Töissätöissä

Niimpä, varsin töidentäyteinen viikonloppu ollut. Ensin aloitin kesätyöhaastattelulla, ja sen jälkeen olin sitten ihan töissä. Päätin siis jo heti joululomalla, että haluaisin ehkä kaikkein mieluummin jonnekin muualle kesätöihin, kuin sinne missä olin viime kesänä. Ja nyt olenkin käynyt kolmessa (no, tähän mennessä kolmessa) paikassa haastattelussa. Ainakin viimeisin haastattelu meni sen verran hyvin, että haastattelija jopa kehui mua ;). Yllätyin kyllä jopa itsekin siitä, miten paljon sain itsestäni irti, ja miten reippaalta onnistuin vaikuttamaan! Ilmeisesti jopa haastattelija itse suorastaan yllättyi musta, ja lupaili olla pikaisesti uudelleen yhteydessä! Toivottavasti sieltä nyt yhteydenotto tulisikin, nimittäin vaikutti juuri täydelliseltä kesätyöpaikalta. Tooosin mä taisin tulla puhuneeksi itseni sinne kaikkein raskaimmalle osastolle, mutta noo... sen perusteella mitä se haastattelija kertoi, niin se vastaa kuitenkin loppujen lopuksi aika paljon mun edellisiä paikkojani. Niin että enköhän mä selviä?

Eniveis, haastattelun jälkeen olin sitten ihan oikeissa töissä. Oikein yllätyin viikolla, kun huomasin että vieraasta numerosta oli soitettu, ja numeron takaa paljastui kesän työnantaja. Viimeisestä kerrasta on siis vierähtänyt jo usempi kuukausi (viimeksi varmaan syksyllä kävin siellä?), ja pakko kyllä sanoa, että hieman jännitti mennä sinne. Moni juttu oli säilynyt aivan samanlaisena, myös monta tuttua asukasta löytyi yhä, mutta loppujen lopuksi aika paljon oli myös muuttunut. Silti tuntui jollain jännällä tapaa heti tosi kotoisalta :). Kaikenkaikkiaan vuorot meni tosi mallikkaasti, ja edelleen viihdyn tuolla. Vaikka kyllähän sen huomasi, että moni asia oli myös ehtinyt unohtua. Suorastaan nolotti, kun työkaverit joutui muutamaan kertaan neuvomaan jossain ihan perusperus jutussa, sellaisissa mitkä nyt luulisi kolmen kuukauden jälkeen jo iskostuneen kalloon. Mutta toisaalta huomasin myös, että ilokseni uusienkaan asukkaiden kohtaaminen ei jännittänyt enää ollenkaan, ja jotenkin sellainen juttelu ja muu tulee nykyään tosi neutraalisti. Hauskaa oli myös huomata, että muutamat jopa muisti mut, ja myös monta juttua meidän keskusteluista melkein paremmin kuin minä itse :D! Eritysesti mieltä lämmitti muutaman omaisen lämmin vastaanotto, ja se että hekin vielä muisti mut.

My Sister's Keeper

Varautukaa maratonitekstiin.

Mulla oli tänään vapaapäivä koulusta, ja päätin käyttää sen tehokkaasti opiskelemalla kokeeseen. Kerrankin olisin ajoissa, eikä tulisi niin kiire kokeen kanssa! Koe liittyy siis syöpäkurssiin, joka meillä pärähti alkuun tässä joku aika sitten. Eilen sain kuitenkin mahtavan idean, että voisi pitkästä aikaa katsoa My Sister keeper :in (suom. Sisareni puolesta), joka sopivasti liittyy aiheeseen. No, eilen en tuota ehtinyt kuitenkaan katselemaan, joten vapaapäivän kunniaksi katselin sen sitten tänään. Jos joku ei ole elokuvaa katsellut, niin se kertoo siis leukemiaa sairastavasta tytöstä, sekä häneen sisarestaan, joka ”suunniteltiin varaosiksi”.

