Harjoitteluista

Postausta postauksen perään, haha :D! No mutta kun kerrankin on aikaa ja tarmoa... Eniveis. Viime postauksessa kerroin vapaa-ajasta, niin nyt ois sitten harjoitteluiden vuoro.

First things first, elikkäs aloitetaan ekasta harjoittelupaikasta. Olin tosiaankin kirran osastolla, jossa pääsin näkemään paljon mm. trachea -potilaita. Mikä oli todella jännää! Ikinä aikaisemmin en oo trachea -potilaaseen nimittäin törmännyt, vaikka niitä joskus neurollakin kuulemma on/oli. Toki muutkin potilasryhmät oli aikalailla uusia, mutta toi nyt niistä jännempinä. Ko. osastolla porukka oli pääosin tosi lämminhenkistä ja otti pienen ulkomaalaisen opiskelijan hyvin vastaan. Etenkin mun ns. ykkösohjaajani oli aivan ihana ihminen. Puoli vuotta sitten vasta itsekin valmistunut, mutta silti ammattitaitoinen, ystävällinen ja kaikenkaikkiaan hyvä ohjaaja. Tyyppi oli myös nimetty mun ohjaajakseni siitä syystä, että hän on itsekin ollut vaihdossa maassa, jonka kieltä ei kunnolla osannut. Eli hän todellakin ymmärsi mua. Vaikka joskus tuntuikin, että ei ymmärtänyt. Mutta silloin ongelma oli enemmänkin se, että mä en osannut kunnolla selittää omia ajatuksiani. Kakkosohjaaja taas... no, ensimmäisen kerran kun tavattiin, hän vaikutti myös aivan ihanalle. Kuitenkin seuraavilla kerroilla tää oli jotenkin vähän kylmä? Ihan asiallisesti käyttäytyi siis, mutta varsinkin jos hänen ns. ykkösohjattavansa oli samassa vuorossa, niin meikäläinen jäi kyllä huomiotta.

Tällä osastolla pärähdin kuitenkin myös itkuun muutaman kerran. Ensimmäisen kerran sen takia, kun ohjaajan kanssa puhuttiin potilaiden kanssa kommunikoinnin tärkeydestä. Koska tokihan minä haluan heidän kanssaan kommunikoida, ja mua turhautti hirveästi tuossa vaiheessa, etten osannut enkä uskaltanut. Tunsin itseni jotenkin huonoksi hoitajaksi ja huonoksi (vaihto-)opiskelijaksi, ja ylipäänsä koko tilanne turhautti ja ahdisti, koska kuitenkin yritin kokoajan parhaani. Niin itkuhan siinä tuli. Onneksi mun ohjaaja oli tosiaan itsekin käynyt saman läpi, ja lohdutti mua eikä ollut moksiskaan asiasta. Toisen kerran kyyneleet pääsi, kun olin yrittänyt selviytyä potilaan kanssa aamutoimista vessassa, mutta mun puutteelliset kommunikointitaidot ja paikallisten tapojen eroaminen Suomalaisista aiheuttivat sen, ettei juttu tosiaankaan mennyt ihan putkeen. Kun vielä jälkeenpäin sain huomautuksen käsihygieniasta (hygieniasta ollaan täällä todella tarkkoja, vielä tarkempia kuin Suomesssa), niin itkuksihan se meni. Harmikseni tällä kerralla näkijöitä oli enemmän paikalla kuin viimeksi, varsinkin kun yksi ns. paikallinen lähihoitaja vielä suunnilleen kailotti mun itkevän... No ei siinä, kaikki vaan lohdutti mua ja jälkeenpäin kyseli että eikai mua enää harmita jne. Kolmannenkin kerran teki mieli itkeä, kun aamupesut meni päin prinkkalaa (asiasta saisi ihan oman postauksenkin aikaiseksi, mutta siis heti aluksi paikallinen ns. lähihoitaja käski mun tehdä niin kuin Suomessa tehdään - vaan eipä arvannut meistä kumpikaan varmasti, että tavat voisi erota niin paljon... Mielestäni en kuitenkaan saanut tilanteessa edes tarpeeksi ohjausta, ja koko hommasta jäi vain paha mieli. Jota onneksi muutama muu "lähihoitaja" jälkeenpäin ihan onnistuneesti paikkaili oikeasti opettamalla mua). Mutta tuolloin vain purin huulta, ja päätin että tästä ei voi kuin parantaa. Oppimaanhan tänne on tultukin.

