2013

Monessa blogissa ja facebook - päivityksessä on näkynyt näitä "tapahtu vuonna 2013" - tiivistelmiä, ja meinasinkin nyt työntää omankin lusikkani soppaan. Blogihan ei ole vielä kauaa ollut pystyssä, ja on vieläkin hieman alkutekijöissään, mutta mikäli jotain kiinnostaa, niin tässä on tiivistelmä mun kuluneesta vuodesta ja vähän tulevaisuudenkin suunnitelmista:

Vuonna 2013.....

# Opiskelin ahkerasti (no, yritys hyvä kymmenen!) mm. farmakologiaa, kirurgiaa, lastentauteja, synnytysoppia, englantia.... Ja lisäksi harjoittelin muun muassa vauvan kylvettämistä, kanylointia ja dreenin käyttämistä.

# Olin kesätöissä vanhainkodilla, ja sain mielestäni paljon lisää uusia taitoja ja tietoja sekä kehityin myös hoitajana. Meillä oli myös monikulttuurinen työyhteisö, ja oli mielestäni kiva päästä tutustumaan toisesta kulttuurista tuleviin sekä heidän kanssaan työskentelyyn! Myöhemmin jopa lisättiin joidenkin kanssa toisemme facebook - kavereiksi... ;).

# Hyvästelin rakkaan lemmikkimme

# Näin paljon kavereitani, ja junailin myös useampaan otteeseen yökylään

# Opettelin hyväksymään, että "harjoitus tekee mestarin", eikä ole häpeä uusia koe tai epäonnistua kanyloinnissa vielä toisella tai kolmannellakin yrityskerralla

# Rakastuin - nimittäin televisiosarjoihin! Löysin liiankin monta ihanaa uutta sarjaa, mm. Glee, Modern Family, Uusi päivä... Televisosarjojen lisäksi koukutuin mm. Nälkäpeliin.

# Aloin hahmottelemaan mielessäni opinnäytetyön aihetta, ja keksinkin jo aihepiiriin, jonhon tuleva työni tulee liittymään (varsinainen, tarkempi aihe on vielä hieman hukassa, mutta eiköhän se tässä muovaudu, kunhan koulussakin alkaa opinnäytetyöhön liittyvä kurssi)

# Sain kerättyä itseeni tarpeeksi rohkeutta, ja tein viimein päätöksen vaihtoon lähtemisestä! Tarkemmat suunnitelmat ja toimet sen toteuttamiseksi ovat vielä toistaiseksi tekemättä, mutta sen verran olen kuitenkin saanut tehtyä, että olen ottanut selvää vaihtokohteestani (se jääköön ainakin toistaiseksi vielä pimentoon). Tarkoitus olisi nyt heti koulun alkaessa ryhtyä muihinkin toimiin vaihdon suhteen, jotta saisin opinnot järjestettyä, ja vielä haettuakin sinne vaihtoon. Vaihto siis tapahtuisi ensi syksynä ja kestäisi 3 kuukautta.

# Suoritin mielenterveystyön harjoittelun, ja sen myötä kokemuskassaan kertyi taas lisää kolikkoja. Nyt olen mielestäni jälleen valmiimpi kohtaamaan potilaat, ainoastaan työyhteisössä toimiminen vaatii selkeästi lisää harjoittelua. Harjoittelun myötä huomasin myös pitäväni rauhallisemmasta työskentelystä. Nyt mietinkin, että viimekesän työpaikan lisäksi kesällä voisi olla mukavaa työskennellä myös jossain vähän vastaavanlaisessa paikassa (tai esim. päivätoiminnassa).  Voi olla että alkutalvesta lähtee siispä tuöhakemus myös jonnekin muualle, kuin viime kesän työnantajalle... ;). Tarkoitus olisi myös ryhtyä tulevaisuudessa vapaaehtoistyöntekijäksi, sillä mielestäni se voisi olla hommaa, jossa olisi parhaassa tapauksessa monia samoja elementtejä, kuin mitä tuolla harjoittelussa (sekä mitä on aikaisemmin tullut vastaan - ja myös uusia juttuja!). Lisäksi siinä pääsisi kehittämään sitä muiden kanssa toimimista ja omien mielipiteiden esiin tuomista (ja se toivottavasti näkyisi taas niissä työyhteisötaidoissa). Toki niitä taitoja harjoitellaan myös koulussa ja tulevissa harjotteluissa, mutta koen että vapaaehtoistyö on tärkeää toimintaa, ja se voisi antaa myös minulle paljon.