Ajattelin aluksi, että lukisin samalla kokeisiin, kun tuo pyörii taustalla, mutta eihän siitä mitään tullut. Toi video on löytynyt mun hyllystä jo monen monta vuotta, alun perin tartuin siihen elokuvavuokraamossa, koska halusin jotain kunnon draama, ja no Cameron Diaz. Jossain vaiheessa mä olin nähnyt sen niin monta kertaa yksin ja kavereiden kanssa, telkusta ja dvd:ltä, että kyseinen elokuva ei tuntunut enää missään, koska muistin kaikki tapahtumat ulkoa. Mutta nyt viime kerrasta oli ehtinyt jo vierähtää sen verran paljon pidempi aika, että itkuhan sitä iski jo ensimmäisen vartin kohdalla. Oikeasti ainakin omalla kohdalla herättää kyllä paljon ajatuksia tämä kyseinen leffa!

Ensinnäkin, miltä tuntuisi, jos ei voisikaan päättää omasta kehostaan? Sairastumisen kriisi on yksi, sairastuessaan moni voi kokea, että on menettänyt kontrollin omasta kehostaan, tai pelkää sen menettämistä. Itse en tätä ole onneksi joutunut kokemaan. Mutta entäpäs, jos joku muu saisi määrä sun puolestas, ja sun olis pakko tahtomattasi joutua erilaisiin kokeisiin ja toimenpiteisiin? Entä jos se, että sä et suostuisikaan, aiheuttaisi toisen ihmisen kuoleman? Aikaisemmin koulussa käsiteltiin myös munuaisen vajaatoimintaa sekä munuaisen ja muiden elimien luovuttamista. Mun yhdellä sukulaisellani on vain yksi munuainen, ja silloin mietin, että voisin tarpeen tullen antaa toisen omistani hänelle. Mutta entä jos elinten luovuttaminen tapahtuisi mahdollisesti sun oman elämäsi kustannuksella? Nykyäänhän kaiken maailman hoidot on kehittyneet tosi paljon, ja esimerkiksi munuaisen tai maksapalan luovuttaminen ei välttämättä paljoakaan kenenkään elämässä näy, mutta elokuvassakin tää sisko oli käynyt läpi vaikka minkälaisia komplikaatioita toimenpiteiden seurauksena. Ja vaikka elokuvassahan elimen luovutuksesta kieltäytymisen taustallahan ei lopulta edes ole kyseenomaisen sisaren oma päätös, vaan sairastuneen osapuolen, jotenkin mun käy sääliksi, että hän pääasiassa toimii vain varaosana siskolleen….. Samanlainen kuviohan nähdään tänä keväänä Emmerdalessa, saapa nähdä mihin se tulee päätymään.

Toinen, mikä elokuvassa selkeästi näkyy, on koko perheen tukeminen sairauden koittaessa. Toki Kate on se, joka sitä sairautta oikeasti käy läpi, mutta kyllähän se vaikuttaa koko perheeseen. Vanhemmat tekee kaikkensa pelastaakseen lapsensa, toinen jää jopa töistä pois. Kukaan ei edes huomaa veljen lukihäiriötä, saatikka että sillä ilmeisesti olisi suurempaa väliä, että hän jää koulusta pois. Kukaan ei välitä oikeasti kuunnella, mitä mieltä Anna on elinten luovuttamisesta. Ja onhan sairastuminen aina myös taloudellinen rasite, ja stressi plus muut ongelmat aiheuttaa helposti ongelmia parisuhteeseen. Sairastumisen kriisi ei siis kosketa ainoastaan itse sairastunutta, vaan myös muita läheisiä, ja jotenkin veikkaisin, että eritoten silloin, jos kyse on pienestä lapsesta. Vaikka lapsihan se oma lapsi on aina, vaikka ikää olisi jo reilustikin päälle täysi-ikäisyyden. Onhan siinä kuitenkin aina jollain tapaa se pelko kuolemasta ja menettämisestä, monesti silloinkin vaikka tauti alkuvaiheessa todettaisiinkin hyvänlaatuiseksi. Itse en toistaiseksi ole kohdannut esimerkiksi syövästä kärsiviä (paitsi kerran, mutta sitä en nyt tässä laske mukaan), mutta juuri vähän aikaa sitten katsoin että ilmeisesti mun tulevalla harjoitteluosastollani annetaan myös solusalpaajahoitoa, joten saas nähdä tuleeko heitä sitten tuon 5 viikon aikana vastaan. Siellä toki ne potilaat on jo jollakin tapaa luultavasti ehtineet sulatella asiaa, mutta kyllä se totta kai etukäteen vähän jännittää että miten kohdata heidät. Osaanko mä vastata heidän kysymyksiinsä tai antaa heille oikeanlaista ohjausta? Onneksi mulla on se ohjaaja siinä tukena, onhan leikkauspotilaiden kohtaaminen mulle muutenkin vierasta, kun en edes itse ole ollut ikinä vastaavassa tilanteessa. Osaanko mä asetella sanat oikein, pystynkö mä tulkitsemaan tarpeeksi potilaiden viestejä, jotta he saisi oikea-aikaisesti tarvitsemansa ohjauksen? En mä siis sano, ettenkö välttämättä osaisi, mutta kyllähän sitä miettii näin ennen harjoittelun alkamista, että miten se tulee sitten sujumaan, ja asettaa itselleen tavoitteita.

