My Sister's Keeper

Varautukaa maratonitekstiin.

Mulla oli tänään vapaapäivä koulusta, ja päätin käyttää sen tehokkaasti opiskelemalla kokeeseen. Kerrankin olisin ajoissa, eikä tulisi niin kiire kokeen kanssa! Koe liittyy siis syöpäkurssiin, joka meillä pärähti alkuun tässä joku aika sitten. Eilen sain kuitenkin mahtavan idean, että voisi pitkästä aikaa katsoa My Sister keeper :in (suom. Sisareni puolesta), joka sopivasti liittyy aiheeseen. No, eilen en tuota ehtinyt kuitenkaan katselemaan, joten vapaapäivän kunniaksi katselin sen sitten tänään. Jos joku ei ole elokuvaa katsellut, niin se kertoo siis leukemiaa sairastavasta tytöstä, sekä häneen sisarestaan, joka ”suunniteltiin varaosiksi”.

Ajattelin aluksi, että lukisin samalla kokeisiin, kun tuo pyörii taustalla, mutta eihän siitä mitään tullut. Toi video on löytynyt mun hyllystä jo monen monta vuotta, alun perin tartuin siihen elokuvavuokraamossa, koska halusin jotain kunnon draama, ja no Cameron Diaz. Jossain vaiheessa mä olin nähnyt sen niin monta kertaa yksin ja kavereiden kanssa, telkusta ja dvd:ltä, että kyseinen elokuva ei tuntunut enää missään, koska muistin kaikki tapahtumat ulkoa. Mutta nyt viime kerrasta oli ehtinyt jo vierähtää sen verran paljon pidempi aika, että itkuhan sitä iski jo ensimmäisen vartin kohdalla. Oikeasti ainakin omalla kohdalla herättää kyllä paljon ajatuksia tämä kyseinen leffa!

Ensinnäkin, miltä tuntuisi, jos ei voisikaan päättää omasta kehostaan? Sairastumisen kriisi on yksi, sairastuessaan moni voi kokea, että on menettänyt kontrollin omasta kehostaan, tai pelkää sen menettämistä. Itse en tätä ole onneksi joutunut kokemaan. Mutta entäpäs, jos joku muu saisi määrä sun puolestas, ja sun olis pakko tahtomattasi joutua erilaisiin kokeisiin ja toimenpiteisiin? Entä jos se, että sä et suostuisikaan, aiheuttaisi toisen ihmisen kuoleman? Aikaisemmin koulussa käsiteltiin myös munuaisen vajaatoimintaa sekä munuaisen ja muiden elimien luovuttamista. Mun yhdellä sukulaisellani on vain yksi munuainen, ja silloin mietin, että voisin tarpeen tullen antaa toisen omistani hänelle. Mutta entä jos elinten luovuttaminen tapahtuisi mahdollisesti sun oman elämäsi kustannuksella? Nykyäänhän kaiken maailman hoidot on kehittyneet tosi paljon, ja esimerkiksi munuaisen tai maksapalan luovuttaminen ei välttämättä paljoakaan kenenkään elämässä näy, mutta elokuvassakin tää sisko oli käynyt läpi vaikka minkälaisia komplikaatioita toimenpiteiden seurauksena. Ja vaikka elokuvassahan elimen luovutuksesta kieltäytymisen taustallahan ei lopulta edes ole kyseenomaisen sisaren oma päätös, vaan sairastuneen osapuolen, jotenkin mun käy sääliksi, että hän pääasiassa toimii vain varaosana siskolleen….. Samanlainen kuviohan nähdään tänä keväänä Emmerdalessa, saapa nähdä mihin se tulee päätymään.

Toinen, mikä elokuvassa selkeästi näkyy, on koko perheen tukeminen sairauden koittaessa. Toki Kate on se, joka sitä sairautta oikeasti käy läpi, mutta kyllähän se vaikuttaa koko perheeseen. Vanhemmat tekee kaikkensa pelastaakseen lapsensa, toinen jää jopa töistä pois. Kukaan ei edes huomaa veljen lukihäiriötä, saatikka että sillä ilmeisesti olisi suurempaa väliä, että hän jää koulusta pois. Kukaan ei välitä oikeasti kuunnella, mitä mieltä Anna on elinten luovuttamisesta. Ja onhan sairastuminen aina myös taloudellinen rasite, ja stressi plus muut ongelmat aiheuttaa helposti ongelmia parisuhteeseen. Sairastumisen kriisi ei siis kosketa ainoastaan itse sairastunutta, vaan myös muita läheisiä, ja jotenkin veikkaisin, että eritoten silloin, jos kyse on pienestä lapsesta. Vaikka lapsihan se oma lapsi on aina, vaikka ikää olisi jo reilustikin päälle täysi-ikäisyyden. Onhan siinä kuitenkin aina jollain tapaa se pelko kuolemasta ja menettämisestä, monesti silloinkin vaikka tauti alkuvaiheessa todettaisiinkin hyvänlaatuiseksi. Itse en toistaiseksi ole kohdannut esimerkiksi syövästä kärsiviä (paitsi kerran, mutta sitä en nyt tässä laske mukaan), mutta juuri vähän aikaa sitten katsoin että ilmeisesti mun tulevalla harjoitteluosastollani annetaan myös solusalpaajahoitoa, joten saas nähdä tuleeko heitä sitten tuon 5 viikon aikana vastaan. Siellä toki ne potilaat on jo jollakin tapaa luultavasti ehtineet sulatella asiaa, mutta kyllä se totta kai etukäteen vähän jännittää että miten kohdata heidät. Osaanko mä vastata heidän kysymyksiinsä tai antaa heille oikeanlaista ohjausta? Onneksi mulla on se ohjaaja siinä tukena, onhan leikkauspotilaiden kohtaaminen mulle muutenkin vierasta, kun en edes itse ole ollut ikinä vastaavassa tilanteessa. Osaanko mä asetella sanat oikein, pystynkö mä tulkitsemaan tarpeeksi potilaiden viestejä, jotta he saisi oikea-aikaisesti tarvitsemansa ohjauksen? En mä siis sano, ettenkö välttämättä osaisi, mutta kyllähän sitä miettii näin ennen harjoittelun alkamista, että miten se tulee sitten sujumaan, ja asettaa itselleen tavoitteita.