Loppupalautteessa yhteenvetona oli että olen hieman ujo, ja oikeestaan kaikkiin kohtiin tuli että "parannettavaa", mutta joku raksi tuli myös kohtaan "hyvä", ja yksikään ei jäänyt tasolle "paljon parannettavaa". Siitä olikin sitten hyvä jatkaa tähän harjoitteluun, jota siis parhaillaan suoritan vanhusten parissa. Myös tällä osastolla on hyvä porukka -joskin tosin seläntakana puhumista jonkin verran on. Mutta mulle kaikki on kuitenkin olleet kivoja, mikä on tärkeintä. Tavallaan viihdyn tuolla jopa paremmin kuin edellisellä osastollani! Ainut miinus on, että kaipaan edellistä ohjaajaani. Ihan jo hänen itsensä takia, mutta myös sen takia, että tuolla mulla periaatteessa on kai ns. nimellinen ohjaaja, mutta oikeasti työskentelen kaikkien kanssa. Mikä hämmentää joskus, kun eri hoitajat neuvoo ja tekee ihan eri tavoin... Toisaalta on hyvä nähdä eri tapoja, mutta sitten kun toinen neuvoo että "juu ei tässä pidä haavataitoksia käyttää" ja toinen vaatii ehdottomasti, niin hankalaa tietää miten kenenkin kanssa pitäisi käyttäytyä. Ja joskus myös tuntuu, että loppujen lopuksi kaikki ei sitten kuitenkaan tajua, millaista on olla vieraassa maassa opiskelijana (varsinkin, kun jotkut on olettaneet, että mä teen täällä koko tutkinnon). Varsinkin, kun ei osaa kieltä kunnolla (pari kertaa tälläkin osastolla on ollut tapauksia, jossa selkeästi kielimuuri on aiheuttanut väärinkäsityksiä) Joka tapauksessa viihdyn osastolla hurjan hyvin. Ainut miinus on, että tällä hetkellä meillä on paljon raskashoitoisia potilaita, mikä aiheuttaa sen, että hoitajilla on entistä vähemmän aikaa potilaille, ja varsinkin aamuvuorossa on melkein kokoajan kauhea kiire. Iltavuorot on huomattavasti rauhallisempia, mutta aamuvuorojen jälkeen on kyllä kuollut.

Mitä mun tekisi joskus mieli huutaa, kun puhutaan siitä, mitä normaalisti täällä opiskelijat tekee
harkassa (esim. ottaa vastuupotilaita), ja multa odotetaan samaa. On hienoa, että olen päässyt
tekemään täällä juttuja, eikä niinkuin Suomessa kuulin erään hoitajan suusta vaihtarista:
"No sehän on täällä vaan lähinnä kattelemassa" (tosin ko. opiskelija olikin osastolla huomattavasti
lyhyemmän pätkän). Mutta rajansa kaikella.....

