Koti-ikävä.

Mä en oikeasti uskonut että tämä enää vuoden jälkeen iskisi, mutta niin vaan kotoa lähdön jälkeen on fiilikset heitelleet ihan laidasta laitaan. Ei niinkään ole sellasta samanlaista pelkoa siitä, ettenkö mä pärjäisi tai että kotikoti ei tuntuisi enää kodilta (eikä missään tuntuisi enää kodilta), vaan vellon vaan sellasessa oudossa tunteessa siitä, että täällä pitäisi taas vuosi pärjätä. Että mun pitäis jokainen päivä (mitä nyt täällä olen) olla _yksin_ (vaikka en mä kai loppujen lopuksi kauhean yksin ole, kun iskä soittelee/facettaa lähes joka päivä, samoin isovanhemmat soittelee ja siskon kanssa viestitellään kanssa yleensä päivittäin + kyllä noi välillä tulee käymäänkin). Ja vuosi tuntuu ihan järjettömän pitkältä ajalta, vaikka mä tiedän että lopulta se menee ohi hujauksessa. Mutta kotona kun on tottunut että ei ole käytännössä ikinä yksin. Mikä sekin on jännää, koko kesän oikeestaan ei olis halunnu mitään niin paljoa  kuin hieman rauhaa, mutta nyt taas olis sellanen fiilis että voisin vaan hypätä autoon ja karauttaa sinne melun ja melskeen sekaan. Siitäkin huolimatta, että meidän iskä on varsinkin parin viimeisen viikon aikana käyny välistä aika lujaa hernoille. Sama hemmo lupas kuitenkin nyt kesälomallaan karauttaa tänne vaihtamaan mun lampun, ja lupas kanssa käyttää samalla kaupassa hakemassa lisätäytettä jääkaappiin, mikäli tarvis. Lisäksi pakkausten seasta löytyi tämmönen:

Miten muka vois olla kärttynen ihmselle, joka salaa änkee karkkia mukaan mun tavaroihin? Ei mitenkään.

Että kai se kolme kuukautta sitten tosiaan oli pitkä aika. Muistan vielä, miten vikana päivänä täällä ajattelin, kuinka hassulta tuntuu jättää tämä paikka ja että olisin kolme kuukautta vaan kotona. Ja nyt taas sama fiilis on toistepäin. Ensi vuosi tässä vaiheessa kuitenkin paitsi jännittää, myös mietityttää. Itsehän en ole koko kesänä ollut yhteydessä juuri kehenkään, koska viime vuonna sain oikeastaan tasan yhden sellaisen kaverin, jonka kanssa tuli edes viestiteltyä facebookissa koulun jälkeen. Ja tiedän että aika moni muu meidän luokalta on nähnyt toisiaan useampaankin kertaan kesän aikana, joten toivottavasti nyt en ole jäänyt ihan totaalisesti ulos kaikesta. Jotenkin vaan ei läytynyt sellaista suurempaa yhteistä juttua kenenkään kanssa, osin asiaan varmasti vaikutti se, että olin koko alun ihan jäätävässä yskässä/nuhassa, eli ei tehnyt kauheasti mieli olla sosiaalinen. Lisäksi asun vähän eri suunnalla kuin muut.

Toki minä olen selvinnyt yksin ennenkin, ja sitten taas mulla on paljon kavereita muualla (plus että yrittämällähän niitä uusia saa, tässä tapauksessa tarkoitus olisi muun muassa aloittaa uusi harrastus nyt syksyn aikana). Juurikin suunniteltiin esimerkiksi yhden kaverin kanssa, että millon tää vois tulla käymään täällä ;). Ja eiköhän se tästä, kun vaan arki lähtee taas kunnolla käyntiin. Luultavasti muutaman viikon päästä, kun ollaan jo täydessä touhussa koulussa ja muutenkin, mietin taas että mitäköhän hittoa, ja että kyllähän se arki rullaa hyvin ja täällä asuminen on kivaa, kun kotonakin pääsee käymään melkein aina kun haluaa. Ja että facebookin chatti ja ilmaiset puhelut on keksitty, ja niiden välityksellä on edelleen ihan kätevää muun muassa kommentoida tv-sarjojen tapahtumia siskolle. Joten ei, mä en soita äidille (ylpeys ei vuosi sittenkään antanut periksi), vaan sen sijaa mä menen nukkumaan (koska mun on koko illan ollut maha kipea, ja nää tunteet johtuu varmaan osin väsymyksestäkin). Ja huomenna marssin kauppaan ostamaan uuden hammasharjan (koska mun yybersöpö hammasharjani jäi kotiin), lampun yöpöydän valaisimeen ja mustaherukkamehua. Minähän en ole jälleen nuhassa kun koulu alkaa, prkl :D.