Ja mitä kriisiin tulee, elokuvassahan se tavallaan joudutaan kohtaamaan kahdesti. Ensin kun perhe saa diagnoosin, ja kun todetaan, ettei sairautta voida parantaa. Perheelle tarjotaan mahdollisuutta saattohoitoon, mutta äiti ei ota kuuleviin korviinsakaan mahdollisuutta kuolemasta. Hoitoja ei siis missään vaiheessa varsinaisesti lopeteta, eikä siirrytä palliatiiviseen hoitoon tai terminaalivaiheen hoitoon, vaikka tässä tapauksessa lääkäri sitä ehdottikin (jostain luin, että lääkärit liian usein haluais vaan loppuun saakka yrittää erilaisia hoitoja). Lopulta Kate kuitenkin vain hiipuu pois. Itse olen kolmesti päässyt osallistumaan saattohoitoon, ja varsinkin ensimmäisellä kerralla se oli kyllä aika hurja kokemus. Varsinaisesti en kertaakaan saattohoidettavien omaisia nähnyt enkä sikäli myöskään sitä kriisiä tai surua kuolemasta, mutta jo pelkkä kuolevan ihmisen hoitaminen tuntui alussa todella oudolle, ja vähän pelottavalle. En ollut itse ikinä aikaisemmin kohdannut kuolevaa tai kuollutta ihmistä, joten mietin paljon omaa käyttäytymistäni saattohoidettavan läheisyydessä, sekä itse kuolemaa tapahtumana. Mun ohjaajani yritti tuolloin ensimmäisellä kerralla harjoittelussa parhaansa mukaan vastata mun kysymyksiini ja tunteisiini, mutta musta tuntui ettei se ehkä ihan ymmärtänyt mua. Ja ehkä se on ihan ymmärrettävää, se oli kuitenkin hoitanut kuolevia jo useamman vuoden, eikä ehkä muistanut enää, miltä se tuntui alussa. Enkä mäkään toisaalta osannut selittää, mikä siinä jännitti tai pelotti. Jotenkin se oli kai se tunne, kun ensimmäisiä kertoja menin sinne huoneeseen, ja kohtasin ihmisen, joka ei enää pystynyt muuhun, kuin makaamaan paikoillaan. Sanoja tuli harvakseltaan, ja turvotuksia oli ympäriinsä. Jotenkin se näky yhdistettynä siihen, että musta tuntui vaikealta esimerkiksi jutella henkilölle, joka ei vuorostaan vastaa takaisin. Loppua kohden hoitaminen alkoi kuitenkin tuntua luonnollisemmalta, ja uskalsin jopa toisen ohjaani kanssa käydä katsomassa kyseistä henkilö hänen kuoltuaan. Ja kyllä se jollakin tapaa avasi silmät siihen, että yhtälailla hän oli hoitoa ja hoivaa tarvitsema _ihminen_, jonkun mies ja jonkun mummi. Kesätöissä saattohoidettavien kohtaaminen sujuikin jo paljon luonnollisemmin, ja musta on tärkeää pyrkiä tekemään niistä viimeisistä hetkistä mahdollisimman mukavia. Harmi vain, että joka paikassa ei ole mahdollisuutta yhtä laadukkaaseen saattohoitoon, kuin mihin minä olen päässyt osallistumaan, meillä kun esimerkiksi hoitokodissa oli kuitenkin paljon rauhallisempaa kuin vaikka jossain erikoissairaanhoidon osastoilla. Toki ei meillä tavallisessa hoivakodissa mitään saattohoitoon erikoistunutta tiimiä ollut, että minkään vaatiivien, tosi kipeiden tapauksien hoito ei olisi ehkä onnistunutkaan. Mutta omat huoneet joka tapauksessa takasi rauhan myös vierailijoille, ja kyllä me kahvit ja joskus pullatkin tarjottiin myös omaisille. Ja toki tarpeen tullen myös henkistä tukea. Aiheeseen liittyy myös tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen kohde: . Itse olen kaksi kertaa aikaisemmin ottanut itse osaa keräykseen toimimalla kampanjoinnissa mukana, kun olin isosena. Aikaisemmin netistä ja koulun mainoksista olinkin huvikseen tsekannut, että mikähän mahtaa olla tämän vuoden kohde, ja kun kerääjät eräänä päivänä ilmestyivät koululle, lahjoitin itsekin muutaman euron. Tarkoitus ei siis ole mitenkään mainostaa ko. kampanjaa, tai muutakaan, mutta kiva että tähänkin kiinnitetään huomiota! Saisi kiinnittää varmaan vieläkin enemmän, jota yhä useammalla olisi mahdollisuus hyvään saattohoitoon, tai alkuvaiheessa palliatiiiviseen hoitoon. Mutta totuus vaan on, että niitä huomion kohteita tarvittaisiin aika monia muitakin….

