Toinen viikko

Toinen viikko harjoittelua jätti jälkeensä hieman erilaiset fiilikset kuin ensimmäinen. Oli paljon asioita missä onnistuin, ja mitä opin, mutta myös paljon sellaista, missä mielestäni epäonnistuin. Ensinnäkin oko viime viikko kului niiskutellen ja köhien, mikä ei todellakaan auttanut. Ja jo koko viikko alkoi sillä, että raahauduin paikalle neljän tunnin yöunilla. Eli ei mikään paras alku viikolle.

Viikon aikana keskusteltiin mun toisen ohjaajan kanssa, joka kyseli, että onko sulle tullut mitään kysyttävää. Hetken mietittyäni totesin, ettei ongelma ole niinkään siinä, ettenkö uskaltaisi kysyä. Ongelma on, että en ehkä uskalla myöntää itselleni, jos en osaa jotain tai joku on epäselvää, enkä sitä myöten myöskään annan itselleni lupaa muodostaa kysymyksiä. Vakuutan vain itselleni osaavani asian, tai päättelen aisioita omassa päässäni tuomatta näitä päätelmiä kuitenkaan esille. Sen jälkeen ohjaajani totesi, että se, että uskaltaa kysyä, on kuitenkin osa ammatillisuutta ja ammattilaiseksi kasvamista. Mikä on tietenkin täysin totta. Lisäksi ohjaajani muistutti, että hän ei kuitenkaan tiedä mitä mä jo valmiiksi osaan, eikä aina osaa siksi kertoa kaikkea, tai sitten kertoo sellaista minkä jo tiedän, ja siksi olisi hyvä olla itse aktiivinen. Niimpä. Vaan helpommin sanottu kuin tehty. Olen kuitenkin mielestäni hieman parantunut tässä viime harjotteluun nähden, ja esim. toimenpiteitä tehtäessä uskallan aina kysyä apua, samoin jos vaikka raportilla tulee vastaan sellaisia sanoja mitä en tiedä. Puhuttiin myös oma-aloitteisuudesta, ja että sitä voisi olla vielä lisää. Mielestäni olen ollut joissain asioissa hyvinkin oma-aloitteinen, mutta myönnän että välillä voisin olla vieläkin oma-aloitteisempi.

Lisäksi keskustelin myös toisen ohjaajani kanssa harjoittelustani, ja kerroin mitä olimme aikaisemmin keskustelleet toisen ohjaajan kanssa. Tähän mennessä olen ollut enemmän tuon ensimmäisen kanssa samoissa vuoroissa, mutta kerroin kuitenkin tuosta keskustelusta ja omista fiiliksistäni siihen liittyen, kun tuli puheeksi nämä kuluneet kaksi viikkoa. Hän muistuttikin, että kyseleminen ei missään tapauksessa anna kenestäkään "tyhmää" kuvaa, vaan päin vastoin se on osa viisautta, ja kyselemällä osoittaa myös kiinnostuneisuutta. Niin, samaahan viime harjoittelussakin ohjaajani mulle sanoivat. Nyt vaan pitäisi vielä saada se iskostettua jonnekin, ja uskaltaa rohkeasti kyseenalaistaa ja miettiä asioita. Jotenkin vaan pistin nyt viime harjottelun jälkeen koulussakin huomiolle, että itse helposti otan asiat vastaan sellaisina kun ne on, kun taas ehkä taas jotkut toiset luokkaverit sattaa tunnillakin enemmän kyseenalaistaa asioita ja kysyä, että miksi näin. Eli varmasti kuten jo oikeastaan ensimmäisessä harjoittelussa mietin, tämä on sellainen juttu, mitä mun on pakko ihan tietoisesti kehittää koko opiskeluajan.

Mutta ei viime viikko kuitenkaan ihan plörinäksi kuitenkaan mennyt, vaan kuten sanoinkin, niin kyllä sieltä löytyi myös sellaisia hetkiä, missä oikeasti koen oppineeni ja kehittyneen. Varsinkin viimeiset kaksi päivää olivat sellaisia, että tunsin oppivani lähes kokoajan jotain uutta ja kehittyväni. Vietin nimittäin torstain ja perjantain hieman toisella puolella kuin missä normaalisti, ja pääsin harjoittelemaan potilaiden vastaanottoa (anestesialomakkeen täyttämistä ym.), potilaiden kotiuttamista, potilaille soittoa ja raportin antamista leikkaussalihoitajalle. Noi kaksi vuoroa olivat kyllä hirveän antoisia, ja ohjaajani jopa kehui mua! Kehityin kuulemma tosi paljon noiden vuorojen aikana noissa asioissa, ja myös itselle jäi tosi hyvä fiilis. Yllätyin jopa siitä, miten rohkeasti lopulta lähdin mukaan noihin juttuihin, ja kuinka hyvin ne alkoi luistaa. Voisin kuvitella, että myös jatkossa tuntuu huomattavasti helpommalta sanoa ohjaajalle että hei "mä voisinkin ottaa tän potilaan vastaan". Kuten ohjaajani mulle sanoikin sen käydyn keskustelun yhteydessä, että kun vaan rohkeasti yrittää jotain ja huomaa onnistuvansa, niin myös itsetunto ja rohkeus yrittää jatkossakin kasvaa! Lisäksi varsinkin noiden kahden päivän aikana huomasi myös, että tosi hyvin oikeasti ihmiset ymmärtää, että on vasta harjoittelija. Toki kaikki potilaat ei aina välttämättä sitä niin ymmärrä, mutta suuri osa kyllä. Ja kyllä sekin helpottaa, kun tajuaa että ei sua syödäkään elävältä, vaikka vähän tulee ehkä takelleltua sanoissa tms. =).