Mitä kaikkea mä sitten olen päässyt tekemään? No tosiaan, ekalla osastolla hoidin noita trachea -potilaita, joilla kahdesti päivässä puhdistettiin se trakeostomia-alue + vaihdettiin kanyyli siihen (kanyyli vaihdettiin myös yötä vasten ns. "ikkunattomaksi" niillä, keillä oli "ikkunallinen" versio käytössä - en kyllä tiedä puhutaanko suomessa "ikkunoista", mutta täälläpäin ainakin). Sen lisäksi edellisellä osastolla pääsin hoitelemaan leikkaushaavoja ja poistelemaan tikkejä sekä vaihtamaan/poistamaan dreenejä. Kummallakin osastolla olen myös päässyt mittailemaan arvoja (rr/lämpö/sat) valmistelemaan iv-lääkkeitä ja nesteitä, antamaan lääkkeitä eri reittejä (nenä-maha -letkuun, suun kautta, ihon alle, maskilla keuhkorakkuloita avaavia jne.) sekä ottamaan verikokeita. Täällä siis sairaanhoitajat ottaa sairaaloissakin kaikki verikokeet, joten sitä on kyllä päässyt treenaamaan ihan urakalla! Vaikka vieläkään en siinä erityisen hyvä ole. Jos potilaalla on hyvät, ja erityisesti hyvin näkyvät suonet, niin ei mitään ongelmaa, mutta varsinkin nää vanhukset tuppaa olemaan vähän hankalia. Niin ja kirjannut tietysti olen myös jonkin verran (täällä muuten kirjaaminen tapahtuu toistaiseksi käsin. Jonkin näköinen sähköinen ohjelma on kyllä tulossa ihan näinä viikkoina?, mutta vielä toistaiseksi se ei ole toiminnassa). Lisäksi tällä osastolla olen päässyt vaihtelemaan vaippoja/asettamaan alusastioita, avustamaan aamupesuissa (pari kertaa olen pessyt itsekin, mutta viime viikolla paikallinen lähihoitaja arvioi mun pesun, ja ilmeisesti se ei ihan putkeen mennyt, niin vielä en kai saa periaatteessa yksin pestä ketään. Paikalliset tavat siis todella eroaa Suomalaisesta), näkemään jättimäisen, tulehtuneen takapuolihaavan hoidon, asettamaan "s/c-kanyylin" (en tiedä miksi tuota pitäisi suomeksi kutsua, kun en ole siihen ikinä missään Suomessa törmännyt - mutta siis sellanen kanyyli, minkä avulla annetaan nesteytystä ihon alle), näkemään katetroinnin, tapaamaan omaisia jajaja... Aika monipuolisesti siis kaikkea!

17 päivää

Niin, samassa kerroksessa asuva paikallinen opiskelija ja kaverini käveli vähän aikaa sitten keittiön ohi, ja minut huomatessaan totesi että "3 viikkoa!" Tosiasiassa jäljellä on tosiaan 2 viikkoa ja kolme päivää enää, ja sitten lähtee lento takaisin kotisuomeen. Lähtö tuntuu paitsi ihanalta, tietysti myös haikealta. Odotan tietenkin jo malttamattomasti äidin jouluruokia ja sukulaisten sekä kavereiden tapaamista. Mutta tänään aamulla pötkötellessäni sängyssä mietin, että onhan tästäkin tämän 3 kuukauden aikana muodostunut koti. Kaupunki on alkanut tulla tutuksi, samoin ihmiset täällä, ja 3 kuukauteen on mahtunut vaikka ja mitä. Ja kohta se kaikki pitäisi jättää taakse. Vaikka välillä on väsyttänyt, ja varsinkin nyt loppuajasta on iskenyt tunne, ettei jaksaisi enää päivääkään harjoittelua, niin mistään hinnasta en tätä kokemusta vaihtaisi pois. 

Mitä kaikkea olen sitten täällä puuhaillut, niin ettei postailemaankaan ole ehtinyt? No, arkipäivät mulla koostuu yleensä lähinnä harjottelusta. Aamuvuoro täällä alkaa kuudelta ja päättyy yhdeltä, ja yleensä varsinkin aamuvuoron jälkeen olen armottoman kuollut. Joskus olen jopa ottanut töistä palatessa parin tunnin nokoset - asia, mitä Suomessa en juuri ole harrastanut, koska harvommin saan päivällä unenpäästä kiinni. Sen jälkeen olen ehkä hengaillut netissä vaihtaen kuulumisia Suomessa olevien kanssa, ja illemmalla porukan on yleensä tapana kerääntyä keittiöön/yhteiseen oleskelutilaan

laittamaan ruokaa, juttelemaan, katselemaan televisiota jne. Joskus tietysti käyn lenkillä tai

kaupassa/muuten asioilla (kuten tapaamassa paikallista vaihtovastaavaa). 
Iltavuoroa ennen taas tulee lähinnä nukuttua pitkään ja valmistauduttua työpäivään. Palatessa vuorostani yleensä syön nopeasti jotain (edellisellä osastolla oli tapana joskus syödä ennen iltaraporttia, tällä osastolla taas vuoroon kuuluu tasan yksi 20 min tauko, jonka aikana on tapana syödä vain leipää/jogurttia/jotain jälkkäriä mitä on jäänyt potilailta tms.), selaan hetkisen facebookkia, ja sitten pitääkin jo oikeastaan mennä nukkumaan. Ainakin jos seuraavana päivänä on aamuvuoro.

haha... maybe for some people ;);)