Ja mitä kriisiin tulee, elokuvassahan se tavallaan joudutaan kohtaamaan kahdesti. Ensin kun perhe saa diagnoosin, ja kun todetaan, ettei sairautta voida parantaa. Perheelle tarjotaan mahdollisuutta saattohoitoon, mutta äiti ei ota kuuleviin korviinsakaan mahdollisuutta kuolemasta. Hoitoja ei siis missään vaiheessa varsinaisesti lopeteta, eikä siirrytä palliatiiviseen hoitoon tai terminaalivaiheen hoitoon, vaikka tässä tapauksessa lääkäri sitä ehdottikin (jostain luin, että lääkärit liian usein haluais vaan loppuun saakka yrittää erilaisia hoitoja). Lopulta Kate kuitenkin vain hiipuu pois. Itse olen kolmesti päässyt osallistumaan saattohoitoon, ja varsinkin ensimmäisellä kerralla se oli kyllä aika hurja kokemus. Varsinaisesti en kertaakaan saattohoidettavien omaisia nähnyt enkä sikäli myöskään sitä kriisiä tai surua kuolemasta, mutta jo pelkkä kuolevan ihmisen hoitaminen tuntui alussa todella oudolle, ja vähän pelottavalle. En ollut itse ikinä aikaisemmin kohdannut kuolevaa tai kuollutta ihmistä, joten mietin paljon omaa käyttäytymistäni saattohoidettavan läheisyydessä, sekä itse kuolemaa tapahtumana. Mun ohjaajani yritti tuolloin ensimmäisellä kerralla harjoittelussa parhaansa mukaan vastata mun kysymyksiini ja tunteisiini, mutta musta tuntui ettei se ehkä ihan ymmärtänyt mua. Ja ehkä se on ihan ymmärrettävää, se oli kuitenkin hoitanut kuolevia jo useamman vuoden, eikä ehkä muistanut enää, miltä se tuntui alussa. Enkä mäkään toisaalta osannut selittää, mikä siinä jännitti tai pelotti. Jotenkin se oli kai se tunne, kun ensimmäisiä kertoja menin sinne huoneeseen, ja kohtasin ihmisen, joka ei enää pystynyt muuhun, kuin makaamaan paikoillaan. Sanoja tuli harvakseltaan, ja turvotuksia oli ympäriinsä. Jotenkin se näky yhdistettynä siihen, että musta tuntui vaikealta esimerkiksi jutella henkilölle, joka ei vuorostaan vastaa takaisin. Loppua kohden hoitaminen alkoi kuitenkin tuntua luonnollisemmalta, ja uskalsin jopa toisen ohjaani kanssa käydä katsomassa kyseistä henkilö hänen kuoltuaan. Ja kyllä se jollakin tapaa avasi silmät siihen, että yhtälailla hän oli hoitoa ja hoivaa tarvitsema _ihminen_, jonkun mies ja jonkun mummi. Kesätöissä saattohoidettavien kohtaaminen sujuikin jo paljon luonnollisemmin, ja musta on tärkeää pyrkiä tekemään niistä viimeisistä hetkistä mahdollisimman mukavia. Harmi vain, että joka paikassa ei ole mahdollisuutta yhtä laadukkaaseen saattohoitoon, kuin mihin minä olen päässyt osallistumaan, meillä kun esimerkiksi hoitokodissa oli kuitenkin paljon rauhallisempaa kuin vaikka jossain erikoissairaanhoidon osastoilla. Toki ei meillä tavallisessa hoivakodissa mitään saattohoitoon erikoistunutta tiimiä ollut, että minkään vaatiivien, tosi kipeiden tapauksien hoito ei olisi ehkä onnistunutkaan. Mutta omat huoneet joka tapauksessa takasi rauhan myös vierailijoille, ja kyllä me kahvit ja joskus pullatkin tarjottiin myös omaisille. Ja toki tarpeen tullen myös henkistä tukea. Aiheeseen liittyy myös tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen kohde: . Itse olen kaksi kertaa aikaisemmin ottanut itse osaa keräykseen toimimalla kampanjoinnissa mukana, kun olin isosena. Aikaisemmin netistä ja koulun mainoksista olinkin huvikseen tsekannut, että mikähän mahtaa olla tämän vuoden kohde, ja kun kerääjät eräänä päivänä ilmestyivät koululle, lahjoitin itsekin muutaman euron. Tarkoitus ei siis ole mitenkään mainostaa ko. kampanjaa, tai muutakaan, mutta kiva että tähänkin kiinnitetään huomiota! Saisi kiinnittää varmaan vieläkin enemmän, jota yhä useammalla olisi mahdollisuus hyvään saattohoitoon, tai alkuvaiheessa palliatiiiviseen hoitoon. Mutta totuus vaan on, että niitä huomion kohteita tarvittaisiin aika monia muitakin….

Joo sori, tästä tuli tällainen aiheeltaan hyppivä ja pomppiva teksti :D. Tarkoitus oli vaan nostaa esille muutama elokuvasta esille pompannut aihe.

ps. Huomasin kyllä edellisen viestinn otsikossa olleen virheen, mutta totesin että antaa olla, ehkä se juurikin kuvastaa mun tän hetkisiä ruotsin taitojani :D.

Ursäkta, men jag förstör dig inte.

Ummm, voi olla että toi lause kuullaan muutamaan kertaan huomenna ruotsin suullisessa. En tajua mihin ihmeeseen mun ruotsin ja matikan taidot on kaikki kadonneet lukion jälkeen, nimittäin uusin tänään kai kolmannen kerran yhden lääkelaskukokeen, ja toisen toistamiseen. Omasta mielestä meni kyllä ihan hyvin, mutta samaa mieltä olin toki myös kaikilla edellisillä kerroilla. Ja nyt pelkään, että tein jälleen kerran jonkun ihan typerän virheen. Vaikka kuitenkin luin aikanaan pitkän matikan. Myös ruotsissa pärjäsin aikanaan ihan hyvin, mutta nyt ruotsin kurssilla oon kuitenkin saanut aika moneen otteeseen palautetta muun muassa sanajärjestyksistä...

Mutta ruotsista ja lääkelaskuista eteenpäin. Meillä on nyt joulun jälkeen jatkunut sisätauteihin liittyvät opinnot, ja ollaan niihin liittyen opiskeltu muun muassa sappikivipotilaiden sekä munuaistauteja sairastavien potilaiden hoitoa. Lisäksi on ollut lastentauteihin liittyvä kurssi, ja päihdehoitotyön kurssi. Siskirran labrat alkaa myös kohta, ja niiden puitteissa päästään ainakin elvyttämään ja harjoittelemaan avanteen hoitoa :D. Elvytystä ja ensiapua on luvassa myös erään toisen kurssin puitteissa, mutta silloin toimitaan itse vetäjinä. Ja toisin kuin aika moni muu meidän luokalta, itse odotan innolla rastien vetämistä! Jotenkin tykkään hirveästi kaikesta tollasesta rastien ja ryhmien vetämisestä, vaikka en tiedä olenko loppujen lopuksi edes niin hyvä siinä, ja ainakin jännitän toisinaan etukäteen aika paljon. Siitäkin huolimatta että olen aikaisemmin kyllä toiminut jonkin verran muun muassa kerhonohjaajana. 

Myös harjoittelut kolkuttelee ihan oven takana. Toiseen harjotteluun olen menossa päiväkirurgiselle osastolle, ja toinen tämän kevään harjoittelu on näillä näkymin neurologisella osastolla. Kieltämättä jännittää hieman! Varsinkin tuo kirurginen osasto. Jotenkin toi mielenterveyspaikka oli niiin mun juttu, että pelkään etten pärjääkään osastolla, jossa enemmän juuri hoitotyö painottuu niihin toimenpiteisiin. 5 viikkoa on kyllä toivon mukaan riittävän pitkä aika oppia tykkäämään myös siitä maailmasta, mutta paljonhan riippuu myös mun tulevasta ohjaajastani. Mikä onkin toinen juttu, joka jännittää. Tähän mennessä oon viihtynyt ihan superhyvin kaikissa harkka- ja muissa paikoissa, mutta mitäs jos nyt ei käykin huonompi tuuri? Mitäs jos saan jonkun ihan kamalan ohjaajan, enkä viihdy siellä osastolla (tai siis niissä, mutta lähinnä tuo kirurginen osasto jännittää, kun siellä ei kukaan tuttu ole ollut harjottelemassa/töissä) ollenkaan? Toki tiedän, että kouluun voi aina ottaa yhteyttä, mutta.... Tai entäs jos minä vain olen yksinkertaisesti ihan huono, sohin kaikki kanyylit jonnekin ohi, ja potilaiden saruraatiot ja muut huitelee jossain ihan muualla kuin missä pitäisi, enkä edes huomaa mitään? Mitä jos en tulekaan toimeen niiden potilaiden kanssa?

Toisaalta tiedän, tai ainakin haluan uskoa, että osa mun peloista on ihan turhia. Tulinhan mä toimeen myös edellisen paikan potilaiden kanssa, miksen siis myös tulevien harjoitteluiden? Ja olenhan minä tähänkin asti oppinut ja pärjännyt. Plus että harjoittelemaanhan sinne kuitenkin mennään! Ehkä mun pitäisi enemmänkin vaan niellä ylpeyteni ja jatkaa samaa linjaa, mitä jo viime harjoittelussa treenasin - opetella hyväksymään se, että on okei vaikkei osaiskaan heti kaikkea. Toisaalta esimerkiksi tuolla kirurgian osastolla on myös hyvää se, että potilaspaikkoja on lähemmäs 40. Vaikka eihän tuolla osaston luonteen vuoksi mitään monimutkaisia juttuja tietenkään tehdä, ja toisaalta jossain määrin myös toi n. 40 tuntuu todella suurelta (vaikka kaikki nyt ei olekaan kaikkien hoidettavina?), niin ainakin siihen määrään sisältyy monia erilaisia potilaita! Neurologisella osastolla ne nyt sitten on tietysti vähän enemmän samanlaisia, mutta sinänsä neurologia on mun mielestä tosi mielenkiintoista.

