30pv koulun alkuun!

Ihan ensimmäiseksi v*tuttavin asia: Taisin hukata työavaimeni. Jes, voin kuvitella jo kun maanantaina maleksin johtajan pakeille ja kuulen kuinka paljon joudun tästä hyvästä pulittamaan.... Ei taida olla ihan halpa lysti tuo lukkojen ja avainten vaihto? Oikeasti koko kesän olen koittanu olla tarkkana noiden kanssa, ja nyt sitten aamulla huomasin ettei ne olekaan siellä missä kuuluisi... Tai muuallakaan mistä olen etsinyt.

Sitten toisekseen, kuten jo aikaisemmin mainitsin, niin koulun alku todellakin lähestyy! Laskin siis tänään että tuohon on _tasan_ kuukausi. Ja mulla on työpäiviä jäljellä 8 + mitä viimeiselle työviikolle sitten onkaan merkattu. Jos nyt laskin oikein. Aika jännittävää ;). Me saatiin jo vähän ennen juhannusta tietää lukujärjestykset, ja näillä näkymin päästään heti taas työn touhuun, kun alkaa ruotsit ja lastentaudit ja labrat ja muut. Kun siis näillä näkymin viikko alkaa siis jo heti projektisuunnittelulla sekä

iltaluennoilla, jes! Eivaan, mielenkiintoista nähdä mitä noihin projekteihin kuuluu, ja muutenkin ihan mukavan oloinen toi meidän lukkari.

Hassua on myös, että ens vuonna todellakin olen jo tokan vuoden opiskelija. Mihin se ensimmäinen vuosi katosi? Vastahan meikäläinen oli ensimmäisessä harjoittelussa, ja kaikki tuntui jotenkin uudelta ja oudolta. Ja nyt vastassa on jo kaikki samat ja tutut naamat (vaikka toki ainakin uusia opettajia tulee). Ensi vuonna  olisi myös kolme harjoittelua, mielenterveys, sisätaudit ja joku kolmas. Sisätaudeista kiinnostaisi gastroenterologinen osasto, ja mielenterveyspuolelle hain päihdekuntoutukseen. Kolmanneksi kiinnostaisi lähteä lastenosastolle (se tai kirra jää sitten seuraavalle vuodelle), mutta se taas riippuu ihan siitä lähdenkö kolmantena vuonna vaihtoon (haluttaisi kyllä hirveästi!) ja mitä siellä suorittaisin. Jotenkin hirvittää että noilla pitäisi sitten jo osata niin paljon enemmän! Onneksi sitä vartenhan tuo koulu on... 

Ps. Mitä muuta kesätöihin tulee, niin tänään oli taas askeleen varmempi fiilis! Osasin mm. ottaa verenpaineen, sain kaikillle jaettua yksin kahvit, ja onnistuin yksin 'vaipattamaan' ja aamupesemään yhden meidän sänkypotilaan! Noin muun muassa siis. Työkaverin kanssa juteltiin myös, että eikö ole kivaa päästä pois taksisin nuorten joukkoon. Mutta ääh, kyllä mua on ihan hyvin kohdeltu vaikka tuolla onkin noita vanhempiakin perushoitajia yms., eikä mua ole haitannut vaikka joskus joku sanookin vähän kovemmin. Kyllä mä tiedän että ne tarkottaa hyvää, ja onkin olleet sillä asenteella että onhan se selvä etten mä voi vielä kaikkea osata.

Tänne sitä pitäis palata kuukauden päästä - aika kiva toi ranta tossa 10m päässä kotoa, eikö?

Postaus nro 2 -kesätöistä

Noniin, vihdoinkin sain aikaiseksi aloittaa seuraavan postauksen. Jotenkin ei vaan ole jaksanut, vaikka oikeastihan mulla oli tässä juurikin 5 päivää putkeen vapaata ja muutenkin olen yleensä aamuvuorossa... Mutta sitten oon nähny kavereita ja muuta.