# Harjoittelun myötä vahvistui myös kokemukseni siitä, että olen kaikesta huolimatta oikealla alalla, ja nimen omaan terveydenhoitotyön opintoihin hakeutuminen oli minulle oikea valinta

# Varasin kevään harjoittelupaikat, ja nyt odottelenkin vain jännityksen ja kauhun sekaisin tuntein, mitä tuleman pitää

# Tutustuin moniin uusiin ihmisiin

                                                HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2014!

Harjoittelusta

5vk syöksyi ohitse niin nopeasti, että vasta nyt ehdin tännekin kirjottelemaan. Olin siis harjoittelussa mielenterveyskuntoutujien hoitopaikassa, joka oli tavallaan laitoksen ja asumisen välimuoto. Meidän potilaat oli tosi vaihtelevan tasoisia, osa oli jo paljon paremmassa kunnossa kun sitten taas joillakin oli ihan selkeitä psykoottisia oireita ym. Ongelmia heillä oli myös ihan laidasta laitaan, ja jokaisella vaihteli se olotila aika paljon, et oli huonompia ja parempia päiviä tai jaksoja. Suurin osa oli nuoria aikuisia, mut oikeestaan ihan laidasta laitaan oli eri ikäistä porukkaa.

Tänään mulla oli siis viimeinen päivä, ja samalla palautekeskustelu. Palautetta tuli niin positiivista kuin sitten sellaistakin, missä mulla olis kehitettävää. Kaiken kaikkiaan harjottelu meni kuitenkin hyvin, ja voin sanoa viihtyneeni paikassa hurjan paljon. Positiivista palautetta tuli potilaiden kohtaamisesta ja ryhmätuokioiden vetämisestä, sekä mm. työaikojen noudattamisesta, mutta kehitettävää olis vielä työyhteisötaidoissa sekä vastuun ottamisessa (omasta oppimisesta). Aika pitkälti samoja asioita olin itsekin kirjoitellut omaan itsearviointiini, ainoastaan ehkä vasta nyt myöhemmin on tajunnut, että mulla olis siis ihan tosi paljon kehitettävää työyhteisötaidoissa. Tai jotenkin et ehkä kuitenkin enemmän omassa mielessäni keskityin liian paljon vuorovaikutukseen niiden asukkaisen kanssa, tai siis että olis pitänyt paljon tietoisemmin pyrkiä kehittämään myös työyhteisötaitoja. Ainut asia mikä jälkeenpäin jäi harmittamaan kirjallisessa palautteessa, oli kohta jossa puhutaan kontaktin ottamisesta. Koska minä kyllä ymmärrän, että ohjaaja tarkoitti sillä suhdetta muihin työntekijöihin, mutta sen vois ymmärtää niinkin etten ottanut itse lainkaan kontaktia asukkaisiin. Mikä taas ei pidä lainkaan paikkaansa, itseasiassa se sujui jopa pelättyä paremmin. Ennen harjottelua mua pelotti siis hirveästi juurikin se kontaktin ottaminen niihin asiakkaisiin, ja vuorovaikutussuhteen luominen heihin. Mutta ihan hyvin loppujen lopuksi sain kuitenkin vuorovaikutussuhteen rakennettua, ainakin omasta mielestäni. Ja ehkä jotain voisi päätellä siitäkin, että lähtiessäni muutamat kyseli koska palaan takaisin... (Näillä näkymin en ainakaan ihan heti, mutta kiinnostais ehkä jossain vaiheessa heittää tonne keikkaa.)

Palautekeskustelun aikana harmitti ja kiukutti saatu negatiivinen palaute. Siitäkin huolimatta, että olin heidän kanssaan samoilla linjoilla. Tai ehkä juuri sen takia: tiesin, että he on oikeassa. Nyt myöhemmin mieli on kuitenkin jo tasoittunut, ja pystyy paremmin taas huomaamaan ne asiat, joissa kuitenkin kehityin jakson aikana. Ja niitähän on paljon. Kaiken kaikkiaan ehkä sellanen hoitajan identiteetti ja taito kohdata se asiakas/potilas kehittyi hurjan paljon. Erityisesti positiivinen fiilis tuli, kun mulle kommentoitiin että erään meidän uudemman asukkaan kohdalla oikein huomas sellasen ammatitaidon tms., kun hän selkeästi oli enemmäin sellanen keiden kanssa olen aikaisemmin ollut tekemisissä (kehittymistä on siis huomattavissa!). Ja se mikä on huomattavaa, on että varsinkin tänään kun mietin kuluneita viikkoja, tajusin että ainakin tällä hetkellä nimenomaan tän tyyppinen työ olis sellanen mitä tykkäisin vastaisuudessa tehdä. Voi olla että mielipide muuttuu sitten keväällä kun pääsee sisätaudeille ja kirralle, mutta mä kyllä tykkäsin ihan älyttömästi siitä hoitotyöstä tuolla: sen sijaan, että olis pitänyt osata jotain "temppuja" (vaikka tottakai tuollakin piti pistää ja jopa tehdä haavahoitoja, ja sairaanhoitajat huolehti mm. labrojen ottamisesta), oli erilaisia ryhmätuokioita (ruoan laittoa, askarteluja, aistituokioita...), istuskeltiin katselemassa televisiota, käytiin kaupassa, keskusteltiin, pelattiin, järjestettiin itsenäisyyspäiväjuhlaa.... Toki esimerkiksi tuolla sitten oli myös väkivallan uhka aina läsnä, eikä kaikki tietenkään aina sujunut niin ideaalisti, mutta siis ylipäätään tollanen vähän tavallaan rauhallisempi työskentely vois olla se mun juttu. Ja siis sellanen, missä ehtis ihan aidosti kohdata sen ihmisen. Perhekoti, kouluterveydenhuolto, neuvola, päivätoiminta, jotkut kuntoutusosastot..... Esimerkiksi juuri kesällä tykkäsin olla siellä vanhainkodilla, vaikka tokikaan vanhainkodit ei aina niin rauhallisia ikävä kyllä ole. Ehkä just senkin takia terveydenhoitaja on mulle sopiva alavalinta, ja muistan meidän opettajan joskus sanoneenkin että terveydenhoitajaksi usein hakeutuukin sellaiset vähän rauhallisemmat. Toisaalta on kiva, että on vaihtoehtoja mistä valita, ja että tässä opiskelujen aikanakin pääsee kokeilemaan ja näkemään monenlaista! Seuraavana sitten keväällä on kirra, ja voihan se olla että innostun vaikka siitäkin samalla tavalla ;).

Hyvää joululomaa kaikille! Itse saan viettää nyt ihanan pitkän loman, ja yritän mahdollisuuksin mukaan vältellä koulukirjoja. Pari koulutyötä pitäis kuitenkin väsätä, ja ajan kuluksi kävin myös vähän kirjastossa...

Kuulumisia

Voisimpa aloittaa taas jälleen postauksen päivittelemällä koulutöiden määrää :D. Mutta ihan oikeasti, varmaan viimeksi yo-kirjoitusten aikaan oli näin paljon hommia ja stressiä koulun takia... Ollaan muun muassa opiskeltu kirran tunneilla triagea ja leikkaushoitotyötä ja no niin sitte on ollu mielenterveystyötä ja sisätauteja, kun nehän on sitten ne seuraavat harjottelupaikat. Niihin liittyen on sitte ollu kokeita ja sitä tehtävää ja tätä tehtävää, ja lisäks tällä viikolla oli viiminen mahdollisuus palauttaa kuntosuunnitelma jiiäneejiiänee....