Onneksi on vielä 3 viikkoa jäljellä!

Sananen harjoittelusta

Nyt, kun harjottelua on jo viikko takana, ajattelin kirjoitella muutamia ajatuksia tänne.

Ensinnäkin, mun pelot osoittautuivat aivan turhiksi, ja kaiken kaikkiaan osastolla on hyvin vastaanottavainen  ja lämminhenkinen työyhteisö, ja se ryhmähenki siellä on ainakin yhtä hyvä kuin edellisissäkin. Ellei parempikin. Tuolla kaikki ottaa ilomielin mukaansa (niin kuin aiemminkin), ja mun ohjaajat on aivan huippuja. Vaikka mulla on omasta mielestäni ollut hyvät ohjaajat myös aikaisemmin, nää on  jotenkin aivan huiput. Tai sellainen tunne on ainakin tällä hetkellä. Jotenkin nää on vaan sellaiset tyypit, että vaikka meidänkään luonteet ei ehkä aina ihan kohtaa, molemmat on kuitenkin kärsivällisiä, jaksaa opettaa ja selittää, ja heiltä mä uskallan oikeasti kysyä apua enkä pelkää näyttää, jos en jotain osaa.Tosin tässä on kyllä osittain kyse myös siitä, että oon itse koittanut petrata tossa, ja miettiä ettei se ole maailmanloppu jos ei jotain osaa. Vaikka siinä vaiheessa tuntuukin äärimmäisen typerältä, kun ei saa neulan suojusta irti tai edes lääkettä vedettyä neulaan ilman äärimmäistä keplottelua. Olenhan minä sentään jo toisen vuoden opiskelija. Mutta hei, oppimassahan tuolla ollaan. 

Ja oppinut minä toki olenkin. Tänään oli aivan ihana, kun osastonhoitaja otti mut puheilleen, ja käytiin siinä sitten läpi mun tavoitteita ja muuta (ensinnäkin, varmaan ei missään aikaisemmassa harkassa ole osastonhoitajaa kiinnostanut sen suuremmin mun tavoitteet, kunhan on ohimennen kysynyt kuulumiset, ja ehkä jossakin kohtaa kysäissyt, että onko tavoitteita täyttynyt). Lopuksi kun lähdin, niin hän vielä oikein totesi toivovansa ihan sydämensä pohjasta, että mä saisin tuolta paljon eväitä tulevaa ammattiani varten :)! Tämän viikon ajan olen aika pitkälti tehnyt perushoitoa, mutta on se todella erilaista kuitenkin taas eri paikassa, vielä kun kyse on kuitenkin leikatuista ihmisistä. Ja omasta mielestä on ollut kivakin, että on lähdetty sieltä helpoimmasta päästä, ja on saanut rauhassa tutustua siihen työhön ja niihin potilaisiin. Kuitenkin sairaanhoitaja sitten on vähän enempi lääkehuoneessa ja hoitaa paperijuttuja. Mulla on siis toinen ohjaaja lähihoitaja, ja toinen sairaanhoitaja, mikä on ihan huippu juttu. Itse kun en edes sitä perushoitoa mitenkään kavahda. Sen lisäksi olen myös saanut olla mukana hakemassa ja viemässä potilaita leikkaukseen, poistanut kanyylejä ja dreenin, seurannut epiduraalikatetrin poistoa, käynyt röntgenissä, kirjannut... Pikku hiljaa myös osaston rutiinit alkaa käydä tutuiksi, tosin ensi viikolla pitäisi ehkä vielä enemmän kiinnittää huomiota siihen leikatun potilaan jälkitarkkailuun. Tosin lupasin myös katsoa lääkehommia ja alkaa harjoittelemaan raportointia ensi viikolla, että saas nähdä. Sain onneksi kuitenkin ihan kirjallista materiaalia tosta tarkkailun toteutumisesta juuri tuolla osastolla, että siitä on hyvä lähteä.

Oikeasti kertaakaan mua ei ole ennen vuoroa sen suuremmin jännittänyt mennä tonne, ei ole tarvinnut miettiä mokailuja tai sitä mitä muut musta ajattelee. Tai no jaa sitä nyt mietin monesti muulloinkin ihan liikaa. Mutta kun sitten taas ekasta paikasta muista, että vaikka osastolla sinänsä oli mukavia työntekijöitä ja näin, niin joka ikinen aamu mua jännittä aivan hulluna, ja mietin vaan että mitä kaikkea päivä tuo tullessaan, ja entäs jos mokaan jotain. Saatikka sitten jos oikeasti mokasin jotain. Vaikka jossain kohti olen toki miettinyt, että tää ei kyllä ole lainkaan mun juttu. Mutta nyt taas on ihan postiiviset fiilikset, että ainakin mielenkiinnolla tutustun tohon työhön ja on paljon halua oppia ja nähdä kaikenlaista. Myös positiiviset kommentit potilailta ja omaisilta lämmittää aina mieltä :).

Eikä ole edes jännittänyt se, että joka päivä kohtaan jonkun uuden ihmisen. Vaikka aluksi mietin paljon, että miten tämä tulee onnistumaan. Mutta siellä se on niin jotenkin niin neutraalia, kun onhan se tilanne kaikille muillekin hoitajille aina uusi, ja tietysti myös sille potilaalle (Aika paljon parannausta tapahtunut siis myös mussa, kun alunperin on kuitenkin lähdetty tilanteesta, jossa en uskaltanut sanoa sanaakaan ventovieraille ihmisille!). Joskus vieläkin tulee toki omasta mielestä kiusallisiltakin tuntuvia hiljaisia hetkiä, mutta nautin kuitenkin potilaiden kanssa jutustelusta. Ja meidän potilaat kuitenkin on tuolla kaikki yleensä ainakin muutaman päivän, niin siinä ehtii ihan hyvin jo vähän tutustuakin. Vaikka ehkä siihen hoitosuhteen laatuun vois myös kiinnittää vielä enemmän huomiota, mutta onhan tässä neljä viikkoa aikaa vielä petrata kaikkea. Nyt on saanut vasta ensikosketuksen hommaan.

//: okei, tää viesti jäi viime viikolla siispä julkaisematta. Tästä ja eilisestä jäi oikeataan hiukan eri fiilikset, mutta siis kaiken kaikkaan olen kyllä yllättäen viihtynyt tuolla osastolla tosi hyvin.

Netin parhaat

Noniin. Vältelläkseni kokeisiin lukemista mahdollisimman tehokkaasti (oikeasti pidän vaan pientä välitaukoa!), päätin tehdä teille postauksen, jossa esittelen mun tän hetkisiä suosikkibiisejä, nettisivustoja, appeja, blogeja ym. Osa liittyy jotenkin ehkä terveydenhuoltoon (lähinnä siis opiskeluun) liittyviin teemoihin, osa ehkä ei.

MUSIIKKI JA VIDEOT aka YOUTUBE:

Lea Michele - Cannonball

http://youtu.be/o6_UfXZffnc

Keith Andersson - I still Miss You

http://youtu.be/JRIt90x4UMs

Paulina Rubio - Boys Will Be Boys

http://youtu.be/n2NrUGfiU48

Naya Rivera - If I Die Young

http://youtu.be/BOD4_NfmNdY

Easy EKG: Interpreting Rhythms

https://www.youtube.com/watch?v=sPT7xB-3-z0

  -EKG on ehkä yks monimutkaisimpia juttuja mitä muistan tähän mennessä kohdanneeni. Tää video 

   kuitenkin mun mielestäni aika selkeä, ja videolla esiintyvä jätkä selittää perusjutut ainakin niin, että 

   minä ne ymmärsin. Youtubesta löytyy kyllä muitakin videoita aiheesta ;).

Once upon a time.... life: episode 1 CELLS

http://youtu.be/mpchye1X_Rs

  -Olipa kerran elämä! Tämä sarja on ihan huippu apuväline opiskelussa. Toki asiat on selitetty 

   hirvittävän yksinkertaisesti, mutta auttaa ymmärtämään perusasiat. Ja mikä voisikaan olla mukavampi     tapa kerrata kokeisiin, kuin telkkarin tuijottaminen? 

Nursing Skills

http://www.youtube.com/watch?v=4SMxrf4uMws&list=PLE9A41516DF18F818

  -Youtube -kanava, mistä löytyy mun mielestä aika kattavasti hoitsuopintoihin liittyviä videoita. Kaikkia 

   en toki ole itse katsonut, ja videoita katsoessa tulee huomata, että eri maissa voidaan toimia eri 

   tavoin (esim. meillähän ei ole olemassakaan mitään valmiita haavahoito-pakkauksia, tai en ole 

   sellaiseen ainakaan missään törmännyt).

Dr. Peodigious

http://www.youtube.com/user/DrProdigious

  -Käyttäjällä on kanavallaan monia videoita eri aiheista aina seksuaalisuudesta sydänääniin ja 

   kilpirauhasen tunnusteluun

BLOGIT:

http://sairaanhoitaja2015.blogspot.fi/
 -No, nimi kertoo varmaan jo kaiken, mutta tämä on tällä hetkellä yksi mun  ehdottomista suosikeistani! Tätä    blogia siis kirjoittelee siis sairaanhoitaja, joka kertoilee mun mielestäni aika realistisesti opinnoistaan ja            ajatuksistaan alaan ja opintoihin liittyen. Realistinen, mutta kuitenkin mun mielestäni positiivinen ja mukava      seurattava!

NETTISIVUSTOT (yleisesti):

http://www.terveysala.turkuamk.fi/klinikka/

  -Turun AMK:n opiskelijoille suunnatut sivut sisältävät runsaasti lääkelaskujarjoituksia

http://hoitonetti.turkuamk.fi/
  -Lähinnä Turun AMK:ssa tehtyjä opinnäytetöitä, jonkun verran myös muuta materiaalia

https://sites.google.com/site/laeaekehoidonperusteet/laeaekkeiden-vaikutuksia-elimistoessae

  -Sivustolta löytyy paitsi lääkelaskuja, myös muuta hyödyllistä tietoa lääkehoidosta

http://learningnurse.org

  -Sisältää monia erilaisia pelejä mm. ihmisen anatomiaan liittyen

http://www.duodecim.fi/kotisivut/sivut.koti?p_sivusto=640
  - Duodecimista löytyy verkkokursseja liittyen mm. elvytykseen, injektionantoon ja lihavuuden hoitoon sekä     skitsofreniaan. Kaikki kurssit sisältää sekä ääni-/videomateriaalia kuin kirjallistakin materiaalia.

Sun Is Rising :)

Otsikko kuvaa kivasti tän hetken fiiliksiä, tai ainakin niitä päällimmäisiä: Ihana auringonpaiste ja viimeisiä viikkoja viedään ennen harjoitteluja! Viime viikolla käytiin järjestämässä opiskelijaporukalla ensiapurasti erääseen paikalliseen tapahtumaan, jossa siis annettiin tietoa elvytyksestä, kylkiasennosta ja haavan sitomisesta. Näytettiin aina ne jokainen, ja sitten jokainen osallistuja sai halutessaan kokeilla näitä taitoja. Ennen tapahtumaa jännitti ihan hirveästi että mitenköhän tuo menee, sillä spr:n sivujen selailusta huolimatta varsinaiset taidot tuntuivat olevan vähän ruosteessa - olihan kortin hankinnasta vierähtänyt jo melkein vuosi! Päästiin kuitenkin ennen rastin alkua vielä harjoittelemaan, ja rasti olikin palautteiden perusteella erittäin tykätty!

Viime viikolla alkoi myös haku vaihtoon. Itsellä tuo on nyt vielä toistaiseksi palauttamatta tuo lappunen, millä voi ilmoittaa halukkuudestaan, mutta tarkoitus olisi heti huomenissa saada tuo palautettua. Pakko kai sanoa, että vieläkin hieman emmin tuon kanssa, mutta kaverit on tsempanneet mua lähtemään, ja itsekin olen jo todennut että se on nyt tai ei koskaan. Eli nyt.



Tällä viikolla puolestaan järjestettiin koulussa ikäihmisten terveyden edistämisen teemapäivä. Paikalle kokoontui lähemmäs 20 ikäihmistä, joille vedettiin sitten erilaisia rasteja. Oli liikuntarastia, aivopähkinää ja rentoutumista. Meidän ryhmä päätyi vetämään lopulta perus tuolijumppaa. Myös rentoutuminen olisi ollut kiva, mutta toinen ryhmä ehti sen jo nappaamaan. Ja pakko sanoa että hyvin he oli kyllä rastin järjestäneet, kun itsekin pääsin tuota kokeilemaan! Melkein meinasi nukahtaa siihen patjalle :D. Ja koko tapahtuma oli ainakin omasta mielestä tosi mukava! Oli kiva päästä taas tekemisiin vähän iäkkäämpien ihmisten kanssa, ja vielä sellaisten jotka kuitenkin oli vähän virkeämpiä niin sanotusti. Osa heistä oli myös omaishoitajia, joten irtiotto oli kuulemma tosi kaivattu ja kaikki koki päivän tosi mukavana. Päivä on siis jo jonkin sortin perinne koululla, ja kuului meillä tietysti yhteen kurssiin. Mutta muuten ideointi ja järjestäminen sujui siis aika pitkälti oppilaslähtöisesti, toki meillä oli opettaja auttamassa. Ensin sovittiin ne ryhmät, jotka rasteja vetää, ja sen jälkeen jokainen ryhmä ideoi oman rastinsa. Me tosiaan päädyttiin lopulta tuohon tuolijumppaan, sillä se oli sopivan helposti järjestettävissä ja keksittävissä eri liikkeet. Ja myös meidän rasti oli ilmeisen tykätty, kuten myös muut rastit. Kokonaisuudessaankin palaute oli onneksi tosi positiivista, ja tuli jopa kommenttia että paras vastaavanlainen päivä ikinä :D! Ja että lisää vastaavanlaisia myös jatkossa.

Että sellaisia kuulumisia tällä kertaa. Myös kokeet ja kaikenmaailman palautuspäivät painaa mukavasti päälle, mutta on tässä sitten ollut jotain mukavaakin välissä. Tällä hetkellä työn alla olisi kriisi- ja päihdehoitotyön tenttiin valmistautuminen. Mutta arvatkaa kiinnostaako? Ei. Aihe olisi sinänsä mielenkiintoinen, mutta tuo kirja taasen ei. Seuraavana olisi vuorossa sisätaudit mm. munuaistautien ja sydänvaivojen muodossa (mitä? eikö niitä sydänhommia muka opiskeltu jo ennen joulua? Ilmeisesti ei riittävästi....). Sanoisinko että melkeinpä ne tylsimmät aiheet jätetty viimeiseksi, tai ainakin tämä seuraava tentti nyt ei jotenkaan kiinnostaisi. Olisi voinut olla vaikka ensin tämä ja sitten vasta syöpätautien tentti. Syöpähän nyt on aina cool. Vaikka pitäisi tietysti nähdä kaikki jutut yhtä tärkeinä ja kiinnostavina. Joskus se ei vaan onnistu. Päästiin viime viikolla myös harjoittelemaan sairaalaelvytystä! Mikä oli myös aika cool. Siitäkin huolimatta, että itse en kyllä liiemmin tykkää simulaatioluokassa olemisesta. Se nukke on ensinnäkin aika friikki kaikkine hienoine toimintoineen, ja toiseksi en tykkää yhtään sitä ajatuksesta että muu luokka arvioi mun toimintaa. Vaikka ei sitä loppujen lopuksi edes kerkiä niin ajattelemaan siellä nuken kanssa häärätessään. Eniveis musta ainakin tuntui, että on se aika hurjaa hommaa. Tavallaanhan se on aika yksinkertaista, mutta sitten ei kuitenkaan ole, vaan pitää kuitenkin osata kaikenlaista. Pitää osata pysyä rauhallisena, mutta kuitenkin toimia ripeästi. Pitää osata lykätä ekg-läpyskät nopeasti oikeille paikoilleen, ja tulkita sitä käyrää. Pitää osata painelu-puhalluselvytys ja suoriutua myös kanyloinnista riittävän ripeään, pitää osata toimia ryhmässä ja informoida muita omista toimistaan jne.... Eikä se elvyttäminen ole mistään kevyimmästä päästä, kun sitä vähän aikaa tekee, varsinkin jos potilas on vähänkään isompikokoisempi! Että rispektit vaan niille elvytystiimiläisille ja muille, jotka tota enemmänkin tekee.

        Joskus olis vaan niin paljon kivempi syventyä Netflixin maailmaan, kuin noiden kirjojen....

Töissätöissä

Niimpä, varsin töidentäyteinen viikonloppu ollut. Ensin aloitin kesätyöhaastattelulla, ja sen jälkeen olin sitten ihan töissä. Päätin siis jo heti joululomalla, että haluaisin ehkä kaikkein mieluummin jonnekin muualle kesätöihin, kuin sinne missä olin viime kesänä. Ja nyt olenkin käynyt kolmessa (no, tähän mennessä kolmessa) paikassa haastattelussa. Ainakin viimeisin haastattelu meni sen verran hyvin, että haastattelija jopa kehui mua ;). Yllätyin kyllä jopa itsekin siitä, miten paljon sain itsestäni irti, ja miten reippaalta onnistuin vaikuttamaan! Ilmeisesti jopa haastattelija itse suorastaan yllättyi musta, ja lupaili olla pikaisesti uudelleen yhteydessä! Toivottavasti sieltä nyt yhteydenotto tulisikin, nimittäin vaikutti juuri täydelliseltä kesätyöpaikalta. Tooosin mä taisin tulla puhuneeksi itseni sinne kaikkein raskaimmalle osastolle, mutta noo... sen perusteella mitä se haastattelija kertoi, niin se vastaa kuitenkin loppujen lopuksi aika paljon mun edellisiä paikkojani. Niin että enköhän mä selviä?

Eniveis, haastattelun jälkeen olin sitten ihan oikeissa töissä. Oikein yllätyin viikolla, kun huomasin että vieraasta numerosta oli soitettu, ja numeron takaa paljastui kesän työnantaja. Viimeisestä kerrasta on siis vierähtänyt jo usempi kuukausi (viimeksi varmaan syksyllä kävin siellä?), ja pakko kyllä sanoa, että hieman jännitti mennä sinne. Moni juttu oli säilynyt aivan samanlaisena, myös monta tuttua asukasta löytyi yhä, mutta loppujen lopuksi aika paljon oli myös muuttunut. Silti tuntui jollain jännällä tapaa heti tosi kotoisalta :). Kaikenkaikkiaan vuorot meni tosi mallikkaasti, ja edelleen viihdyn tuolla. Vaikka kyllähän sen huomasi, että moni asia oli myös ehtinyt unohtua. Suorastaan nolotti, kun työkaverit joutui muutamaan kertaan neuvomaan jossain ihan perusperus jutussa, sellaisissa mitkä nyt luulisi kolmen kuukauden jälkeen jo iskostuneen kalloon. Mutta toisaalta huomasin myös, että ilokseni uusienkaan asukkaiden kohtaaminen ei jännittänyt enää ollenkaan, ja jotenkin sellainen juttelu ja muu tulee nykyään tosi neutraalisti. Hauskaa oli myös huomata, että muutamat jopa muisti mut, ja myös monta juttua meidän keskusteluista melkein paremmin kuin minä itse :D! Eritysesti mieltä lämmitti muutaman omaisen lämmin vastaanotto, ja se että hekin vielä muisti mut.

My Sister's Keeper

Varautukaa maratonitekstiin.

Mulla oli tänään vapaapäivä koulusta, ja päätin käyttää sen tehokkaasti opiskelemalla kokeeseen. Kerrankin olisin ajoissa, eikä tulisi niin kiire kokeen kanssa! Koe liittyy siis syöpäkurssiin, joka meillä pärähti alkuun tässä joku aika sitten. Eilen sain kuitenkin mahtavan idean, että voisi pitkästä aikaa katsoa My Sister keeper :in (suom. Sisareni puolesta), joka sopivasti liittyy aiheeseen. No, eilen en tuota ehtinyt kuitenkaan katselemaan, joten vapaapäivän kunniaksi katselin sen sitten tänään. Jos joku ei ole elokuvaa katsellut, niin se kertoo siis leukemiaa sairastavasta tytöstä, sekä häneen sisarestaan, joka ”suunniteltiin varaosiksi”.