Perjantaisin on tosiaan tullut käytyä joskus viihteellä, tai muuten hengattua täällä ihmisten kanssa. Lauantait olen harvinaisen usein pyhittänyt shoppailulle. Täällä siis on tollanen 48 000 m² ja päälle 150 kauppaa käsittävä jättimäinen ostoskeskus + kaupat sen ympäristössä, joten voitte kuvitella että niiden koluamisessa on saanut kulumaan aikaa. Vielä kun tuntuu, että joihinkin ilmestyy tyyliin viikottain jotain uutta, tai jotain mitä ei viime viikolla ehtinyt katsastamaan...
Nähtävyyksiä täällä en sen sijaan ole juurikaan tsekkaillut, ainoastaan kaupungin historiallisen aukion ja sen läheisyydessä sijaitsevan puutarhan. Jotka on kyllä molemmat vaikuttavia paikkoja! Myös näin joulun alla valaistuina, vaikka lunta ei täällä olekaan. Netistä olen yrittänyt jotain muitakin paikkoja katsella, ihan että voisi myöhemmin kertoa käyneensä, mutta mitkään kala- tai taidemuseot mua ei pahemmin kiinnosta, eikä täällä oikein ole mitään isompia pytinkejäkään tms. :(. Eikä mitään Heurekan tyylisiä paikkoja tms. Ainoastaan yksi elämyspuisto olis tässä lähellä, mutta tosiaan kun viikot menee harjotteluissa, ja sunnuntaisin ei enää mikään paikka ole auki... Samasta syystä ei ole tullut juurikaan reissailtua täällä ollessa. Tosin maan pääkaupungissa olisin kyllä halunnut käydä erään konsertin tsekkaamassa, mutta se taas kaatui junalippujen kalliuteen (jos on tarjouksia, lipun saattaa hyvällä tuurilla saada täällä tyyliin neljällä kymppiä - muuten voi joutua pulittamaan satasenkin).

Sunnuntait tosiaan onkin sitten pyhitetty yleensä ihan rentoilulle - netissä hengailulle, koulutehtävien hoitamiselle, ruoan laittamiselle jne. Yleensä täällä on viikonloppuisin aika hiljaista, mutta joskus ollaan satuttu esim. porukalla tämän kerroksen yhteiseen oleskelutilaan katselemaan jotain leffaa. 

Mitään kuvia muita mulla ei harmikseni oikein ole laittaa, sillä onnistuin eilen shoppaillessani hukkaamaan kännykkäni... Eikä mulla kameralla ole toistaiseksi oikein sellaisia, mitä viitsisin ilman "bustausvaaraa" tänne laittaa.... Katsotaan ehkä myöhemmin, viimeistään sitten kun olen takaisin Suomessa.

Tasa-arvoisesta avioliitosta ja sateenkaariperheistä

Nyt, kun tämä tasa-arvoinen avioliitto on viime viikkoina ollut paljon uutisotsikoissa, ja itsekin päätin käyttää hieman arvokasta nettiaikaani eduskunnan keskustelun seuraamiseen täältä ulkomailta käsin samalla kun väännän opinnäytetyötäni (joka liittyy läheisesti aiheeseen), päätin vääntää teille pienen postauksen aiheesta. Tämä ei siis ole varsinaisesti mikään kannanotto, vaan ihan yleisesti ajattelin tuoda esille muutamia faktoja.

Aloitetaan määrittelemällä sana perhe...

http://d3ac2fc8l4ni8x.cloudfront.net/1408618497975.jpg

...sillä tämä sana on esiintynyt monesti tässäkin keskustelussa, jota juuri nyt seuraan. Perhe on sosiaalinen yhteisö, jonka muodostavat toisilleen läheiset henkilöt, joiden välillä on yleensä yhteenkuuluvuuden tunne. Se on myös yksi tapa elää yhdessä. Siihen voi kuulua isovanhempia, yksi vanhempi, sijaisvanhemmat, samaa sukupuolta olevat vanhemmat, sisarpuolia jne. (Potilas, perhe ja perusterveydenhuolto, Duodecim 2009). Perheeseen kuuluvina henkilöinä pidetään avioliitossa ja avoliitossa sekä yhteisessä taloudessa eläviä henkilöitä ja heidän kanssaan asuvia alle 18-vuotiaita lapsia, joiden hoidosta ja/tai toimeentulosta ainakin toinen puoliso huolehtii (Ydinperheen potilitiikka, Katja Yesilova 2009).