Sisätautien merkeissä myös päästiin tällä viikolla kanyloimaan. Mullahan oli jo aluksi lievä kammo tai jännitys asiaa kohtaan, koska aikaisemmin harjottelussa olin päässyt hommaa seuraamaan. Ei siinä siis muuten mitään, mutta homma näytti lievästi sanottuna vaikealta, eikä potilaan kommentti "ei tää muuten satu, paitsi sitte ku menee ohi suonesta". Joo, sehän olikin lohduttava toteamus :D. Mua ei siis ikinä ollu kanyloitu, joten aika jännittynein fiiliksin asetuin siihen sängylle, kun viimein tuli mun ja parini vuoro. Lupaiduin siis ensimmäisenä, koska aattelin että sitte siinä on vielä aikaa seurata miten se menee. No siinä sitten kun kaveri laitteli tavaroita valmiiksi ja valmisti itseään henkisesti sekä vielä etsi sen mun suonen, kammo/jännitys kasvoi suoranaiseksi peloksi, ja koska mulla on aika vahva refleksi että vedän helposti käden kokoajan pois, meinasin tehdä nytkin. Oikeasti teki mieli ottaa ja lähteä juoksemaan, ja melkein tärisin ja itkin siinä. Lopulta sitte opettaja kysyi, että voisko joku tulla pitelemään mua kädestä. No käden pitäjän sainkin ja kanyyli sujahti hienosti suoneen. Nyt muistona on paitsi kuvat, myös hieno mustelma mun kädessäni. Muita kuvia varsinaisesta kanyylistä mulla ei nyt varsinaisesti ole saatavilla, mutta tässä näette lopputuloksen: 

Sitten taas kun tuli mun vuoro pistää.... Noo, kyllähän se jännitti vielä kun opettaja seisoi siinä selän takana (toki siis tarkoituksena oli auttaa mua). Kokeilin kaksi kertaa, ja ei. Eheei. Kaverilla oli niin huonosti täyttyvät suonet, että eihän se onnistunut ollenkaan. Ensimmäisellä kerralla vedin täysin ohi, ja toisella survaisin alun jälkeen jonnekin vikaan. Hyvä ettei kaverille jääny jopa traumoja, kuulemma sen verta sattui. Ja hälläkin oli eka kerta toi. Vaikka kyllä hänkin tiesi varsin hyvin, että hällä on huonot suonet, ja ei siis sillain mitenkään säikähtänyt tai muuta, mutta varmasti kyllä kirosi omaa tuuriaan (:D). Ja koska kaikkia oli jo pistetty molempaan käteen, jäi pistämisen harjoittelu sitten vielä seuraavalle mahdolliselle kerralle. Pakko sanoa, että kyllähän tosta vähän huono fiilis jäi... Kyllä mä tiedän ettei se ole aina helppoa valmistuneillekaan, mutta tiedän myös  että sitten seuraavalla kerralla on vielä isommat paineet onnistua. Muutenkin tuli vaan sellanen perus "luuserifiilis" (mikä sanavalinta :D) kun ei onnistunutkaan, tai sellanen että no hitto vie. Mutta onneksi tässä on nyt vielä tosiaan mahdollista harjoitella tuota ennen harjoitteluakin, niin eiköhän se siitä.

Parin viikon päästä harjoitellaan kuitenkin vielä laskimoverinäytteen ottoa, saas nähdä miten se menee... Ainakaan aikaisemmin mulla siis ei ole mitään kammoa ollut pistämisestä tai verinäytteistä, mutta onhan siitä jo aikaakin kun viimeksi labrassa jouduin käymään... Salaa harkitsen kyllä emlan (puudute) käyttämistä, mutta nojaa, eiköhän tuo mene ihan ilmankin :D.

Vielä loppuun muutama kuva  Greyn anatomiaa, kun sopi niin hyvin noihin kirran juttuihin: 

Sydänääniä ja virtsapusseja

Eipä ole tullut taas vähään aikaan päiviteltyä. Mutta on tässä kyllä ollut monen moista hommaakin, ryhmätyötä, väitöskirjan lukua, kuntosuunnitelman palauttamista....

Tällä viikolla me myös ollaan päästy labratunneilla harjottelemaan lasten katetrointia, pissapussien laittamista, sydän- ja hengitysäänten kuuntelua sekä limaimuja ja limanäytteiden ottoa. Niin ja nenämahaletkut laittoa. Kaikki siis nukkevauvoille. Katetrointi ja limaimut sujuivat kertauksen jälkeen jo ihan ok, olihan niitä harjoiteltu jo aikaisemminkin, mutta pissapussien laitto vaati hieman miettimistä, ettei liimapinnat tarttuneet jokapaikkaan, ja hengitys- ja sydänäänten kuuntelu taas vaati hieman harjoittelua. Tuntuu kyllä ettei ainakaan tollasen lyhyen harjottelun jälkeen välttämättä vielä ihan tosta noin vaan pysty tunnistamaan eri ääniä ja mistä ne vois johtua... Toki nyt jonkun vinkunan tunnistaa helposti ja rohinankin, mutta ei mulle ainakaan nyt muistuneet mieleen mistä mikäkin johtu (ai mikä keskittyminen? pitäis varmaan alkaa pikkuhiljaa kertailla, ettei tuu niin kauheeta paniikkia - se koe kuitenkin lähenee koko ajan). Varsinkin sitten mitä tulee sydänääniin. Onneksi se on kuitenkin aina se lääkäri joka sen diagnoosin tekee, mutta sitten taas hoitajan pitää osata tarkkailla tilannetta.

Labrojen välissä ehdittiin myös haaveilla vauvasimulaattoreista:


Jossain koulussa tollasia on kuulemma kai ainakin aikaisemmin ollu käytössä, ihan siis niin että ne sai/piti viedä kotiin o.O. Mutta meillä on vaan ihan tavalliset vauvanuket, ja sitten se lapsi keneltä me niitä ääniä kuunneltiin. Kieltämättä vois olla aika hauskaa saada tollanen hoidettavaks :D. Ja toisaalta varmaan hyödyllistäkin sitte tulevaisuutta ajatellen, kun on neuvolassa töissä (ei ainakaan mulla ole ihan heti suunnitelmissa lasta hommata), että olis ehkä jotain tuntumaa siihen vanhemmuuteen. Plus että noi on itseasiassa aika söpön näkösiä, ei ollenkaan sellasia pelottavia robottivauvoja kuin voisi kuvitella :D. Mutta arvatenkin se tulis aika kalliiksi.....

ps. Opiskeltiin tänään myös leikkaussalijuttuja, ja voi herran jestas, musta ei kyllä varmasti tule ikinä mitään leikkaussalihoitajaa. Oon varmaan harjottelussakin niin niiden kaikkien kauhu, jos nyt sellanen käy että joku mut erehtyy leikkaussaliin päästämään. En nyt sanois että oon varsinaisesti joku häslääjä, mutta voin niin kuvitella kuinka kokoajan kuljen jostain väärästä kohtaa tai kosken jotain väärää aluetta, ja sitte onkin jo joku steriili alue kontaminoitunut. Tottakai siihenkin sitten tottuu ja oppii ne asiat, mutta oon ehkä vähän sitten kuitenkin sellainen, että ihan joka tilanteessa ei kaikkia liikkeitä tule harkittua loppuun saakka.... Vaikka ei ne nyt voi olettaakaan että kaikkea heti osaisi, mutta huvitti vaan silloin tunnilla kun käytiin niitä sääntöjä yms. läpi :D.

Heissan!