Joo sori, tästä tuli tällainen aiheeltaan hyppivä ja pomppiva teksti :D. Tarkoitus oli vaan nostaa esille muutama elokuvasta esille pompannut aihe.

ps. Huomasin kyllä edellisen viestinn otsikossa olleen virheen, mutta totesin että antaa olla, ehkä se juurikin kuvastaa mun tän hetkisiä ruotsin taitojani :D.

Ursäkta, men jag förstör dig inte.

Ummm, voi olla että toi lause kuullaan muutamaan kertaan huomenna ruotsin suullisessa. En tajua mihin ihmeeseen mun ruotsin ja matikan taidot on kaikki kadonneet lukion jälkeen, nimittäin uusin tänään kai kolmannen kerran yhden lääkelaskukokeen, ja toisen toistamiseen. Omasta mielestä meni kyllä ihan hyvin, mutta samaa mieltä olin toki myös kaikilla edellisillä kerroilla. Ja nyt pelkään, että tein jälleen kerran jonkun ihan typerän virheen. Vaikka kuitenkin luin aikanaan pitkän matikan. Myös ruotsissa pärjäsin aikanaan ihan hyvin, mutta nyt ruotsin kurssilla oon kuitenkin saanut aika moneen otteeseen palautetta muun muassa sanajärjestyksistä...

Mutta ruotsista ja lääkelaskuista eteenpäin. Meillä on nyt joulun jälkeen jatkunut sisätauteihin liittyvät opinnot, ja ollaan niihin liittyen opiskeltu muun muassa sappikivipotilaiden sekä munuaistauteja sairastavien potilaiden hoitoa. Lisäksi on ollut lastentauteihin liittyvä kurssi, ja päihdehoitotyön kurssi. Siskirran labrat alkaa myös kohta, ja niiden puitteissa päästään ainakin elvyttämään ja harjoittelemaan avanteen hoitoa :D. Elvytystä ja ensiapua on luvassa myös erään toisen kurssin puitteissa, mutta silloin toimitaan itse vetäjinä. Ja toisin kuin aika moni muu meidän luokalta, itse odotan innolla rastien vetämistä! Jotenkin tykkään hirveästi kaikesta tollasesta rastien ja ryhmien vetämisestä, vaikka en tiedä olenko loppujen lopuksi edes niin hyvä siinä, ja ainakin jännitän toisinaan etukäteen aika paljon. Siitäkin huolimatta että olen aikaisemmin kyllä toiminut jonkin verran muun muassa kerhonohjaajana. 