Asiasta kukkaruukkuun, olisko teillä mitään ehdotuksia mistä voisin näiden perus kuulumisten lisäksi kirjoitella? Ulkomaan vaihdosta on ainakin varmasti tulossa juttua, jahka tämä juttu tästä nyt etenee... Sen verran olen kuitenkin tehnyt sen eteen, että selvitin haun alkavan tässä alku keväästä, ja mainitsin myös meidän tutor-opettajalle asiasta ohimennen. Mutta niin mulle saa heittää ihan vapaasti ehdotuksia ja kommentteja!

A Whole New World

Olen ehkä maailman huonoin keksimään otsikkoja. Eniveis, joululoma hujahti kyllä ohi silmänräpäyksessä. Jossain vaiheessa kyllä tuntui siltä, ettei loma lopu melkein koskaan, ja melkein ehdin jo tylsistyäkin. Tosiasiassa vietin koko loman vanhemillani, melkeimpä tekemättä mitään. Kuitenkin ennen aattoa käytiin kuuntelemassa kauneimpia joululauluja, ja aattona isovanhemmat kokoontuivat meille. Aaton jälkeen vanhemmat oli vielä muutamia päiviä lomalla, jolloin katseltiin leffoja ja pelailtiin lautapelejä. Sen jälkeen näin kavereita, kävin useampaankin otteeseen kaupungilla ostoksilla, pelailin uudella pelikonsolilla ja söin ihan liikaa suklaata :D. Nyt jotkut kolmen viikon takaiset asiat, kuten harjottelu, tuntuvat melkein jo kaukaisilta, ja ilmeisesti loma siis teki ihan hyvää. Ainakin jonkin aikaa riittää taas tarmoa opiskella uusia asioita!

Tuntui kyllä hassulta palata taas tänne. Toisaalta huomasin, että mulla on kyllä ikävä sinne harjoittelupaikkaan, ja niitä meidän potilaita. Toisaalta ainakin aluksi tuntui hassulta huomata, että onkin ihan yksin taas, kotona kun on melkein aina joku muukin kotona. Mutta ehkä eniten tällä hetkellä mietityttää vaihto. Mun olis siis tarkoitus huomenna viestiä meidän vaihdosta vastaavalle henkilölle, että mites tästä eteenpäin. Olen jo aikaisemmin siis kysellyt siitä vaihtopaikasta jotain perustietoja, ja netistä lukenut vaihdosta, mutta nyt pitäis sitten aloittaa oikeasti valmistelut vaihtoon pääsemiseksi. Mä oon kuitenkin aina ollut vähän sellanen kotihiiri, ja käyn melkein joka viikonloppu vanhemmilla, ellei ole ole kavereiden kanssa jotain suunnitteilla. Perhe onkin ollu mulle aina tosi tärkeä, vaikka joskus tympäännyttääkin, ja lomallakin joskus laskin päiviä poispääsyyn. Mä kuitenkin tiedän, että niihin voi aina luottaa, ja monesti jos tulee ongelmia vaikka auton tai keittiön valojen kanssa, kysyn ensimmäisenä vanhemmilta. Facebookki toki toimii vaikka toisella puolella maapalloakin, mutta sieltä on vähän vaikeampaa viestitellä äidille, että mitäs teen kun multa katkes sähköt. Onneksi siellä on varmasti ystävällistä porukkaa ainakin työkavereina jos ei muuten, joiden puoleen voi aina kääntyä. Ja tarvittaessahan sitten voi olla kai yhteydessä suomeenkin kouluun, jos joku asia ei pelitä. Mut jotenkin pelkään sitä tunnetta, kun lentokone laskeutuu, ja tajuaa tosiaan olevansa täysin yksin vieraassa maassa. Jos joku vielä muistaa viime syksyn postauksen (tai jaksaa klikata sen esille), niin voi vain miettiä että millainen ikävä sitä silloin iskee... Vaikka nopeasti se kuitenkin loppujen lopuksi menee ohi. Ja nopeasti sitä kai tutustuu muihin, ja tosiaan facet ja muut on keksitty, millä voi pitää muihin yhteyttä.