Koulussa ei oo tällä hetkellä tapahtunu mitään kauhean ihmeellistä, paitsi että ollaan päästy testailemaan kuntoa ja mittailemaan toisiltamme verenpaineita yms.! Voin kyllä kertoa että mun kunto on aikalailla sieltä surkeimmasta päästä, mutta onneks tohon kurssiin kuuluu henkilökohtaisen kuntosuunnitelman laatiminen itselle :D. Ihan mielenkiintoista kyllä sinänsä nähdä ihan mustaa valkoisella omasta kunnosta, laittaa ainakin ajattelemaan jos ei muuta. Tarkoituksena oliskin nyt alkaa harrastamaan jotain, jos ei muuta, niin aikain lenkkeilyä. Tosin ei sillä, niinhän mulla on ollu tässä viimeisen pari vuotta, muttaa... No, ainakin me meinattiin kaverin kanssa lähteä tanssitunnille, kun hän sai ilmaislipun jostain tapahtumasta. Täytyy vaan kattoa millon kerkeäisin sinne suunnalle, luultavasti en ihan heti kun tällä oli kaikenlaista menoa ja me ollaan jo sovittu että seuraavaks on hänen vuoro raahata itsensä tänne. Lisäks tarkotus olis alkaa vetämään sellasta kävelyryhmää. En muista oonko maininnu asiasta jo joskus tänne, mutta tällä hetkellä näyttää vähän siltä että kiinnostuneita ei vissiin kauhean montaa ole...

Mutta oikestaan mun pitikin vaan tulla hehkuttamaan tätä syksyä! Normaalisti en tykkää syksystä yhtään, ja talvellakin innostus laantuu yleensä aika nopeasti, koska vihaan ylikaiken kylmää ja pimeää. En ole sitten ollenkaan aamuihmisiä, ja mikään ei saa mua enempää toivomaan, että voisi vain jäädä sängynpohjalle, kuin se että tajuaa et on ihan pakko nousta ja raahautua kylmään ja pimeään pakkasilmaan putsaamaan autoa (eli tervetuloa kaikki harjottelujen ja tulevien työpaikkojen aamuvuorot<3 eivaan tykkään kyllä muuten tehdä enemmän aamua kuin iltaa, mutta toi aikaisin herääminen on jotain niin kamalaa). Toisekseen inhoan sitä, kun pitää pukea kauhea kerrokset päälle että ylipäänsä tarjentuisi pihalla (ja kun hiukset ei vaan suostu olemaan nätisti pipon kanssa, tai vaivalla laitettu kampaus litistyy). Mutta mikäs siinä kun aurinko paista ja vielä toistaiseksi on ollu ihanan lämpöistäkin! Ja illalla taas on kivaa hengailla kotona kynttilän valossa. Edes pienet ongelmat kaverien kanssa ei ole saaneet mua pahemmin lannistumaan, koska on vaan ollu niin kiva kun on voinut opiskellakin parvekkeella auringon valossa :). 

Ainoastaan nyt kokeet toki vähän stressaa, kun niitä olis ens viikolla useammatkin....

    Ahkeraa opiskelua... ;)

   Kaikkea sitä tuleekin katseltua tv:stä :D

"Fiilistely-musaa":




ps. Kyllä, noi kuvat on tavallistakin huonompilaatuisia, mutta en jaksa just nyt alkaa tappelemaan, kun siis tein noi kollaasit pic collagella kännykällä, ja jostain syystä ne jäi nyt kauhean pieniksi.

Toisen viikon kuulumisia

Huh, tuntuipas oudolta eilen marssia kouluun, kun vastassa oli joukko uusia ykkösvuoden opiskelijoita. Tarmoa täynnä ja innokkaina aloittamaan uuden lukuvuoden, siinä missä itse olen ollut nyt päälle viikon koulussa ja autokoulun takia lintsannut pari viimeistä päivää + tallustelin sisälle lökäreissä (vrt. uusien oppilaiden pakonomainen tarve antaa itsestä hyvä kuva), sillä olin kerrankin menossa koulun jälkeen harrastamaan :D. Nojoo, kaikkein oudointa ehkä asiassa on se, että olin jo melkein ehtinyt tottua koulun tyhjyyteen, kun viime keväänäkin oli aika rauhallista, ja toisekseen tuntuu myös jännältä etten ole itse tutori. Kun siis aikaisempina vuosina lukiossa ja yläasteella toimin tukioppilaana, jolloin tottakai olin itse vastaanottamassa uusia oppilaita ja järjestämässä kaikenlaista toimintaa (paitsi toki sillon kun itse olin uusi). Mutta jotenkin ajattelin sillon viime vuonna, että tässä koulussakin riittää jo tarpeeksi hommaa, ja AMK:ssa kuitenkin tuutorin pitäis olla aika aktiivinen myös vapaa-ajalla....

Mutta kyllähän sitä hommaa tuntuukin riittävän. Vaikka ei sillä, välistä mietin kyllä että miten ikinä selvisin lukiosta ja kirjoituksista, kun nytkin tuntuu että miten riittää aika. Ja lukiossa kumminkin tuli ainakin lähes jokapäivä kotitehtäviä, plus sitten kaikki esseet ja kirjat mitä piti lukea yms. Niin siihen verrattunahan tässä kai on kuitenkin aika vähän tehtävää. Mutta ehkä se johtuu siitä, kun viime vuonna kerkesi tottua siihen ettei pahemmin ole muuta kotihommaa kuin kokeisiin lukeminen. Mutta nyt tottapuhuen mun pitäis tälläkin hetkellä olla lukemassa... vaan nappasimpas itselleni jostain päänsäryn, eikä tuo lukeminen oikein muutenkaan nappaa. HLA-MatchMaker-algoritmi ja acceptale mismatch mitä?

Kotitehtävien lisäksi ollaan siis harjoiteltu vauvojen hoitoa, puhuttu harjoitteluista, ja ymmmn... no siinäpä ne oikeastaan onkin :D. Lähinnä ollaan opiskeltu kaikkea lapsiin liittyvää, muuten ei ole vielä oikeestaan ollut mitään järkevää. Niin paitsi kerrattu lääkelaskuja. Oikeastaan osa meidänkin luokasta palaili vasta eilen lomilta, että nyt vasta pyörähtää sitten koulu oikein kunnolla käyntiin. Kunhan vaan saisin jonain päivänä sen HOPS:ini takaisin, niin pääsisin katsomaan, josko siellä olis jotain kivaa valinnaista kurssia vielä tälle vuodelle, kun olisin parin ylimääräisen pisteen tarpeessa...
Ja kunhan saisin tietää harjoittelupaikkani, niin loppuisi tämä panikoiminen!

Kuva Tehy-lehdestä, joka pamahti tänään postiluukusta. Artikkelin oli siis tarkoitus ikäänkuin toimia aasinsiltana aiheeseen, jota me pohdittiin myös koulussa tässä yksi päivä, eli hyvään ohjaamiseen, ja sitä kautta mun harjoitteluun. Mullahan on/oli nimittäin hakea nyt mielenterveyden harjoitteluun, kuten jo joskus aikaisemmin mainitsin. Hain erääseen ns. tukiasuntolaan, siis sellaseen missä ilmeisesti asuu jotain päihdekuntoutujia tms. Alunperin olisin halunnut lasten ja nuorten pariin, mutta sinne ei pääse ellei ole aikaisempaa kokemusta alalta (lähihoitajan tutkinto ja suuntautunut mielenterveystyöhön). Mikä on toisaalta varmaan ihan hyväkin, koska kyllähän se varmasti olis ollut aika raskasta kun siellä olis joutunut kohtaamaan niitä 16-vuotiaita (ei-niin-kaukana omasta ikäluokasta) nuorempia itsemurhaa yrittäneitä tai muuten tosi vakavasti sairaita nuoria, ja jotain perheväkivaltaa kokeneita pieniä lapsia. Mielenterveysongelmat kun muutenkin on aika rankkoja, ja sitte miettii että vanhemmat olis ollu aika lähellä sitä omaa ikää, ja kun lapset ja nuoret on muutenkin aika herkkiä, saatikka että on oikeasti vakavia mielenterveydellisiä ongelmia. Ja sitte se niihin ongelmiin liittyvä hoitotyö, esim. kaikki pakkohoidot sun muut. Ehkä enemmän se syy, miks olisin sinne halunnut hakeakin, oli enemmän se ajatus siitä, kuinka hienoa olis päästä auttamaan noita lapsia ja nuoria, kuin se kuinka rankkaa se tulis olemaan. Varsinkin tässä vaiheessa opiskeluja, kun on vasta se ensimmäinen harjottelu (+ kesätyöt) takana, ja se ammatillinen identiteetti on vasta kehittymässä. Eli sen takia ehkä ihan hyvä että päätin hakea -en edes mihinkään psyk. osastolle- vaan tollaseen ehkä vähän kevyempään paikkaan. Vaikka kyllä tuollakin varmasti saa nähdä ja kuulla monenmoista, ainakin sen perusteella mitä nyt on vanhemmilta mielenterveysharjoittelun jo tehneiltä kuullut... Kunhan vaan sellasen paikan, että jos tulee henkisesti tiukkoja paikkoja (voin kuvitella että ylipäätään mielenterveystyössä tarvitaan hyvää itsetuntoa, ja että kestää asiakkaiden/potilaiden mahdolliset haukut jne.), niin sais tukea ja ohjausta! Toivottavasti nyt vaan kanssa pääsisin sinne (pitäiskin lähettää sähköpostia opettajalle)....