Sateenkaariperhekin on siis perhe. Ja heitä on muuten Suomessa vähintään 400 (vuonna 2013 rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä, joilla oli alaikäisiä lapsia, oli 400 -lukumäärä kuitenkin on todennäköisesti suurempi. Onkin arvioitu, että perheitä on tuhansia, ja luku myös kasvaa koko ajan). Eli perheitä, joissa lapsilla on muunlaiset vanhemmat, kuin isä ja äiti (esim. 2 isää ja 2 äitiä, 2 äitiä tai 1 isä ja 2 äitiä) on tälläkin hetkellä kaikesta huolimatta olemassa. Ja tulee olemaankin, vaikka käsiteltävää lakia kuinka yritetään perustella lasten oikeuksilla (eikö näiden vastustajien siten pitäisikin yrittää saada aikaan lakia, jossa nämä lapset huostaanotetaan? Toivottavasti kukaan ei kumminkaan niin törppö ole, mutta kun lain hylkääminen sinänsä ei kuitenkaan estä homoseksuaaleja tulemasta vanhemmiksi). Sateenkaariperheellähän tarkoitetaan perhettä, jotka rakentuu muun kuin heteroseksuaalisuuden ympärille, ja edellä mainitun Duodecimin kirjan mukaan lapsia on aina syntynyt tälläisiin perheisiin. Sama kirja väittää, että tutkimusten mukaan lasten kehitys edellyttää rakastavia ihmissuhteita ja vastuullista vanhemmuutta; perherakenteella taas ei ole niin väliä. Samansuuntaista sanoo niin ikään löytämäni American Psychological Assosiationin tiivistelmä tehdyistä tutkimuksista (http://www.apa.org/pi/lgbt/resources/parenting.aspx), kuten myös seuraava tekstipätkä: http://web.missouri.edu/~segerti/2210/gayparents.pdf. Myös terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen julkaisussa "Lapsiperheiden hyvinvointi" kerrotaan, että tutkimusten mukaan homoseksuaalit vanhemmat ovat ihan yhtä kiinnostuneita lapsestaan kuin heteroseksuaalitkin vanhemmat, ja valvovat ja ohjaavat lastaan samalla tavoin sekä muodostavat yhtälailla kiintymyssuhteen.


Miten niitä lapsia sitten muuten tehdään?

Sateenkaariperheet ry:n sivuilla kerrotaan asiasta seuraavasti:

"Naisparien ja itsellisten naisten tapoja hankkia lapsia

Naisparit ja itselliset naiset voivat Suomessa hankkia lapsia useilla eri tavoilla. Valittavana on esimerkiksi:

-Hedelmöityshoidot
   Sukusolujen luovuttajan henkilöllisyys voidaan kertoa lapselle kun tämä täyttää 18 vuotta
-Tunnettu luovuttaja
   Luovuttajan rooli voidaan sopia millaiseksi perhe sen haluaa
-Lapsella voi olla isä
   Apilaperhe tai ystäväperhe – ks. myös tältä sivustolta Pohdittavaa ja sovittavaa ennen lapsen syntymää
-Adoptio yksin
   huomioitava, että yksin hakijoiden jonot ovat pitkät ja nykyään adoptiotilanteissa lapsilla on usein jonkinlaisia -erityistarpeita
 -Monilla naisparin osapuolilla tai itsellisillä naisilla on lapsia myös aiemmista heterosuhteista.



Miesparien ja itsellisten miesten tapoja hankkia lapsia

-Lapsi tutun naisen kanssa
   Synnyttäjällä voi olla aktiivinen rooli lapsen elämässä, jos näin sovitaan
-Apilaperhe tai ystäväperhe
   ks. myös tältä sivustolta Pohdittavaa ja sovittavaa ennen lapsen syntymää
-Adoptio ulkomailta ei käytännössä mahdollinen
   Itselliset mieshakijat eivät luovuttajamaiden priorisointien vuoksi tällä hetkellä käytännössä voi adoptoida lasta ulkomailta. Adoptiolupaa voi toki hakea.
-Sijaisvanhemmuus
   Sijaissynnytys ulkomailla
-Myös monilla miesparien osapuolilla tai itsellisillä miehillä on lapsia aiemmista heterosuhteista"

Mikään keino ei ole aivan mutkaton, mutta edelleen: myös homo- ja lesbovanhempien on mahdollista hankkia lapsia. 

Sateenkaariperheiden ongelmat
Sateenkaariperheet kohtaavat paitsi samoja ongelmia kuin heteroseksuaalienkin perheet, myös lukuisia muita ongelmia. Ensinnäkin tietysti rekisteröidyn parisuhteen erot verrattuna avioliittoon. Lisäksi syrjintä aiheuttaa ongelmia. Vuonna 2006 tehtyyn Sateenkaariperhekyselyyn vastanneista 21 prosentilla oli syrjintäkokemuksia hyvinvointipalveluissa. Vastaajista 36 prosenttia sanoi pelkäävänsä syrjintää. Monissa opinnäytetöissä, joita olen asian tiimoilta lukenut, onkin tuotu ilmi, että vaikka periaatteessa kohtelu on ollut asiallista, esimerkiksi tietoa lapsen saannin mahdollisuuksia on joissain tapauksissa ollut terveydenhoitajalla liian vähän. Myöskään muut sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset eivät ole aina olleet kovin tietoisia sateenkaariperheiden tarpeista. Seksuaalisuutta tai parisuhdetta ei myöskään oltu edellämainitun kyselyn mukaan monesti käsitelty ollenkaan neuvolakäyntien aikana, vaikka thl:n suositusten mukaisesti näistä aihepiireistä pitäisi jollain tapaa puhua melkein joka kerralla. Ainakin itse ajattelen tämän johtuvan siitä, ettei terveydenhoitajilla ole ollut näissä tapauksissa riittävästi tietoa, jotta he olisivat pystyneet käsittelemään asiaa. Sinänsä outoa, koska tietoa on kuitenkin saatavilla netistä ja oppikirjoista, mutta toisaalta jos ei ole aikaisemmin kohdannut sateenkaariperheitä, ei ehkä ole tullut mieleen etsiä niistä sen kummemmin tietoakaan. Terveydenhoitajatyöhön liittyen ongelma on ollut myös saatavilla olevan sateenkaariperheiden vanhemmille suunnatun materiaalin vähyys, kuten myös heteropareille suunnitellut lomakkeet. Kaikki neuvolan lomakkeet kun on ainakin pääsääntöisesti suunniteltu äidille ja isälle, ja sosiaalisen vanhemman tiedot joudutaan tällöin laittamaan automaattisesti isän kohdalle, vaikka lapsella olisi kaksi äitiä. Lisäksi Sateenkaariperhekyselyn mukaan jotkut vanhemmat kokivat, että sosiaalista vanhempaa huomioitiin neuvolakäynneillä vain vähän tai ei juuri ollenkaan, vaikka tämä olisikin ollut mukana, Muitakin ongelmia varmasti on, mutta en nyt ehkä viitsi kaikkia tässä luetella. Mutta mikäli ruudun takana on sosiaali- ja terveysalan opiskelijoita, niin Sateenkaariperheet ry:n sivuihin kannattaa ehdottomasti tutustua! Kuin myös Setan sivuihin.


(Tästä postauksesta tuli nyt vähän sillisalaatti, mutta niin.... Alkoi vaan ottaa päähän nuo jotkut kannanotot tossa keskustelussa, ja samalla ajattelin vähän tuoda terkkajuttujakin esille).

Harjoitteluvaihto ulkomailla

Vihdoinkin sain järjestettyä itselleni sen verran aikaa, että sain valmisteltua tämän jo kauan lupailemani postauksen. On yllättävän hankalaa yrittää tehdä hommia koneella, jonka akku kestää tasan 4h, jos ei ole omaa nettiä... Okei ongelman ydinhän on siinä, että a) olen liian laiska marssimaan sinne nettiliikkeeseen lataamaan lisäaikaa mun nettiin b) liikaa muuta tekemistä c) facebook. Sinne on liian helppoa hairahtaa kuluttamaan aikaa....

Kuitenkin. Jos nyt jotain kertoilisin tästä vaihtoprosessista.

Miksi päädyin hakemaan vaihtoon?
Halusin saada uusia kokemuksia, ja päästä tutustumaan toisenlaiseen kulttuuriin, etenkin hoitokulttuuriin. Toisekseen olin käynyt ennenkin kohdemaassani, ja tavoitteissani oli päästä tänne vierailulle vielä vähintään kerran. Lomamatkalla se varsinainen kulttuuriin ja arkeen tutustuminen jää kuitenkin sillä tavalla vähäisemmäksi, eikä jonkun viikon loman aikana toivottavasti edes joudu tutustumaan tarkemmin paikallisiin sairaaloihin.