Ajattelin aluksi, että lukisin samalla kokeisiin, kun tuo pyörii taustalla, mutta eihän siitä mitään tullut. Toi video on löytynyt mun hyllystä jo monen monta vuotta, alun perin tartuin siihen elokuvavuokraamossa, koska halusin jotain kunnon draama, ja no Cameron Diaz. Jossain vaiheessa mä olin nähnyt sen niin monta kertaa yksin ja kavereiden kanssa, telkusta ja dvd:ltä, että kyseinen elokuva ei tuntunut enää missään, koska muistin kaikki tapahtumat ulkoa. Mutta nyt viime kerrasta oli ehtinyt jo vierähtää sen verran paljon pidempi aika, että itkuhan sitä iski jo ensimmäisen vartin kohdalla. Oikeasti ainakin omalla kohdalla herättää kyllä paljon ajatuksia tämä kyseinen leffa!

Ensinnäkin, miltä tuntuisi, jos ei voisikaan päättää omasta kehostaan? Sairastumisen kriisi on yksi, sairastuessaan moni voi kokea, että on menettänyt kontrollin omasta kehostaan, tai pelkää sen menettämistä. Itse en tätä ole onneksi joutunut kokemaan. Mutta entäpäs, jos joku muu saisi määrä sun puolestas, ja sun olis pakko tahtomattasi joutua erilaisiin kokeisiin ja toimenpiteisiin? Entä jos se, että sä et suostuisikaan, aiheuttaisi toisen ihmisen kuoleman? Aikaisemmin koulussa käsiteltiin myös munuaisen vajaatoimintaa sekä munuaisen ja muiden elimien luovuttamista. Mun yhdellä sukulaisellani on vain yksi munuainen, ja silloin mietin, että voisin tarpeen tullen antaa toisen omistani hänelle. Mutta entä jos elinten luovuttaminen tapahtuisi mahdollisesti sun oman elämäsi kustannuksella? Nykyäänhän kaiken maailman hoidot on kehittyneet tosi paljon, ja esimerkiksi munuaisen tai maksapalan luovuttaminen ei välttämättä paljoakaan kenenkään elämässä näy, mutta elokuvassakin tää sisko oli käynyt läpi vaikka minkälaisia komplikaatioita toimenpiteiden seurauksena. Ja vaikka elokuvassahan elimen luovutuksesta kieltäytymisen taustallahan ei lopulta edes ole kyseenomaisen sisaren oma päätös, vaan sairastuneen osapuolen, jotenkin mun käy sääliksi, että hän pääasiassa toimii vain varaosana siskolleen….. Samanlainen kuviohan nähdään tänä keväänä Emmerdalessa, saapa nähdä mihin se tulee päätymään.

Toinen, mikä elokuvassa selkeästi näkyy, on koko perheen tukeminen sairauden koittaessa. Toki Kate on se, joka sitä sairautta oikeasti käy läpi, mutta kyllähän se vaikuttaa koko perheeseen. Vanhemmat tekee kaikkensa pelastaakseen lapsensa, toinen jää jopa töistä pois. Kukaan ei edes huomaa veljen lukihäiriötä, saatikka että sillä ilmeisesti olisi suurempaa väliä, että hän jää koulusta pois. Kukaan ei välitä oikeasti kuunnella, mitä mieltä Anna on elinten luovuttamisesta. Ja onhan sairastuminen aina myös taloudellinen rasite, ja stressi plus muut ongelmat aiheuttaa helposti ongelmia parisuhteeseen. Sairastumisen kriisi ei siis kosketa ainoastaan itse sairastunutta, vaan myös muita läheisiä, ja jotenkin veikkaisin, että eritoten silloin, jos kyse on pienestä lapsesta. Vaikka lapsihan se oma lapsi on aina, vaikka ikää olisi jo reilustikin päälle täysi-ikäisyyden. Onhan siinä kuitenkin aina jollain tapaa se pelko kuolemasta ja menettämisestä, monesti silloinkin vaikka tauti alkuvaiheessa todettaisiinkin hyvänlaatuiseksi. Itse en toistaiseksi ole kohdannut esimerkiksi syövästä kärsiviä (paitsi kerran, mutta sitä en nyt tässä laske mukaan), mutta juuri vähän aikaa sitten katsoin että ilmeisesti mun tulevalla harjoitteluosastollani annetaan myös solusalpaajahoitoa, joten saas nähdä tuleeko heitä sitten tuon 5 viikon aikana vastaan. Siellä toki ne potilaat on jo jollakin tapaa luultavasti ehtineet sulatella asiaa, mutta kyllä se totta kai etukäteen vähän jännittää että miten kohdata heidät. Osaanko mä vastata heidän kysymyksiinsä tai antaa heille oikeanlaista ohjausta? Onneksi mulla on se ohjaaja siinä tukena, onhan leikkauspotilaiden kohtaaminen mulle muutenkin vierasta, kun en edes itse ole ollut ikinä vastaavassa tilanteessa. Osaanko mä asetella sanat oikein, pystynkö mä tulkitsemaan tarpeeksi potilaiden viestejä, jotta he saisi oikea-aikaisesti tarvitsemansa ohjauksen? En mä siis sano, ettenkö välttämättä osaisi, mutta kyllähän sitä miettii näin ennen harjoittelun alkamista, että miten se tulee sitten sujumaan, ja asettaa itselleen tavoitteita.

Ja mitä kriisiin tulee, elokuvassahan se tavallaan joudutaan kohtaamaan kahdesti. Ensin kun perhe saa diagnoosin, ja kun todetaan, ettei sairautta voida parantaa. Perheelle tarjotaan mahdollisuutta saattohoitoon, mutta äiti ei ota kuuleviin korviinsakaan mahdollisuutta kuolemasta. Hoitoja ei siis missään vaiheessa varsinaisesti lopeteta, eikä siirrytä palliatiiviseen hoitoon tai terminaalivaiheen hoitoon, vaikka tässä tapauksessa lääkäri sitä ehdottikin (jostain luin, että lääkärit liian usein haluais vaan loppuun saakka yrittää erilaisia hoitoja). Lopulta Kate kuitenkin vain hiipuu pois. Itse olen kolmesti päässyt osallistumaan saattohoitoon, ja varsinkin ensimmäisellä kerralla se oli kyllä aika hurja kokemus. Varsinaisesti en kertaakaan saattohoidettavien omaisia nähnyt enkä sikäli myöskään sitä kriisiä tai surua kuolemasta, mutta jo pelkkä kuolevan ihmisen hoitaminen tuntui alussa todella oudolle, ja vähän pelottavalle. En ollut itse ikinä aikaisemmin kohdannut kuolevaa tai kuollutta ihmistä, joten mietin paljon omaa käyttäytymistäni saattohoidettavan läheisyydessä, sekä itse kuolemaa tapahtumana. Mun ohjaajani yritti tuolloin ensimmäisellä kerralla harjoittelussa parhaansa mukaan vastata mun kysymyksiini ja tunteisiini, mutta musta tuntui ettei se ehkä ihan ymmärtänyt mua. Ja ehkä se on ihan ymmärrettävää, se oli kuitenkin hoitanut kuolevia jo useamman vuoden, eikä ehkä muistanut enää, miltä se tuntui alussa. Enkä mäkään toisaalta osannut selittää, mikä siinä jännitti tai pelotti. Jotenkin se oli kai se tunne, kun ensimmäisiä kertoja menin sinne huoneeseen, ja kohtasin ihmisen, joka ei enää pystynyt muuhun, kuin makaamaan paikoillaan. Sanoja tuli harvakseltaan, ja turvotuksia oli ympäriinsä. Jotenkin se näky yhdistettynä siihen, että musta tuntui vaikealta esimerkiksi jutella henkilölle, joka ei vuorostaan vastaa takaisin. Loppua kohden hoitaminen alkoi kuitenkin tuntua luonnollisemmalta, ja uskalsin jopa toisen ohjaani kanssa käydä katsomassa kyseistä henkilö hänen kuoltuaan. Ja kyllä se jollakin tapaa avasi silmät siihen, että yhtälailla hän oli hoitoa ja hoivaa tarvitsema _ihminen_, jonkun mies ja jonkun mummi. Kesätöissä saattohoidettavien kohtaaminen sujuikin jo paljon luonnollisemmin, ja musta on tärkeää pyrkiä tekemään niistä viimeisistä hetkistä mahdollisimman mukavia. Harmi vain, että joka paikassa ei ole mahdollisuutta yhtä laadukkaaseen saattohoitoon, kuin mihin minä olen päässyt osallistumaan, meillä kun esimerkiksi hoitokodissa oli kuitenkin paljon rauhallisempaa kuin vaikka jossain erikoissairaanhoidon osastoilla. Toki ei meillä tavallisessa hoivakodissa mitään saattohoitoon erikoistunutta tiimiä ollut, että minkään vaatiivien, tosi kipeiden tapauksien hoito ei olisi ehkä onnistunutkaan. Mutta omat huoneet joka tapauksessa takasi rauhan myös vierailijoille, ja kyllä me kahvit ja joskus pullatkin tarjottiin myös omaisille. Ja toki tarpeen tullen myös henkistä tukea. Aiheeseen liittyy myös tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen kohde: . Itse olen kaksi kertaa aikaisemmin ottanut itse osaa keräykseen toimimalla kampanjoinnissa mukana, kun olin isosena. Aikaisemmin netistä ja koulun mainoksista olinkin huvikseen tsekannut, että mikähän mahtaa olla tämän vuoden kohde, ja kun kerääjät eräänä päivänä ilmestyivät koululle, lahjoitin itsekin muutaman euron. Tarkoitus ei siis ole mitenkään mainostaa ko. kampanjaa, tai muutakaan, mutta kiva että tähänkin kiinnitetään huomiota! Saisi kiinnittää varmaan vieläkin enemmän, jota yhä useammalla olisi mahdollisuus hyvään saattohoitoon, tai alkuvaiheessa palliatiiiviseen hoitoon. Mutta totuus vaan on, että niitä huomion kohteita tarvittaisiin aika monia muitakin….

Joo sori, tästä tuli tällainen aiheeltaan hyppivä ja pomppiva teksti :D. Tarkoitus oli vaan nostaa esille muutama elokuvasta esille pompannut aihe.

ps. Huomasin kyllä edellisen viestinn otsikossa olleen virheen, mutta totesin että antaa olla, ehkä se juurikin kuvastaa mun tän hetkisiä ruotsin taitojani :D.

Ursäkta, men jag förstör dig inte.