Home is where heart is.

Päivänvalossa kaikki näyttää kirkkaammalta, vai miten se meni? Ainakin varsinainen koti-ikävä on jälleen selätetty, jotan ihme kriiseilyä (ja paniikkia tulevasta vuodesta lukuunottamatta). Ei tää periaatteessa kodilta tunnu samaan tapaan kuin kotikoti, mutta ihan hyvä täällä kuitenkin on ollut asua. Joten enköhän mä täällä vielä kolme vuotta kestä? Vaikka kouluun palattuani kyllä huomasin, että joo meidän luokka on ehkä entistäkin jakaantuneempi. Mutta, siitä ja monesta muusta jutusta vähän myöhemmin.

Sen sijaan seuraavaksi saatte pienen esittelyn siitä, minkälaisessa paikassa oikein asustan. Nimittäin tänään sain idean, että voisin tosiaan esitellä tätä mun kämppää ja muutakin. No, helpommin sanottu kuin tehty jos ideana on kuitenkin pysyä (ainakin toistaiseksi) anonyyminä. Koska kyllähän jokainenmun kämpässä käynyt mut tunnistaisi. Vaikka voi olla että tunnistaa nytkin, eihän se ole kovin vaikeaa laskea 1+1+1 ja niin edelleen. Joka tapauksessa, seuraa läjä epämääräisiä kuvia muutaman selityksen kera:

Kuten alimmaisesta kuvasta näkyy, mulla on ikkunalaudat! Ikkunalaudat, joilla voi istua ja hengailla ja katsella talvella putoilevia lumihiutaleita. 

Kahdessa ylimmäisessä kuvassa on nähtävissä mun hyllykköä sekä yöpöytää, alimmaisissa sitten vaatekaappia (vaatteistahan mua ei juuri ainakaan voi bustata :D) ja sitte viimeisen kuvan on lähinnä tarkoitus esittää sitä että sain tänään jopa jotain muutakin aikaiseksi kuin käydä koulussa. Mutta lisäksi kuvassa vilahtaa myös mun valkoinen pöytäliina.

No, vessan oven nuppi, ja koukkuja. Noista tarroista otin kuvan ihan sen takia, että mua sattu ärsyttämään kun mun kalenteri ei sitten millään pysy seinässä. Mä olin ihan varma että nyt siinä on sellaset teipit, että se vihdoin pysyy - mutta ei.... Kun en viittis tohon kohtaan naulaakaan lyödä.

Joo. Tää ei siis oo tosiaan ihan missään keskustan vilskeessä, vaan tällein kivasti vähän syrjemmässä et on mettää ja kallioitakin yms. (mikä on mulle tosi tärkeetä, koska se on yks niistä jutuista mistä tykkään ihan sikana mun lapsuuden kodissa/ympäristössä). Ja tästä ihan läheltä lähtee valaistu pururata (alin kuva oikealla)!