Miten vaihtoprosessi etenee?
1. Ensimmäiseksi tulostin sähköpostiin tulleesta linkistä hakulomakkeen, jolla lähinnä ilmoitettiin halukkuudesta lähteä vaihtoon. Siihen siis piti täyttää vain kohdemaat sekä mahdollinen vaihdon ajankohta.

2. Kun vaihtohakemukset oli käsitelty omalla koulullani sekä paikallisella koululla, sain sähköpostiini vahvistuksen hakemukseni hyväksymisestä. Sen jälkeen piti alkaa suunnittelemaan omaa opintosuunnitelmaa. Itse siis varasin ajan opolle, jonka kanssa yhdessä mietittiin, mitkä harjoittelut sopisivat parhaiten vaihtooni (sain myös sähköpostiin paikalliselta koululta listan harjoittelupaikoista, joista voisin valita haluamani). Samalla mietittiin myös muut kurssit, joita voisin vaihdossa suorittaa, jotta saisin tuon vaadittavan 15op täyteen. Huom! Nykyään, jos lähtee harjoitteluvaihtoon, suorituksiksi ei hyväksytä muita kursseja, ainoastaan harjoitteluja. Eli koko tuo 15op täytyy tulla harjoitteluista. Itsellähän tämä muodostui sikäli ongelmaksi, että sääntö muuttui vasta ihan nyt syksyllä, enkä itse tuota heti kv-vaihtovastaavan viesteistä tajunnut. Asia huomattiin vasta, kun palautin koululle opintotuen muutoshakemuksen. Onneksi opo ja vaihtovastaava saivat asian ratkaistua puolestani.

3. Kun olin saanut kurssisuunnitelmani valmiiksi (lähinnä siis kirjoitin ylös tuohon paperilleni ne kurssit, mitä oli opon kanssa puhuttu - sen monimutkaisempi asia tuo ei juuri loppujen lopuksi ollut), olin yhteydessä sähköpostitse kaikkiin opettajiini. Niiltä, joiden kursseja minun oli tarkoitus suorittaa vaihdossa, kyselin että sopisiko tämä, ja minkälainen työ minun täytyisi tehdä. Muille sitten laitoin viestiä, että olen vaihdossa ajalla xx.xx-xx.xx.2014, ja että mitenköhän voisin nämä kurssit ja muut suorittaa. Suurimmasta osasta kursseja sain tehtäväkseni esseen, mutta esimerkiksi yhdet pakolliset labrat jäävät todennäköisesti ensi vuodelle suoritettaviksi. Aikamoinen työhän se oli olla jokaiseen yhteydessä! Lisäksi ongelmaksi muodostui hommata nimikirjoitukset jokaiselta opettajalta, joiden kursseja minun piti vaihdossa suorittaa. Loppujen lopuksi ne jäivätkin saamatta, mutta ilmeisesti tuo ei lopulta edes ollut pakollista, sillä hakemukseni hyväksyttiin ilmankin niitä.

Ihan ilman kirjallisia tehtäviä ei kuitenkaan vaihdossakaan tarvitse olla...
Itsellä tehtävänä on muutam nettikurssi, ikääntyneiden hoitotyön essee sekä
tietenkin opinnäytetyö. Muista kirjallisista tehtävistä stressaan vasta palattuani,
mutta ihan riittämiin noissakin on tekemistä. Ja koska noihin tarvitsee myös
kirjallisia lähteitä, e-kirjojen lisäksi olen hyödyntänyt tabletin scanneri-appia,
jolla kirjoja on saanut suhteellisen kätevästi kopioitua tabletille talteen.