Ummm, voi olla että toi lause kuullaan muutamaan kertaan huomenna ruotsin suullisessa. En tajua mihin ihmeeseen mun ruotsin ja matikan taidot on kaikki kadonneet lukion jälkeen, nimittäin uusin tänään kai kolmannen kerran yhden lääkelaskukokeen, ja toisen toistamiseen. Omasta mielestä meni kyllä ihan hyvin, mutta samaa mieltä olin toki myös kaikilla edellisillä kerroilla. Ja nyt pelkään, että tein jälleen kerran jonkun ihan typerän virheen. Vaikka kuitenkin luin aikanaan pitkän matikan. Myös ruotsissa pärjäsin aikanaan ihan hyvin, mutta nyt ruotsin kurssilla oon kuitenkin saanut aika moneen otteeseen palautetta muun muassa sanajärjestyksistä...

Mutta ruotsista ja lääkelaskuista eteenpäin. Meillä on nyt joulun jälkeen jatkunut sisätauteihin liittyvät opinnot, ja ollaan niihin liittyen opiskeltu muun muassa sappikivipotilaiden sekä munuaistauteja sairastavien potilaiden hoitoa. Lisäksi on ollut lastentauteihin liittyvä kurssi, ja päihdehoitotyön kurssi. Siskirran labrat alkaa myös kohta, ja niiden puitteissa päästään ainakin elvyttämään ja harjoittelemaan avanteen hoitoa :D. Elvytystä ja ensiapua on luvassa myös erään toisen kurssin puitteissa, mutta silloin toimitaan itse vetäjinä. Ja toisin kuin aika moni muu meidän luokalta, itse odotan innolla rastien vetämistä! Jotenkin tykkään hirveästi kaikesta tollasesta rastien ja ryhmien vetämisestä, vaikka en tiedä olenko loppujen lopuksi edes niin hyvä siinä, ja ainakin jännitän toisinaan etukäteen aika paljon. Siitäkin huolimatta että olen aikaisemmin kyllä toiminut jonkin verran muun muassa kerhonohjaajana. 

Myös harjoittelut kolkuttelee ihan oven takana. Toiseen harjotteluun olen menossa päiväkirurgiselle osastolle, ja toinen tämän kevään harjoittelu on näillä näkymin neurologisella osastolla. Kieltämättä jännittää hieman! Varsinkin tuo kirurginen osasto. Jotenkin toi mielenterveyspaikka oli niiin mun juttu, että pelkään etten pärjääkään osastolla, jossa enemmän juuri hoitotyö painottuu niihin toimenpiteisiin. 5 viikkoa on kyllä toivon mukaan riittävän pitkä aika oppia tykkäämään myös siitä maailmasta, mutta paljonhan riippuu myös mun tulevasta ohjaajastani. Mikä onkin toinen juttu, joka jännittää. Tähän mennessä oon viihtynyt ihan superhyvin kaikissa harkka- ja muissa paikoissa, mutta mitäs jos nyt ei käykin huonompi tuuri? Mitäs jos saan jonkun ihan kamalan ohjaajan, enkä viihdy siellä osastolla (tai siis niissä, mutta lähinnä tuo kirurginen osasto jännittää, kun siellä ei kukaan tuttu ole ollut harjottelemassa/töissä) ollenkaan? Toki tiedän, että kouluun voi aina ottaa yhteyttä, mutta.... Tai entäs jos minä vain olen yksinkertaisesti ihan huono, sohin kaikki kanyylit jonnekin ohi, ja potilaiden saruraatiot ja muut huitelee jossain ihan muualla kuin missä pitäisi, enkä edes huomaa mitään? Mitä jos en tulekaan toimeen niiden potilaiden kanssa?

Toisaalta tiedän, tai ainakin haluan uskoa, että osa mun peloista on ihan turhia. Tulinhan mä toimeen myös edellisen paikan potilaiden kanssa, miksen siis myös tulevien harjoitteluiden? Ja olenhan minä tähänkin asti oppinut ja pärjännyt. Plus että harjoittelemaanhan sinne kuitenkin mennään! Ehkä mun pitäisi enemmänkin vaan niellä ylpeyteni ja jatkaa samaa linjaa, mitä jo viime harjoittelussa treenasin - opetella hyväksymään se, että on okei vaikkei osaiskaan heti kaikkea. Toisaalta esimerkiksi tuolla kirurgian osastolla on myös hyvää se, että potilaspaikkoja on lähemmäs 40. Vaikka eihän tuolla osaston luonteen vuoksi mitään monimutkaisia juttuja tietenkään tehdä, ja toisaalta jossain määrin myös toi n. 40 tuntuu todella suurelta (vaikka kaikki nyt ei olekaan kaikkien hoidettavina?), niin ainakin siihen määrään sisältyy monia erilaisia potilaita! Neurologisella osastolla ne nyt sitten on tietysti vähän enemmän samanlaisia, mutta sinänsä neurologia on mun mielestä tosi mielenkiintoista.

Asiasta kukkaruukkuun, olisko teillä mitään ehdotuksia mistä voisin näiden perus kuulumisten lisäksi kirjoitella? Ulkomaan vaihdosta on ainakin varmasti tulossa juttua, jahka tämä juttu tästä nyt etenee... Sen verran olen kuitenkin tehnyt sen eteen, että selvitin haun alkavan tässä alku keväästä, ja mainitsin myös meidän tutor-opettajalle asiasta ohimennen. Mutta niin mulle saa heittää ihan vapaasti ehdotuksia ja kommentteja!