä kaikki jutut yhtä tärkeinä ja kiinnostavina. Joskus se ei vaan onnistu. Päästiin viime viikolla myös harjoittelemaan sairaalaelvytystä! Mikä oli myös aika cool. Siitäkin huolimatta, että itse en kyllä liiemmin tykkää simulaatioluokassa olemisesta. Se nukke on ensinnäkin aika friikki kaikkine hienoine toimintoineen, ja toiseksi en tykkää yhtään sitä ajatuksesta että muu luokka arvioi mun toimintaa. Vaikka ei sitä loppujen lopuksi edes kerkiä niin ajattelemaan siellä nuken kanssa häärätessään. Eniveis musta ainakin tuntui, että on se aika hurjaa hommaa. Tavallaanhan se on aika yksinkertaista, mutta sitten ei kuitenkaan ole, vaan pitää kuitenkin osata kaikenlaista. Pitää osata pysyä rauhallisena, mutta kuitenkin toimia ripeästi. Pitää osata lykätä ekg-läpyskät nopeasti oikeille paikoilleen, ja tulkita sitä käyrää. Pitää osata painelu-puhalluselvytys ja suoriutua myös kanyloinnista riittävän ripeään, pitää osata toimia ryhmässä ja informoida muita omista toimistaan jne.... Eikä se elvyttäminen ole mistään kevyimmästä päästä, kun sitä vähän aikaa tekee, varsinkin jos potilas on vähänkään isompikokoisempi! Että rispektit vaan niille elvytystiimiläisille ja muille, jotka tota enemmänkin tekee.

        Joskus olis vaan niin paljon kivempi syventyä Netflixin maailmaan, kuin noiden kirjojen....