4. Kun kaikki suunnitelmat oli saatu tehtyä, oli aika laittaa tarvittavat paperit Solemoveen. Tähän sisältyi myös harjoittelusopimus, josta ensin minä täytin oman kappaleeni, ja laitoin sen sitten koululle eteenpäin. Koululta se laitettiin vielä tänne paikalliselle koululle, ja lopulta paperi palautui sähköpostiini. Lisäksi sain paikalliselta koululta joitakin papereita täytettäväksi, mm. lomakkeen, jolla ilmoitin jollekin paikalliselle taholle tulevani vaihtoon ja että mitkä ovat tavoitteeni harjotteluissa jne. Plus hakemuksen asuntolaan, ja terveystodistuksen, jota varten tosiaan kävin terkkarissa hakemassa lääkärin allekirjoituksen (joka onneksi onnistui ihan siinä luukulla ilman mitään ajanvarauksia ja maksuja tai muita)

5. Solemoven ollessa valmis lähetin sen hyväksyttäväksi. Tämä oli ehkä se kaikista kuumottavin osuus, sillä tosiaan jätin kaikki nämä asiat vähän viime tippaan (ei järkevää!), jolloin hakemuksen lähettäminen osui juuri ikävästi kesälomien aikaan. Onneksi hakemus hyväksyttiin kuitenkin heti elokuun alussa kv-vaihtovastaavan palatessa lomaltaan takaisin.

6. Kun hakemus oli hyväksytty, sain täyttää myös apuraha-anomuksen ja jättää senkin hyväksyttäväksi. Apurahojen suuruuden näkee yleensä oman koulun sivuilta Erasmuksen sivuilta, mutta tällä hetkellä se on n. 400e/kk. Ja se maksetaan siis niin, että 80% koko summasta saa enennen vaihtoa, ja loput 20% vaihdon jälkeen, kun kaikki tarvittavat paperit on palautettu ja hyväksytty.

7. Kun vaihtoni oli täysin virallista, ja olin sopinut paikallisen koulun kanssa saapumipäiväni, aloin katselemaan lentoja sekä juna-aikatauluja. Lippuja varatessa kannattaa muistaa varmistaa, että jatkoyhteyden (oli seuraava kulkuneuvo sitten lentokone, juna tai bussi) etsimiseen jää tarpeeksi aikaa! Itse varasin aikaa lähemmäs 2h junan lähtöpaikan löytämiseen kentällä, mutta kiire meinasi siltikin tulla! Keskustaan lähtevät junat toki löytyi helposti, mutta muualle suuntaavien junien löytämisessä jouduin kysymään apua muutamaankin kertaan. Onneksi juna, ja sitä seuraava bussi kuitenkin lopulta löytyivät, ja pääsin onnellisesti määränpäähäni.

Lisäksi täytin ja jätin Kelalle opintotuen muutoshakemuksen. Tosin eipä tuo juuri mihinkään muuttunut, mutta opintotukilaskurilla voi tarkistaa, saako kyseenomaiseen maahan korotettua opintotukea vaihdon ajaksi. Muita järjesteltäviä asioita ovat matkavakuutuksen hakeminen sekä passin/kuvallisen henkilökortin ja Eurooppalaisen sairaanhoitokortin hakeminen, jos näitä ei vielä ole. Itselläni oli tuo henkilökortti päässyt vanhentumaan, ja hommasin nyt itselleni sitten passin. Hintaa tuolle taisi tulla jotain 60e kuvien kanssa.

 Kenelle suosittelen vaihtoa?
Kaikille, jotka ovat kiinnostuneet vieraasta kulttuurista, ja haluavat oppia lisää toisesta kulttuurista tulevien kanssa toimimisesta. Itse ainakin koen, että olen saanut tästä hirveästi oppia juuri terkkarin työtä, ja toisesta kulttuurista tulevien potilaiden kanssa toimimista ajatellen. Ja myös työyhteisötyöskentelyä ajatellen! Nyt tietää, miltä itsestä tuntuu olla kulttuurissa, jonka toimintatavat ovat itselle vieraat. Vaihtoon lähtijällä tulee myös olla rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin, ja ennen kaikkea rohkeutta puhua paikallista kieltä! Ei haittaa, vaikka ei olisikaan mikään täydellinen tai välttämättä edes hyvä puhuja, mutta pitää kuitenkin löytyä rohkeutta yrittää. Puhumallahan sitä juuri oppii! Ja loppujen lopuksi potilaat on tosi ymmärtäväisiä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun meikäläinen on aloittanut lauseen tyylillä "Ja tässä on nappi... anteeksi, olen itseasiassa suomalainen, mutta... jos teillä on jotain..." eikä ketään ole mua ainakaan tähän mennessä vielä syönyt tai muuta.