Ja toisaalta mietittiin juuri vähän aikaa sitten yhden kaverin kanssa, että kolme kuukautta on loppujen lopuksi aika lyhyt aika. Ja tässä vaiheessa on vielä niin helppoa lähteä jonnekin, kun koulun kautta hoituu kaikki paperit sun muut, tai ainakin sieltä saa neuvot että miten toimia. Kun sitten myöhemmin on kuitenkin ongelmallisempaa enää lähteä noin pitkäksi aikaa toiseen maahan. Ei tietenkään mahdotonta, mutta nykyaikana varmasti olis aika hankalaa jättää työpaikka kokonaan kolmeksi kuukaudeksi, ja olettaa pääsevänsä takaisin samaan työhön. Plus sitten työn ja asunnon hommaaminen siellä kohdemaassa jne. Ja kolmen kuukauden vaihto harjoittelun merkeissä on kuitenkin ihan eri juttu, kuin kahden viikon lomamatka. Kolmessa kuukaudessa ehtii jo ihan eri tavalla tutustua toisen maan kulttuuriin, terveydenhuoltoon ja asukkaisiin kuin pelkän loman aikana. Ja tässä vaiheessa kun ei ole vielä omaa perhettä tai lemmikkejäkään, mitkä täällä pidättelis, niin on helpompi lähteä. Plus sitten kaikki ne uudet kokemukset, mitä vaihto toivottavasti antaa. Uudet tuttavuudet, kielitaidon paraneminen, kokemukset terveydenhuollon toimimisesta jossain muualla, tutustuminen uudenlaiseen kulttuuriin ja uusiin toimintatapoihin....




ps. Pahoitteluni kaikille, joita mahdollisesti häiritsee mun kirjoitusvirheet. Ilmeisesti niitä vilisee mun teksteissä tarkastuksesta huolimatta, nimm. mielestäni tarkastin työhakemukseni n. pari sataa kertaa, ja silti huomasin siitäkin virheitä. Oikeinkirjoitus ei ilmeisesti ole ihan mun vahvimpia puolia.... Hmm. Täytyy toivoa että seuraavat hakemukset sisältää vähemmän virheitä, tai niiden lukijat ei välitä, vaikka eihän kirjoitusvirheet kovin hyvää kuvaa anna.

2013

Monessa blogissa ja facebook - päivityksessä on näkynyt näitä "tapahtu vuonna 2013" - tiivistelmiä, ja meinasinkin nyt työntää omankin lusikkani soppaan. Blogihan ei ole vielä kauaa ollut pystyssä, ja on vieläkin hieman alkutekijöissään, mutta mikäli jotain kiinnostaa, niin tässä on tiivistelmä mun kuluneesta vuodesta ja vähän tulevaisuudenkin suunnitelmista:

Vuonna 2013.....

# Opiskelin ahkerasti (no, yritys hyvä kymmenen!) mm. farmakologiaa, kirurgiaa, lastentauteja, synnytysoppia, englantia.... Ja lisäksi harjoittelin muun muassa vauvan kylvettämistä, kanylointia ja dreenin käyttämistä.

# Olin kesätöissä vanhainkodilla, ja sain mielestäni paljon lisää uusia taitoja ja tietoja sekä kehityin myös hoitajana. Meillä oli myös monikulttuurinen työyhteisö, ja oli mielestäni kiva päästä tutustumaan toisesta kulttuurista tuleviin sekä heidän kanssaan työskentelyyn! Myöhemmin jopa lisättiin joidenkin kanssa toisemme facebook - kavereiksi... ;).

# Hyvästelin rakkaan lemmikkimme

# Näin paljon kavereitani, ja junailin myös useampaan otteeseen yökylään

# Opettelin hyväksymään, että "harjoitus tekee mestarin", eikä ole häpeä uusia koe tai epäonnistua kanyloinnissa vielä toisella tai kolmannellakin yrityskerralla

# Rakastuin - nimittäin televisiosarjoihin! Löysin liiankin monta ihanaa uutta sarjaa, mm. Glee, Modern Family, Uusi päivä... Televisosarjojen lisäksi koukutuin mm. Nälkäpeliin.

# Aloin hahmottelemaan mielessäni opinnäytetyön aihetta, ja keksinkin jo aihepiiriin, jonhon tuleva työni tulee liittymään (varsinainen, tarkempi aihe on vielä hieman hukassa, mutta eiköhän se tässä muovaudu, kunhan koulussakin alkaa opinnäytetyöhön liittyvä kurssi)

# Sain kerättyä itseeni tarpeeksi rohkeutta, ja tein viimein päätöksen vaihtoon lähtemisestä! Tarkemmat suunnitelmat ja toimet sen toteuttamiseksi ovat vielä toistaiseksi tekemättä, mutta sen verran olen kuitenkin saanut tehtyä, että olen ottanut selvää vaihtokohteestani (se jääköön ainakin toistaiseksi vielä pimentoon). Tarkoitus olisi nyt heti koulun alkaessa ryhtyä muihinkin toimiin vaihdon suhteen, jotta saisin opinnot järjestettyä, ja vielä haettuakin sinne vaihtoon. Vaihto siis tapahtuisi ensi syksynä ja kestäisi 3 kuukautta.

# Suoritin mielenterveystyön harjoittelun, ja sen myötä kokemuskassaan kertyi taas lisää kolikkoja. Nyt olen mielestäni jälleen valmiimpi kohtaamaan potilaat, ainoastaan työyhteisössä toimiminen vaatii selkeästi lisää harjoittelua. Harjoittelun myötä huomasin myös pitäväni rauhallisemmasta työskentelystä. Nyt mietinkin, että viimekesän työpaikan lisäksi kesällä voisi olla mukavaa työskennellä myös jossain vähän vastaavanlaisessa paikassa (tai esim. päivätoiminnassa).  Voi olla että alkutalvesta lähtee siispä tuöhakemus myös jonnekin muualle, kuin viime kesän työnantajalle... ;). Tarkoitus olisi myös ryhtyä tulevaisuudessa vapaaehtoistyöntekijäksi, sillä mielestäni se voisi olla hommaa, jossa olisi parhaassa tapauksessa monia samoja elementtejä, kuin mitä tuolla harjoittelussa (sekä mitä on aikaisemmin tullut vastaan - ja myös uusia juttuja!). Lisäksi siinä pääsisi kehittämään sitä muiden kanssa toimimista ja omien mielipiteiden esiin tuomista (ja se toivottavasti näkyisi taas niissä työyhteisötaidoissa). Toki niitä taitoja harjoitellaan myös koulussa ja tulevissa harjotteluissa, mutta koen että vapaaehtoistyö on tärkeää toimintaa, ja se voisi antaa myös minulle paljon.

# Harjoittelun myötä vahvistui myös kokemukseni siitä, että olen kaikesta huolimatta oikealla alalla, ja nimen omaan terveydenhoitotyön opintoihin hakeutuminen oli minulle oikea valinta

# Varasin kevään harjoittelupaikat, ja nyt odottelenkin vain jännityksen ja kauhun sekaisin tuntein, mitä tuleman pitää

# Tutustuin moniin uusiin ihmisiin

                                                HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2014!

Harjoittelusta

5vk syöksyi ohitse niin nopeasti, että vasta nyt ehdin tännekin kirjottelemaan. Olin siis harjoittelussa mielenterveyskuntoutujien hoitopaikassa, joka oli tavallaan laitoksen ja asumisen välimuoto. Meidän potilaat oli tosi vaihtelevan tasoisia, osa oli jo paljon paremmassa kunnossa kun sitten taas joillakin oli ihan selkeitä psykoottisia oireita ym. Ongelmia heillä oli myös ihan laidasta laitaan, ja jokaisella vaihteli se olotila aika paljon, et oli huonompia ja parempia päiviä tai jaksoja. Suurin osa oli nuoria aikuisia, mut oikeestaan ihan laidasta laitaan oli eri ikäistä porukkaa.

Tänään mulla oli siis viimeinen päivä, ja samalla palautekeskustelu. Palautetta tuli niin positiivista kuin sitten sellaistakin, missä mulla olis kehitettävää. Kaiken kaikkiaan harjottelu meni kuitenkin hyvin, ja voin sanoa viihtyneeni paikassa hurjan paljon. Positiivista palautetta tuli potilaiden kohtaamisesta ja ryhmätuokioiden vetämisestä, sekä mm. työaikojen noudattamisesta, mutta kehitettävää olis vielä työyhteisötaidoissa sekä vastuun ottamisessa (omasta oppimisesta). Aika pitkälti samoja asioita olin itsekin kirjoitellut omaan itsearviointiini, ainoastaan ehkä vasta nyt myöhemmin on tajunnut, että mulla olis siis ihan tosi paljon kehitettävää työyhteisötaidoissa. Tai jotenkin et ehkä kuitenkin enemmän omassa mielessäni keskityin liian paljon vuorovaikutukseen niiden asukkaisen kanssa, tai siis että olis pitänyt paljon tietoisemmin pyrkiä kehittämään myös työyhteisötaitoja. Ainut asia mikä jälkeenpäin jäi harmittamaan kirjallisessa palautteessa, oli kohta jossa puhutaan kontaktin ottamisesta. Koska minä kyllä ymmärrän, että ohjaaja tarkoitti sillä suhdetta muihin työntekijöihin, mutta sen vois ymmärtää niinkin etten ottanut itse lainkaan kontaktia asukkaisiin. Mikä taas ei pidä lainkaan paikkaansa, itseasiassa se sujui jopa pelättyä paremmin. Ennen harjottelua mua pelotti siis hirveästi juurikin se kontaktin ottaminen niihin asiakkaisiin, ja vuorovaikutussuhteen luominen heihin. Mutta ihan hyvin loppujen lopuksi sain kuitenkin vuorovaikutussuhteen rakennettua, ainakin omasta mielestäni. Ja ehkä jotain voisi päätellä siitäkin, että lähtiessäni muutamat kyseli koska palaan takaisin... (Näillä näkymin en ainakaan ihan heti, mutta kiinnostais ehkä jossain vaiheessa heittää tonne keikkaa.)

Palautekeskustelun aikana harmitti ja kiukutti saatu negatiivinen palaute. Siitäkin huolimatta, että olin heidän kanssaan samoilla linjoilla. Tai ehkä juuri sen takia: tiesin, että he on oikeassa. Nyt myöhemmin mieli on kuitenkin jo tasoittunut, ja pystyy paremmin taas huomaamaan ne asiat, joissa kuitenkin kehityin jakson aikana. Ja niitähän on paljon. Kaiken kaikkiaan ehkä sellanen hoitajan identiteetti ja taito kohdata se asiakas/potilas kehittyi hurjan paljon. Erityisesti positiivinen fiilis tuli, kun mulle kommentoitiin että erään meidän uudemman asukkaan kohdalla oikein huomas sellasen ammatitaidon tms., kun hän selkeästi oli enemmäin sellanen keiden kanssa olen aikaisemmin ollut tekemisissä (kehittymistä on siis huomattavissa!). Ja se mikä on huomattavaa, on että varsinkin tänään kun mietin kuluneita viikkoja, tajusin että ainakin tällä hetkellä nimenomaan tän tyyppinen työ olis sellanen mitä tykkäisin vastaisuudessa tehdä. Voi olla että mielipide muuttuu sitten keväällä kun pääsee sisätaudeille ja kirralle, mutta mä kyllä tykkäsin ihan älyttömästi siitä hoitotyöstä tuolla: sen sijaan, että olis pitänyt osata jotain "temppuja" (vaikka tottakai tuollakin piti pistää ja jopa tehdä haavahoitoja, ja sairaanhoitajat huolehti mm. labrojen ottamisesta), oli erilaisia ryhmätuokioita (ruoan laittoa, askarteluja, aistituokioita...), istuskeltiin katselemassa televisiota, käytiin kaupassa, keskusteltiin, pelattiin, järjestettiin itsenäisyyspäiväjuhlaa.... Toki esimerkiksi tuolla sitten oli myös väkivallan uhka aina läsnä, eikä kaikki tietenkään aina sujunut niin ideaalisti, mutta siis ylipäätään tollanen vähän tavallaan rauhallisempi työskentely vois olla se mun juttu. Ja siis sellanen, missä ehtis ihan aidosti kohdata sen ihmisen. Perhekoti, kouluterveydenhuolto, neuvola, päivätoiminta, jotkut kuntoutusosastot..... Esimerkiksi juuri kesällä tykkäsin olla siellä vanhainkodilla, vaikka tokikaan vanhainkodit ei aina niin rauhallisia ikävä kyllä ole. Ehkä just senkin takia terveydenhoitaja on mulle sopiva alavalinta, ja muistan meidän opettajan joskus sanoneenkin että terveydenhoitajaksi usein hakeutuukin sellaiset vähän rauhallisemmat. Toisaalta on kiva, että on vaihtoehtoja mistä valita, ja että tässä opiskelujen aikanakin pääsee kokeilemaan ja näkemään monenlaista! Seuraavana sitten keväällä on kirra, ja voihan se olla että innostun vaikka siitäkin samalla tavalla ;).

Hyvää joululomaa kaikille! Itse saan viettää nyt ihanan pitkän loman, ja yritän mahdollisuuksin mukaan vältellä koulukirjoja. Pari koulutyötä pitäis kuitenkin väsätä, ja ajan kuluksi kävin myös vähän kirjastossa...

Kuulumisia

Voisimpa aloittaa taas jälleen postauksen päivittelemällä koulutöiden määrää :D. Mutta ihan oikeasti, varmaan viimeksi yo-kirjoitusten aikaan oli näin paljon hommia ja stressiä koulun takia... Ollaan muun muassa opiskeltu kirran tunneilla triagea ja leikkaushoitotyötä ja no niin sitte on ollu mielenterveystyötä ja sisätauteja, kun nehän on sitten ne seuraavat harjottelupaikat. Niihin liittyen on sitte ollu kokeita ja sitä tehtävää ja tätä tehtävää, ja lisäks tällä viikolla oli viiminen mahdollisuus palauttaa kuntosuunnitelma jiiäneejiiänee....

Sisätautien merkeissä myös päästiin tällä viikolla kanyloimaan. Mullahan oli jo aluksi lievä kammo tai jännitys asiaa kohtaan, koska aikaisemmin harjottelussa olin päässyt hommaa seuraamaan. Ei siinä siis muuten mitään, mutta homma näytti lievästi sanottuna vaikealta, eikä potilaan kommentti "ei tää muuten satu, paitsi sitte ku menee ohi suonesta". Joo, sehän olikin lohduttava toteamus :D. Mua ei siis ikinä ollu kanyloitu, joten aika jännittynein fiiliksin asetuin siihen sängylle, kun viimein tuli mun ja parini vuoro. Lupaiduin siis ensimmäisenä, koska aattelin että sitte siinä on vielä aikaa seurata miten se menee. No siinä sitten kun kaveri laitteli tavaroita valmiiksi ja valmisti itseään henkisesti sekä vielä etsi sen mun suonen, kammo/jännitys kasvoi suoranaiseksi peloksi, ja koska mulla on aika vahva refleksi että vedän helposti käden kokoajan pois, meinasin tehdä nytkin. Oikeasti teki mieli ottaa ja lähteä juoksemaan, ja melkein tärisin ja itkin siinä. Lopulta sitte opettaja kysyi, että voisko joku tulla pitelemään mua kädestä. No käden pitäjän sainkin ja kanyyli sujahti hienosti suoneen. Nyt muistona on paitsi kuvat, myös hieno mustelma mun kädessäni. Muita kuvia varsinaisesta kanyylistä mulla ei nyt varsinaisesti ole saatavilla, mutta tässä näette lopputuloksen: 

Sitten taas kun tuli mun vuoro pistää.... Noo, kyllähän se jännitti vielä kun opettaja seisoi siinä selän takana (toki siis tarkoituksena oli auttaa mua). Kokeilin kaksi kertaa, ja ei. Eheei. Kaverilla oli niin huonosti täyttyvät suonet, että eihän se onnistunut ollenkaan. Ensimmäisellä kerralla vedin täysin ohi, ja toisella survaisin alun jälkeen jonnekin vikaan. Hyvä ettei kaverille jääny jopa traumoja, kuulemma sen verta sattui. Ja hälläkin oli eka kerta toi. Vaikka kyllä hänkin tiesi varsin hyvin, että hällä on huonot suonet, ja ei siis sillain mitenkään säikähtänyt tai muuta, mutta varmasti kyllä kirosi omaa tuuriaan (:D). Ja koska kaikkia oli jo pistetty molempaan käteen, jäi pistämisen harjoittelu sitten vielä seuraavalle mahdolliselle kerralle. Pakko sanoa, että kyllähän tosta vähän huono fiilis jäi... Kyllä mä tiedän ettei se ole aina helppoa valmistuneillekaan, mutta tiedän myös  että sitten seuraavalla kerralla on vielä isommat paineet onnistua. Muutenkin tuli vaan sellanen perus "luuserifiilis" (mikä sanavalinta :D) kun ei onnistunutkaan, tai sellanen että no hitto vie. Mutta onneksi tässä on nyt vielä tosiaan mahdollista harjoitella tuota ennen harjoitteluakin, niin eiköhän se siitä.

Parin viikon päästä harjoitellaan kuitenkin vielä laskimoverinäytteen ottoa, saas nähdä miten se menee... Ainakaan aikaisemmin mulla siis ei ole mitään kammoa ollut pistämisestä tai verinäytteistä, mutta onhan siitä jo aikaakin kun viimeksi labrassa jouduin käymään... Salaa harkitsen kyllä emlan (puudute) käyttämistä, mutta nojaa, eiköhän tuo mene ihan ilmankin :D.

Vielä loppuun muutama kuva  Greyn anatomiaa, kun sopi niin hyvin noihin kirran juttuihin: 

Sydänääniä ja virtsapusseja

Eipä ole tullut taas vähään aikaan päiviteltyä. Mutta on tässä kyllä ollut monen moista hommaakin, ryhmätyötä, väitöskirjan lukua, kuntosuunnitelman palauttamista....

Tällä viikolla me myös ollaan päästy labratunneilla harjottelemaan lasten katetrointia, pissapussien laittamista, sydän- ja hengitysäänten kuuntelua sekä limaimuja ja limanäytteiden ottoa. Niin ja nenämahaletkut laittoa. Kaikki siis nukkevauvoille. Katetrointi ja limaimut sujuivat kertauksen jälkeen jo ihan ok, olihan niitä harjoiteltu jo aikaisemminkin, mutta pissapussien laitto vaati hieman miettimistä, ettei liimapinnat tarttuneet jokapaikkaan, ja hengitys- ja sydänäänten kuuntelu taas vaati hieman harjoittelua. Tuntuu kyllä ettei ainakaan tollasen lyhyen harjottelun jälkeen välttämättä vielä ihan tosta noin vaan pysty tunnistamaan eri ääniä ja mistä ne vois johtua... Toki nyt jonkun vinkunan tunnistaa helposti ja rohinankin, mutta ei mulle ainakaan nyt muistuneet mieleen mistä mikäkin johtu (ai mikä keskittyminen? pitäis varmaan alkaa pikkuhiljaa kertailla, ettei tuu niin kauheeta paniikkia - se koe kuitenkin lähenee koko ajan). Varsinkin sitten mitä tulee sydänääniin. Onneksi se on kuitenkin aina se lääkäri joka sen diagnoosin tekee, mutta sitten taas hoitajan pitää osata tarkkailla tilannetta.

Labrojen välissä ehdittiin myös haaveilla vauvasimulaattoreista:


Jossain koulussa tollasia on kuulemma kai ainakin aikaisemmin ollu käytössä, ihan siis niin että ne sai/piti viedä kotiin o.O. Mutta meillä on vaan ihan tavalliset vauvanuket, ja sitten se lapsi keneltä me niitä ääniä kuunneltiin. Kieltämättä vois olla aika hauskaa saada tollanen hoidettavaks :D. Ja toisaalta varmaan hyödyllistäkin sitte tulevaisuutta ajatellen, kun on neuvolassa töissä (ei ainakaan mulla ole ihan heti suunnitelmissa lasta hommata), että olis ehkä jotain tuntumaa siihen vanhemmuuteen. Plus että noi on itseasiassa aika söpön näkösiä, ei ollenkaan sellasia pelottavia robottivauvoja kuin voisi kuvitella :D. Mutta arvatenkin se tulis aika kalliiksi.....

ps. Opiskeltiin tänään myös leikkaussalijuttuja, ja voi herran jestas, musta ei kyllä varmasti tule ikinä mitään leikkaussalihoitajaa. Oon varmaan harjottelussakin niin niiden kaikkien kauhu, jos nyt sellanen käy että joku mut erehtyy leikkaussaliin päästämään. En nyt sanois että oon varsinaisesti joku häslääjä, mutta voin niin kuvitella kuinka kokoajan kuljen jostain väärästä kohtaa tai kosken jotain väärää aluetta, ja sitte onkin jo joku steriili alue kontaminoitunut. Tottakai siihenkin sitten tottuu ja oppii ne asiat, mutta oon ehkä vähän sitten kuitenkin sellainen, että ihan joka tilanteessa ei kaikkia liikkeitä tule harkittua loppuun saakka.... Vaikka ei ne nyt voi olettaakaan että kaikkea heti osaisi, mutta huvitti vaan silloin tunnilla kun käytiin niitä sääntöjä yms. läpi :D.