Myös harjoittelut kolkuttelee ihan oven takana. Toiseen harjotteluun olen menossa päiväkirurgiselle osastolle, ja toinen tämän kevään harjoittelu on näillä näkymin neurologisella osastolla. Kieltämättä jännittää hieman! Varsinkin tuo kirurginen osasto. Jotenkin toi mielenterveyspaikka oli niiin mun juttu, että pelkään etten pärjääkään osastolla, jossa enemmän juuri hoitotyö painottuu niihin toimenpiteisiin. 5 viikkoa on kyllä toivon mukaan riittävän pitkä aika oppia tykkäämään myös siitä maailmasta, mutta paljonhan riippuu myös mun tulevasta ohjaajastani. Mikä onkin toinen juttu, joka jännittää. Tähän mennessä oon viihtynyt ihan superhyvin kaikissa harkka- ja muissa paikoissa, mutta mitäs jos nyt ei käykin huonompi tuuri? Mitäs jos saan jonkun ihan kamalan ohjaajan, enkä viihdy siellä osastolla (tai siis niissä, mutta lähinnä tuo kirurginen osasto jännittää, kun siellä ei kukaan tuttu ole ollut harjottelemassa/töissä) ollenkaan? Toki tiedän, että kouluun voi aina ottaa yhteyttä, mutta.... Tai entäs jos minä vain olen yksinkertaisesti ihan huono, sohin kaikki kanyylit jonnekin ohi, ja potilaiden saruraatiot ja muut huitelee jossain ihan muualla kuin missä pitäisi, enkä edes huomaa mitään? Mitä jos en tulekaan toimeen niiden potilaiden kanssa?

Toisaalta tiedän, tai ainakin haluan uskoa, että osa mun peloista on ihan turhia. Tulinhan mä toimeen myös edellisen paikan potilaiden kanssa, miksen siis myös tulevien harjoitteluiden? Ja olenhan minä tähänkin asti oppinut ja pärjännyt. Plus että harjoittelemaanhan sinne kuitenkin mennään! Ehkä mun pitäisi enemmänkin vaan niellä ylpeyteni ja jatkaa samaa linjaa, mitä jo viime harjoittelussa treenasin - opetella hyväksymään se, että on okei vaikkei osaiskaan heti kaikkea. Toisaalta esimerkiksi tuolla kirurgian osastolla on myös hyvää se, että potilaspaikkoja on lähemmäs 40. Vaikka eihän tuolla osaston luonteen vuoksi mitään monimutkaisia juttuja tietenkään tehdä, ja toisaalta jossain määrin myös toi n. 40 tuntuu todella suurelta (vaikka kaikki nyt ei olekaan kaikkien hoidettavina?), niin ainakin siihen määrään sisältyy monia erilaisia potilaita! Neurologisella osastolla ne nyt sitten on tietysti vähän enemmän samanlaisia, mutta sinänsä neurologia on mun mielestä tosi mielenkiintoista.

Asiasta kukkaruukkuun, olisko teillä mitään ehdotuksia mistä voisin näiden perus kuulumisten lisäksi kirjoitella? Ulkomaan vaihdosta on ainakin varmasti tulossa juttua, jahka tämä juttu tästä nyt etenee... Sen verran olen kuitenkin tehnyt sen eteen, että selvitin haun alkavan tässä alku keväästä, ja mainitsin myös meidän tutor-opettajalle asiasta ohimennen. Mutta niin mulle saa heittää ihan vapaasti ehdotuksia ja kommentteja!