Tänään kuitenkin töissä tuli sellanen fiilis että olis kiva kirjottaa vähän ajatuksia ylös. Tuntuu jotenkin niin hassulta, että tätä työtä on jäljellä enää kuukausi ennen kuin joudun jättämään noi vanhukset ja palaamaan koulun penkille. Mihin tää kaikki aika on kadonnut? Toisaalta tuntuu joskus, etten olis oppinut mitään koko kesän aikana, mutta olenhan mä kai oppinut kaikenlaista. Olen oppinut pesemään ja vaipattamaan vuodepotilaita, olen laittanut peg-letkuun ruokaa ja lääkkeitä, olen mitannut verenpaineita, kirjannut ja käynyt pyörätuolilenkeillä sekä saunottanut ja kävelyttänyt mummoja ja pappoja. Ja kai se sosiaalisuus ja avoimuus -puolikin on parantunut, sillä tänäänkin löysin itseni istumasta erään asukkaan sängyllä ja juttelemasta, kun tyyppi ei meinannut saada unenpäästä kiinni. Mutta joskus se ujous silti iskee päälle. Esimerkiksi eilen seisoin tyhmänä vieressä, kun työkaveri jakoi ruokaa, enkä uskaltanut sanoa mitään (oikeasti siis odotin että pääsisin syöttämään, mutta silti tuntui tyhmältä vain seisoa siinä ja odottaa, että kaveri liikauttaa ruokakärryä oikeaan suuntaan -vaikka oikeasti olisin kai voinut auttaa tai jotain), ja onnistuinhan tuohoamaan erään wc-ämpärinkin ihan vain sen takia etten uskaltanut kysyä. Lähinnä ongelma onkin kai edelleenkin kysymisessä - joku siinä vain on niin vaikeaa, ettei saa välillä suutaan auki (ehkä se on se kuuluisa itsetunto). Kun siis asukkaille juttelu menee jo yleensä ihan ok, toki riippuen siitä miten puhelias asukas itse on (mikäli asiakas ei itse juttele/vastaile, tuntuu välillä vaikealta puhella, mutta jos asiakas itse on orientoituneempi, on keskustelu helppompaa/helpoa). Ja huomaan jopa nautin heidän kanssaan juttelemisesta. Mutta ehkä työkavereista monille olen jäänyt vähän etäisemmäksi (parannusta on kuitenkin harjoitteluun, jossa en tainnut puhua monille työkavereille sanaakaan ellei multa kysytty jotain :D). 

Nyt toki kaikki ajattelee että mitä hittoa sitten teen alalla, jos en saa edes suutani auki oikeissa tilanteissa... Mutta hei, parannusta tosiaan on havaittavissa! Ja todellakin joskus olen ollut niinkin ujo, etten saanut yhtään sanaa ulos suustani jos seurassa oli joku vähänkin tuntemattomampi. Nyt tuolla olen jopa lähes ystävystynyt muutaman ulkomaalaisen työntekijän kanssa sekä saanut eräältä asukkaalta tittelin hymytyttö! Suurimmaksi osaksi yleensä on jopa jo sellainen "kyllä minä osaan" -fiilis, eikä ole sellainen jännitys päällä kuin ekat pari viikkoa. Tai jos en osaa, niin haen apua. Tuolla on onneksi oltu ihan ymmärtäväisiä siinä suhteessa etten voikaan vielä (vaikka takana on 5vk harjoittelukin - tavallaanhan se on kuitenkin "vain", kun ei tuo takaa vielä samanlaista työkokemusta kuin vuosia töissä olleella) ihan kaikkea osata. Vaikka keskusteluissa onkin tullut ilmi että he olis toivoneet sinne edes yhtä jo valmista lähihoitajaa töihin. Ja ymmärtäähän sen, kun ei samaan vuoroon voi laittaa kahta epäpätevää ja toisaalta entäs jos jotain sattuu ja paikalla olisi vaikka vain minä ja joku muu... 

Postauksen idea siis oli kaiketi (pahoitteluni että tämä menee ehkä hieman toisteluksi, eikä yhdentoista aikaan illalla saa enää aikaan niin hienoa tekstiä kuin kuvittelin :D), että on ollut hienoa huomata että kyllä se sisäinen hoitaja sieltä pilkistää ( ja ennen kaikkea että oikeasti viihdyn tässä työssä)! Vaikka matkaa sinne on vielä, unelmissahan siintää sellainen avoin ja läsnäoleva (oikeasti mulla oli tähän joku osuvampi kuvaus mielessä, mutta unohdin mikä se oli) minä, joka osaisi jutella rennosti potilaalle kuin potilaalle :). Ehkä sitten kolmen vuoden päästä valmistuessa? Onneksi tässä on kuitenkin nyt vielä 4vk tätäkin hommaa jäljellä... Ja ainakin nyt lähipäivien komentit asukkailta on olleet että oon kiva ja epäitsekäs, sekä aina hymyileväinen. Ei taitaisi olla huono lähtöpiste?

Loppuun muutama kuva kesältä, jotka ei mitenkään liity aiheeseen: